Betty

Mistä tässä on kysymys?

2008-07-30T15:56:00.006+03:00

Bettyn tarinan ensimmäinen osa on nyt julkaistu kokonaan tässä blogissa, eikä tämä enää päivity.
Jos haluat lukea jatkoa, löydät sen uudesta blogista Betty maailmalla.
Kolmas osa, Betty oppii elämää, on luettavissa täällä.

****

Luin Annan nuoruusvuodet joskus 14-vuotiaana. Ensimmäisellä kerralla kirja ei kolahtanut, mutta kun näin myöhemmin Anna ystävämme -tv-sarjan, palasin kirjojen pariin. Ja olin haltioissani. Samaa vauhtia luin myös Runotyttö-sarjan. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen sekä hänen muut teoksensa olin lukenut jo aiemmin.

Kirjoittavana ihmisenä aloin joskus teini-iässä naputella "omaa kopiota" näistä ihanista vanhanaikaisista tarinoista. Sankarittareni ei ollut orpo, päinvastoin, eikä hän myöskään asunut Prinssi Edwardin saarella vaan - missäs muualla kuin Skotlannissa, joka oli tuohon aikaan intohimoni kohde.

Tarinani tapahtumat, luonnonkuvaukset (??) ja henkilöhahmot ovat kovasti paljon velkaa ainakin Montgomerylle ja Alcottille, enkä siksi alunperinkään ajatellut, että tätä tekstiä voitaisiin julkaista kirjana. Mutta juuri siitä johtuen kirjoittamisesta tuli minulle suuri nautinto. Luomani yhteisö - Kuusikukkulan perhe, Glen Longin kylän väki, Edinburghin koululaispiirit - muodostuivat minulle pakopaikaksi arjen kiireistä.

Kun tarina valmistui, tulostin sen silloisella tekstinkäsittelylaitteellani taiteluille A4:lle ja niittasin kirjan muotoon. Tein kansikuvan ja takakansitekstin. "Ilmestymisvuodesta" voin päätellä olleeni tuolloin 18-vuotias. Sitten aloin kirjoittaa jatkoa, jonka myös sain valmiiksi. Kolmattakin osaa aloitin, mutta silloin olin ilmeisesti jo kasvanut tarinasta ulos ja se jäi kesken.

Nämä kaksi "tyttökirjaa" ovat seikkailleet varastoissani siis toistakymmentä vuotta. Olen silloin tällöin lukenut ne läpi enkä aivan kauheasti hävennyt (vähän vain =). Ja kun tekstin synnystä nyt on kyllin paljon aikaa, ajattelin julkaista sen blogimuodossa fan fictionina muiden Montgomeryn ystävien iloksi.

Tämä tarina ei ole tosi, ei miltään osin. Vaikka kuvaan siinä "iloista kuningas Edvardin aikaa" eli 1900-luvun alkua Skotlannissa, ei kyseessä ole historiallinen romaani. En ota vastuuta tapahtumapaikkojen, ihmisten, en edes kasvi- tai eläinkunnan oikeellisuudesta, Skotlannin koululaitoksesta puhumattakaan. Sanokaamme, että kyseessä on pikemminkin 18-vuotiaan Kaisan fantasiamaailma, joka kovasti muistuttaa Ison-Britannian pohjoisosaa. =) Muistan, että osanautinto kirjoittamisessa oli juuri se, ettei minun tarvinnut tehdä mitään taustatutkimusta. Minä vain kirjoitin.

Nyt toivon, että Bettyn viaton maailma voisi ilahduttaa jotakuta arjen keskellä ponnistelevaa, kaikesta naiiviudestaan huolimatta. Kommenteissa pyydän armahtamaan!

****

Lisätietoa julkaistuista kirjoistani löytyy täältä.

Oma blogini Kaisan tuumooksia.

Huom. Vaikka tekstini on saanut kovasti vaikutteita vanhoista tyttökirjoista, se on silti omani ja pidätän sen tekijänoikeudet.

53. luku: Viimeinen lapsuuskesä

2008-07-29T10:48:00.005+03:00

Elokuun 2. päivänä

”Tänä aamuna Charlie Moore tuli Kuusikukkulalle ja kihlaus julkistettiin. Varjelkoon, äiti itki kuin vesiputous ja lapset tuntuivat menevän aivan sekaisin tästä romantiikan myrskystä ympärillään. Loppujen lopuksi ainoat täysijärkiset tästä perheestä olemme me, Effie, John, Davy ja minä; Effie keitti väkevää teetä, Davy ja John katosivat tenniskentän suuntaan ja minä kirjoitin herttaisen vastauksen Chrissyn kirjeeseen, jossa hän kiittää ’elämänsä ihanimmasta lomasta’.

Huomioitavaa: D. Flemingin tavanomainen kirjelippu puuttuu.

Illalla söimme Mäntykankaalla loput hääruuat. Rose ja Charlie eivät tahdo kihlajaisia, vain suuret häät.

Effie sanoo, että alamme olla ’vaarallisessa iässä’.”

Aberdeen elokuun 5. päivänä

”Tulin eilen Copperfield Houseen – se on Wardlaw’n talon nimi, sillä James Wardlaw’n suuri ihanne on Dickens.

Tapasin nyt ’oikean kirjailijan’, mistä olen aina haaveillut. James Wardlaw kiitteli kertomuksiani, sanoi, että minussa on ’ainesta’ ja että tyylini on ’ällistyttävän kypsää’ ynnä muuta, mikä sai minut punastumaan heleämmin kuin yksikään Jerryn palvova katse.

Rouva Wardlaw on hento olento, joka muistuttaa enemmän keijua kuin ihmistä. Ja koko Copperfield Housessa vallitsee herttaisen kodikas tunnelma.

Tänään Rosie ja minä kiersimme kaupunkia. Yliopiston näkeminen sai veren kiertämään kiivaammin suonissani, mutta olen sentään kiitollinen seminaaristakin. Ja ehkä on vain hyvä, että joudun nyt yksin Ruususen linnaan – ainakin luen enemmän. Äiti aikoo soittaa rouva Cochranelle ja pyytää, ettei Robin entistä makuuhuonetta vuokrattaisi kenellekään ’epämääräiselle henkilölle’.

Voi hyvänen aika.”

Elokuun 7. päivänä

”Tällä päivällä oli varattuna minulle hyvin herttainen yllätys. James Wardlaw vei meidät kaikki kävelylle asemalle, ja junasta astui alas – Isoäiti!

Hän ei ollut tiennyt minun vierailevan Copperfield Housessa, joten olimme kumpikin yhtä ällistyneitä. Kuinka hauskaa oli tavata Isoäiti taas! Hän näytti niin sadunomaiselta vanhanaikaisissa vaatteissaan ja hiuksenhienoja viivoja silmäkulmissaan.

Kodikas rauha oli häiriintyä heti, sillä posti oli tuonut Rosielle kirjeen Ianilta. Tämä tulee vanhempiensa luo Aberdeeniin ensi viikolla, ja koko Copperfield House aina puolikuurosta Joanna-keittäjättärestä alkaen miettii, miten asia salattaisiin Isoäidiltä.

-Hän siis kirjoittaa sinulle? sanoi Isoäiti nähtyään kuoressa lähettäjän nimen – Rosie ei ehtinyt napata kirjettä kyllin ajoissa eteisen pöydältä. –Omituista.

-Miten niin? kysyi Rosie pahastuneena.

-Ei ole Vernonien tapaista muistella yhtä tyttöä liian kauan. Isoäidin myssy keikkui vihaisesti.

Onneksi Fiona Wardlaw keksi samassa kysyä Edinburghin uutisia, ja tuo onneton kirje unohtui. Mutta kun äsken tulin huoneeseen, jonka jaan Rosien kanssa, hän itki. Koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan. Miten herttainen, aina ystävällinen Isoäiti voi vihata Vernoneita noin syvästi?”

Elokuun 11. päivänä

”Tänään täytän 19 vuotta. Se on järkyttävää. Vuosi sitten Rob oli juuri mennyt kihloihin, kaksi vuotta sitten arvailin kirjojen nimiä ja pidin tanssiaiset, kolme vuotta sitten olin lopettanut kouluni Longissa. Voi, minusta tuntuu, että tulen vanhaksi, harmaannun ja kurtistun kuin rusina!

Kerroin näistä tuntemuksista Isoäidille, kun istuimme Copperfield Housen pölyntuoksuisessa kirjastossa. Olin avannut kotoa tulleet paketit ja tullut sitten häädetyksi talon syrjäisimpään huoneeseen, koska syntymäpäiväni viettoa varten tehtiin kuulemma vielä järjestelyitä.

-Minusta tuntui juuri samalta 19-vuotiaana, Isoäiti hymyili ja taputti minua päälaelle, sillä istuin matalalla jalkajakkaralla. –Sitten Donald kosi minua, enkä voinut käsittää, että voisin joskus olla muuta kuin nuori ja kaunis. Odotahan vain, kun sinä tapaat elämäsi miehen!

Hymähdin.

-Avioliitto ei ole minulle tärkeintä, sanoin.

-Ylpeä sinä olet, rakkaani – ylpeä, kuten Ylämaan tyttären tuleekin. Mutta älä anna ylpeyden sokaista silmiäsi, kun onni tulee sinua vastaan.

Ehkä Isoäiti on oikeassa. Minä olen ylpeä. Mutta onneni aion silti löytää!

Sitten meidät kutsuttiin saliin, jossa sain lisää lahjoja ja suuren kakun.

Robilta ja Annalta tuli Gretnasta postikortti, jossa on pieni Amor ampumassa nuolta isoon vaaleanpunaiseen sydämeen. He mahtavat olla onnellisia!”

Elokuun 14. päivänä

”Tänään satoi, emmekä päässeet edes Copperfield Housen suloiseen puutarhaan, joka tuntuu olevan niin kaukana kaupungin melskeestä. Istuimme ruokasalissa, teimme pieniä askareita ja rupattelimme.

Puhe kääntyi lähestyvään koulun alkuun, siihen, miten aion lukea kahden vuoden kurssin vuodessa ja miten Rosie ja minä olemme nyt eri vuosikursseilla.

Huomautin ohimennen, että asun Ruususen linnassa yksin nyt, kun Rob on poissa.

-Ei, sanoi Isoäiti äkkiä ja paukautti sukkapuikolla tuolinsa käsinojaa. –Eihän se käy!

-Miksei? herra Wardlaw naurahti. –Bet on reipas tyttö, ja talo on täynnä ihmisiä.

-Ei käy, että nuori tyttö asuu yksin keskellä kaupunkia, vailla kenenkään miespuolisen sukulaisen suojelusta!

-Ehkä Bet menee naimisiin, ehdotti rouva Wardlaw, jolla on mainio huumorintaju – sitä kuulemma tarvitaan, kun herra Wardlaw’hin iskee pahin luomisvimma.

-Se ei käy, Isoäiti ilmoitti kolmannen kerran kuin huutokaupanpitäjä, enkä oikein päässyt käsitykseen siitä, mikä ei käy – yksinasuminen vai naimisiinmeno. –Ajatuskin on säädytön!

-Täysihoitola on kunniallinen paikka, yritin puolustautua vuorollani huvittuneena Isoäidin viktorianaikaisista ajatuksista.

-Talossani Edinburghissa on tyhjä huone Rosien huoneen vieressä. Sinä tulet sinne.

-Mutta…

-Minun sanakirjassani ei ole sellaista sanaa. Isoäiti hymyili säteilevästi. –Rosie viihtyy kirjojensa äärellä paremmin, kun hänellä on toveri, ja sinulla on säädyllinen asunto. Älä nyt sano mitään! James, minä kai saan tilata puhelun Glen Longiin?

Ei olisi tainnut auttaa, vaikka herra Wardlaw olisi kieltänytkin, siksi nopeasti Isoäiti puhelun tilasi ja asiansa ajoi. Äiti taisi loppujen lopuksi olla helpottunut.

Koko lukuvuosi samassa asunnossa Rosien kanssa! Riemuitsimme ensin ääneen ja sitten itseksemme, ja lopuksi juoksimme keittiöön kiljumaan julki iloamme, sillä Joannaa se ei häirinnyt.

-Ja tuo tyttö pelkää tulevansa vanhaksi, Isoäiti sanoi naurua silmissään, kun tulimme järkiimme ja palasimme ruokasaliin.”

Elokuun 17. päivänä

”Rosie on kävelyllä Ianin kanssa. Varjelkoon, miten hupsun rakastuneelta hän näyttää! Minä valehtelin kohteliaasti potevani päänsärkyä Ianin soittaessa, joten paras ystäväni ei saanut omantunnonpistosta jättäessään minut yksin – kolmanneksi pyöräksi en tahdo. Isoäiti ja rouva Wardlaw ovat myös kaupungilla, ja herra Wardlaw soittaa salissa Kuutamosonaattia. Sävelet leijuvat pehmeinä yläkertaan, jossa tätä kirjoitan. Voi, miten hyvää tämä vierailu on minulle tehnyt! Suorastaan uhkun intoa ja sormeni syyhyvät koulukirjojen kosketusta.

Ianin oleskelu Aberdeenissä on pimitetty Isoäidiltä melkein rikollisin keinoin. Rosien äiti jopa valehteli tänään, että Rosiella on hammaslääkäri.

-Ei ole tarpeen aiheuttaa myrskyä, hän sanoi eilen, kun poimimme kaikki kolme viinimarjoja puutarhassa ja Isoäiti oli torkuilla. –Äiti on ihana ihminen, mutta ei voi sietää Vernoneita. Ja jos tulee helposti merikipeäksi, on vältettävä laivoja.

-Minä en käsitä, miksi hän inhoaa Iania niin, Rosie huokasi.

-Klaanilaitoksen jäänteitä, arvelin minä ja purin halki mehukkaan marjan.

Rouva Wardlaw nauroi.

-Ehkä sitä, kultaseni, hän sanoi.

Ylihuomenna minä lähden taas kotiin. On paljon valmisteltavaa uutta kouluvuotta varten, ja haluan hieman selata kirjojani, sillä puolet entisistä tiedoistani tuntuu kadonneen kesätuulten mukana.

Aamulla pukeutuessamme Rosie kysyi, eikö minua kaduta, kun annoin Duncanille rukkaset.

-Ei yhtään, vastasin. –Tahdon opiskella ja opettaa, en ryhtyä perheenemännäksi.

-Ihmiset sanovat, että sinä olet älykäs, Rosie huokasi, -mutta uskotko, joskus olen sitä mieltä, ettei sinun päässäsi ole yhtään järkeä.”

Kuusikukkulalla elokuun 20. päivänä

”Olen silittänyt kauluksia ja kalvosimia ja alushameita niin, että koko keittiö höyryää. Rose ompelee kapioitaan (eikö se kuulosta järkyttävältä!) ja John lojuu kirjaston sohvalla lukemassa kansantaloustiedettä.

Isä ja äiti ovat tavattoman iloisia siitä, että pääsen Brodielle asumaan. Mikä vaara minua voisi uhata Ruususen linnassa? Kaikesta huolimatta tulen ikävöimään ruusukoristeista lampunvarjostinta.

Kate tuli käymään ja toi postimme. Kirje Duncan Flemingiltä, hmm. Serkku kiehui uteliaisuudesta, mutta minä aloin puhua uudesta hattumallista, jonka näin Aberdeenissä.

Duncanin kirje on toverillinen ja herttainen; ellei hän aloittaisi ’Hyvä Betty’ entisen ’Pikku Sapphon’ sijasta, voisi luulla, ettei koko kohtausta pesutuvassa ollutkaan. Mutta nyt hän kirjoittaa musteella kirjoituspaperille, ei lyijykynällä tilikirjan sivulle, ja se on vakavaa. Silti on hauska taas tavata hänet, ja Jerry ja tytöt – ja Miriam-tyttönen!

Yli puoli vuotta olen ollut kotona, laiskotellut kuten tohtori määräsi, nauttinut elämästäni ja kokenut suuria järkytyksiä. Rob ja Anna tulevat takaisin huomenna. He ovat ostaneet vanhan Sellorin talon asunnokseen, minun pitäisi juosta vielä tänään levittämään mattoja ja liinoja äidin ja rouva Cameronin avuksi. Miltähän Marystä ja Jenniestä mahtaa tuntua, kun Rob opettaa heitä koulussa!

Jamie, Flora ja Meggie lähtevät Glasgow’hun lokakuussa. Äiti on pyytänyt heitä pitämään Johnia silmällä, hän muuttaa heidän luokseen Will-enon luota. Minusta John on kuitenkin liian innostunut kauppiaan uraan sortuakseen minkään luokan paheisiin.

Minun viimeinen lapsuuskesäni on mennyt, tyttövuoteni ovat ohi. Olen 19-vuotias, nuori nainen, ja saan opiskella, tulla opettajattareksi, vaikuttaa uuden sukupolven ihanteisiin, opettaa heitä rakastamaan tätä kaunista maata – eikä Emma Wood ole enää samalla vuosikurssilla kanssani.

Täytyy sanoa, että olen koko lailla onnellinen tyttö.”

****

Tähän päättyy Bettyn tarinan ensimmäinen osa. Toivottavasti olet pitänyt tarinasta. Sen jatko alkaa ilmestyä omassa blogissaan Betty maailmalla huomisesta lähtien.

52. luku: Robin häät

2008-07-28T10:46:00.001+03:00

Mäntykankaan suuri sali oli koristeltu kukin ja köynnöksin, ja rouva Cameronin parhaat kirjaillut tyynyt oli asetettu pöydän eteen morsiusparia varten. Rouva itse juoksi keittiön ja salin väliä vahtien palvelijoita ja toivottaen vieraita tervetulleiksi. Rouva Stewart asetteli lahjoja pöydälle ja kukkia maljakoihin Annie ja Jennie apunaan. John piti Davidin kurissa, sillä puutarhaan katettu herkkupöytä houkutteli tätä hieman liikaa.

Yläkerrassa Rose ja Betty auttoivat Annaa pukeutumaan. Tämän asu oli kaunis, ja kaunis oli hän itsekin, mutta niin hermostunut, että vapisi kuin horkassa.

-Kaikki menee kyllä hyvin, rauhoitti Rose ja otti oman morsiusneidon kimppunsa maljakosta. –Robilla on sormus, olen tarkistanut sen tänä aamuna jo kolmasti.

Anna huokasi, kun Betty kiinnitti hunnun hänen päähänsä.

-Pastori tuli. Mary pisti päänsä ovesta luoden samalla jumaloivan katseen Annaan. –Ja Rob juoksee edestakaisin hallissa, niin että minä luulen, että ne tahtovat kohta aloittaa.

Betty suuteli Annaa ja paimensi sitten Maryn edellään saliin. Annan serkut istuivat rivissä sohvalla ja näyttivät välittävän vain siitä, moniko huomasi heidän muodikkaat tukkalaitteensa, jotka eivät itse asiassa sopineet heille lainkaan.

Kuinka komea Rob oli, ja miten suojelevasti hän otti Annan käden käsivarrelleen! Charlie Moore näytti vallan hullunkurisen rakastuneelta nähdessään Rosen, ja David haukotteli salaa ja näytti toivovan hartaasti, että pastori keksisi edes hieman mielenkiintoisemman puheen kuin tavallisesti.

-Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä…

Betty huokasi onnellisena. Ainakin Rob ja Anna rakastivat toisiaan, se oli varmaa.

Vihkiminen oli hyvin kaunis, ja sekä rouva Stewart että rouva Cameron vuodattivat suoranaisia kyyneltulvia nenäliinojensa takana, kun tuore aviopari nousi tyynyiltä ja pastori MacPherson sulki kirjansa. Bettyäkin itketti, mutta äkkiä hyvin itsekkäästä syystä. Miten yksinäisiä olisivatkaan talvikuukaudet Ruususen linnassa, kun Robin kiharainen pää ei olisi kumartuneena muistilehtiön yli pöydän toisella puolen! Hän tunsi itsensä äkkiä kovin hylätyksi, ja sai vain vaivoin puristettua kasvoilleen hymyn mennessään suutelemaan säteilevää Annaa ja veljeään, joka näytti hieman häkeltyneeltä.

Se oli hyvin aurinkoinen ja iloinen päivä. Betty pakotti itsensä unohtamaan talven ja iloitsemaan Robin onnesta, vaikka oikeaa rannetta hiukan särkikin. Side oli poistettu vasta pari päivää aiemmin.

Hääpäivällisen jälkeen morsiuspari ajoi asemalle matkustaakseen Gretna Greeniin viettämään kuherruskuukauttaan. Vanhempi väki jäi istumaan saliin, kun nuoremmat lähtivät puistoon tanssimaan. Flora soitti urkuharmonia ja Meggie istui isänsä polvella taputtaen käsiään ja hihkuen, kunnes John tanssitti häntä noin kolmekymmentä kertaa suuren koivun ympäri.

Alex oli hakenut Bettyn toiseen tanssiin.

-Entä Una? tyttö kysyi kiusoitellen.

-Meidän välillämme on kaikki hyvin. Nuorukainen katseli hymyillen rintaneulaa serkkunsa kauluksessa. –Onko kätesi jo kunnossa?

-On, vaikka tietysti kovin heikko. Katso Maria-tätiä, hän näyttää melkein siedettävältä näin ikkunan läpi. Betty yritti aina vaihtaa puheenaihetta, kun hänen ranteestaan oli kysymys.

-Miten oikeastaan loukkasit sen?

-Marian-tädinkö?

-Älä ole tyhmä, kätesi tietysti.

-Oh, liukastuin pesutuvassa. Lattia oli märkä.

-Liukastuit? Kuule, korvasi heiluvat kun valehtelet. Kate sanoi…

Samassa Kenneth Knox tuli koputtamaanAlexia olkapäälle, ja Betty pääsi kuulemasta Katen mielipiteitä.

Oli outoa tanssia Kenin kanssa – he olivat olleet tuskin missään tekemisissä kosinnan jälkeen. Ken oli kohtelias mutta viileä, ja siitä tyttö oli kiitollinen. Yksi kiihkeä ihailija kesää kohti riitti hänelle.

Ilta alkoi tummentua, sillä elettiin heinäkuun viimeistä päivää. Betty oli hakenut hartiahuivinsa ja istui takaportailla katselemassa puistoa, joka näytti tavattoman salaperäiseltä puiden oksiin ripustettujen lyhtyjen valossa, kun Rose istui hänen viereensä – hyvin punaposkinen, hyvin kirkassilmäinen Rose.

-Mihin sinä Charlien olet jättänyt? Betty kysyi iloisesti.

Sisar hymyili, sitten hän laski vasemman kätensä Bettyn vielä hiukan turvonneelle ranteelle. Nimettömässä kimalsi jokin.

-Rose Stewart, mitä maailmassa… Betty kohotti kättä ja tuijotti sormusta. –Charlieko?

-Tietysti. Rosen näytti olevan vaikea päättää, itkisikö vai nauraisiko ilosta, ja lopulta hän teki molempia Bettyn kiepsahdettua hänen kaulaansa. –Olen – niin – onnellinen!

-Milloin se tapahtui? Ja miten hän kosi? Voi, kerro heti!

Rose suuteli Bettyä vielä kerran.

-Puoli tuntia sitten, oikein kauniisti. Voi, aloin melkein itkeä jo silloin, hän oli niin vakava ja herttainen, kysyi tahdonko vaihtaa suojatun elämäni epävarmuuteen hänen rinnallaan – ikään kuin olisin voinut kieltäytyä! Minä luulen, että tulen hulluksi juuri nyt. Rose hypisteli sormusta ja hänen huulensa vapisivat. –Et saa puhua vielä kenellekään, julkistamme sen ylihuomenna, kun hääkohu on vähän laimentunut. Laitan sormuksen vielä piiloon, mutta tahdoin vain kertoa sinulle, rakas sisko. Ja nyt minun pitää mennä, Charlie odottaa lammella saattaakseen minut kotiin. Sano äidille, että olen jo mennyt. Ja Rose lennähti tiehensä.

Betty jäi istumaan käsi poskella ja hymyili, kunnes huomasi kyynelten valuvan leualleen. Jamie lähtisi pois, Rob kuului Annalle, nyt hän menettäisi Rosenkin. Oli kauheaa, kauheaa tulla aikuiseksi – se oli luonnotonta!

Tyttö hyppäsi pystyyn ja meni sisään saliin, sillä tätien ja setien ja enojen ja kaikkien uusien tätien ja setien ikävä, turvallinen jutustelu tuntui olevan juuri sitä, mitä hän nyt kaipasi.

-Istua nyt kivirapulla tähän aikaan illasta! kaakotti Marian-täti. –Onko sinulla edes villahousuja, lapsi?

51. luku: Skandaali

2008-07-27T10:43:00.003+03:00

-Hänen täytyy olla hirveän vahva, mumisi Rose ihaillen kiertäessään sidettä Bettyn ranteen ympäri. –Siitä on hyötyä sitten, kun hän kantaa sinut kynnyksen yli.

-Lopeta!

-Anna anteeksi. Rose kiinnitti siteen ja sulki kölninvesipullon. –Kuinka aiot selittää tuon kääreen?

-Sano vain, että liukastuit pesutuvassa, neuvoi Rosie. Hän oli käpertynyt suureen nojatuoliin ja näytti yhtä aikaa järkyttyneeltä ja ihastuneelta. Näille kahdelle, sisarelleen ja ystävälleen, Betty oli uskoutunut – osittain siksi, ettei kipu ranteessa ollut antanut hänen edes nukkua.

-Jos tuo pahenee, sitä on näytettävä tohtori Cameronille tai Charlielle. Rose näytti vakavalta. –Charlie on kertonut minulle jotakin venähdyksistä, ja mielestäni tuo näyttää pahemmalta. Duncan Flemingiä sopisi ravistella.

-Ei hän tarkoittanut sitä, itse minä riuhtaisin itseni irti. Kauheaa, jos äiti saisi tietää!

-Jos tohtori täytyy kutsua, äiti saa tietää. Ja tänä iltana on hartauskokous.

Betty huokasi ja vaipui selälleen vuoteelle. Pakotus oli inhottavaa, eikä hän voinut kohottaa edes lusikkaa kädellään – aamupuuron syöminen vasemmalla kädellä oli ollut kovin vaikeaa.

Hän ei ollut vilkaissutkaan Duncaniin koko aamiaisen aikana eikä tiennyt, miltä tämä oli näyttänyt. Miksi, miksi tämän oli pitänyt tuhota heidän ystävyytensä? Ja tuollaiset intohimoiset rakkaudentunnustukset pelottivat Bettyä, vaikka hän kertomuksissaan niitä harrastikin. Tosin tuo ”enkelini” täytyi sovittaa jonkun sankarin suuhun, se oli kuulostanut kauniilta.

-Laita pitkähihainen pitsipuserosi hartauskokoukseen, Rosie ehdotti. –Se peittää kääreen.

-Onneksi tästä päivästä ei tule yhtä kuuma kuin eilisestä. Voitte keksiä jotakin rauhallista tekemistä huvimajassa – voitko ommella? Rose kysyi.

Betty puisti päätään.

-Enhän saanut itse edes tukkaani kammatuksi. Sitä paitsi ajattelimme mennä tänään lammelle.

Se päivä oli eräs Betty Stewartin elämän pisimmistä. Urheasti hän nauroi ja laski leikkiä ja hyppi kiveltä kivelle ja poimi kukkia, vaikka käteen koski kuin se olisi ollut tulessa, eikä Duncan puhunut juuri mitään, loi häneen vain kaipaavia katseita.

Yö oli taas miltei uneton, sillä ranne salli vain pienet torkahdukset. Lisäksi se oli alkanut paisua ja sinistyä; pitsipuseron hiha tuskin saatiin sen päältä pois hartauskokouksen jälkeen. Mutta ainakaan kukaan ei ollut huomannut mitään.

Seuraavana iltana oli Naisyhdistyksen virkistysilta Cameroneilla, ja myös Rob ja Duncan oli kutsuttu. Kolme neljännestuntia ennen kokousta Anna soitti Bettylle ja kertoi, että puutarha-alan esitelmöitsijä Ballachulishista ei päässytkään tulemaan. Eikö Betty voisi kasata kokoon jotakin samasta aiheesta?

-Kaikkihan puutarhasta jotakin tietävät, lohdutti Nanny. –Keksi vaikka kaunis kertomus.

-Ei se korvaa esitelmää.

-Mutta on hauskempi, Daisy sanoi rohkaisten. –Sinulla on puoli tuntia aikaa, ehdit kyllä.

Ehdit kyllä! Niin oli helppo sanoa. Betty saneli kokoon jonkinlaisen kyhäelmän, Rosie kirjoitti sen, ja sitten hän vain toivoi että jaksaisi lukea tarinansa, sillä häntä heikotti hirvittävästi. Ja miten hän voisi yleensä kätellä ketään?

Tervehdysten jälkeen Betty olikin onnellinen päästessään vihdoin istumaan. Hän ehti levätä sen ajan, minkä muu ohjelma kesti, ja nousi sitten kasvot lumivalkoisina ja otsa tuskanhiessä. Kipu jyski ranteessa, jokainen sydämenlyönti tuntui vavahduttavan sitä.

-Jännittääkö hän noin kauheasti? kuiskasi Jessie Rosielle. Tämä vain puisti päätään.

Tarinansa Betty luki, vaikka hänestä välillä tuntui, että loppu ei milloinkaan tulisi. Vihdoin hän kuitenkin saavutti sen, sai kohteliaat mutta jokseenkin vaimeat suosionosoitukset ja aikoi palata paikalleen kiittäen Jumalaa siitä, että oli selvinnyt hengissä koettelemuksestaan.

Eturivissä istuva Duncan ehti sieppaamaan tytön juuri, kun tämä lysähti maahan. Tuolien kolina ja pelästyneet huudahdukset toinnuttivat Bettyä, sillä hän parahti Duncanin koskiessa hänen oikeaan käteensä.

Tohtori Cameron ei ollut kotona, mutta Charles Moore oli, ja hän työntyi nyt hälisevän tyttöjoukon läpi Bettyn luo.

-Tuokaa hänet toimenpidehuoneeseen, nuori tohtori sanoi Duncanille, ja tämä totteli kauhuissaan. Hän oli nähnyt siteen ja arvasi miksi se oli siinä. Hän oli tehnyt Sappholle pahaa – vaikkakin tahtomattaan.

Kun tyttö oli laskettu toimenpidepöydälle, Charles Moore tunnusteli turvonnutta rannetta otsa rypyssä. Betty nyyhkytti epätoivoisesti osaksi kivusta, osaksi häpeästä. Millainen meteli Kuusikukkulalla nousisikaan tästä kaikesta, mitä äiti sanoisi – ja mitä Chrissy!

-Sijoiltaan, tohtori Moore lausahti. –Lapsi parka, hänellä on täytynyt olla hirveät kivut. Mikset ole tullut vastaanotolle, tyhmä tyttö?

Betty vinkaisi ja hieroi vasemmalla kädellä kasvojaan. Duncan avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin mutta puri sitten huulensa yhteen. Kaiken tämän jälkeen Betty oli halunnut suojella häntä!

-Ranne on vedettävä paikalleen. Tahdotko äitisi tai jonkun ystävättäristäsi tänne, Betty? Tämä sattuu.

Betty muisti Davidin vuosia sitten sijoiltaan menneen jalan ja niiskaisi.

-Jos… Duncan… Betty änkytti. –Voi, älä nyt… Näytät siltä kuin olisit murhannut minut!

-Enkö minä ole! kuiskasi Duncan tukahtuneesti. –Olen roisto, niin kurja etten voi edes halveksia itseäni…

-Ethän sinä tahallasi…

-Yritin vangita perhosen käteeni, mutta murskasinkin sen siivet, mumisi Duncan ja otti Bettyn terveen käden omaansa. –Potkaise minua, jos se vain auttaa!

Ei Betty potkaissut, mutta puristi Duncanin kättä niin, että hänen kyntensä painuivat tämän ihoon. Duncan melkein nautti kivusta – hän häpesi niin suunnattomasti käytöstään pesutuvassa, ettei luullut voivansa koskaan enää katsoa ketään Kuusikukkulan perheestä silmiin.

Hän kuitenkin katsoi, vieläpä samana iltana. Kun Betty oli noudettu rattailla kotiin huolesta hälisevän ystävätärjoukon saattamana, Duncan puhui pitkään tuomarin ja Cathy-rouvan kanssa. Koska vain äiti tiesi, että Bettyä oli kosittu jo kahdesti aiemmin, tuli nuoren miehen kiinnostus tyttöön tuomarille täytenä yllätyksenä. Lisäksi Duncanin vanhanaikainen pyyntö saada koettaa voittaa Bettyn kiintymys teki vanhempiin vaikutuksen ja lupa annettiin, vaikka tuomari tokaisikin:

-Se tyttö on kuin muuli, kävelee tiiliseinän läpi, ellei seinä ymmärrä väistää. Mikäli hän on jo kieltänyt, hän tuskin enää myöntyy.

Tällä välin Betty kertoi yläkerrassa tytöille ranteensa salaisuuden ja vannotti näitä vaikenemaan asiasta. Hetken hän oli harkinnut valehtelevansa, mutta totesi sitten, ettei kukaan uskoisi tarinaa pesutuvassa kaatumisesta – silloinhan hän olisi hakeutunut lääkäriin heti aamulla.

-Minä nyljen Duncanin! pauhasi järkyttynyt Chrissy.

-Mutta se oli niin romanttista, Daisy huoahti.

-Tiesinhän minä, että hän rakastuu sinuun, ilmoitti Nanny.

-Olisit läimäyttänyt häntä! kiljui Jessie.

-Duncan tulee, sanoi Rosie, joka oli vartioinut ovella. –Häivytään nyt, lapset.

Duncan astui hämillään huoneeseen. Betty, joka istui nojatuolissa ja tunsi olonsa hieman raukeaksi Charlien antaman morfiinipiikin ja hyvin anteeksiantavaksi tukevan siteen ansiosta, ojensi vasemman kätensä ja sanoi nauraen:

-Tule sisään, senkin Casanova, ja pyydä polvillasi anteeksi kuin mies!

Polvillaan Duncan ripittäytyikin, ja anteeksiannon saatuaan suuteli Bettyn kättä.

-Älä hölmöile, tämä mumisi. –Ollaan niin kuin ennenkin.

-Ei mikään voi olla niin kuin ennen, sanoi Duncan hiljaa ja istuutui jakkaralle nojatuolin viereen. –Minun olisi pitänyt hillitä itseni, mutta en voinut. Luulin, että sinäkin tunnet samoin… Ja, Jumalan tähden, minä olen hillinnyt itseni puolitoista vuotta! Eikö se riitä?

Betty nyökkäsi onnettomana.

-Tahdotko tämän takaisin? Duncan sitten kysyi ja kaivoi valokuvan taskustaan.

-Ei, pidä sinä se. Tyttö hymyili. –Jos haluat.

-Luulen, että tämä valokuva piti minut hengissä nämä kevätkuukaudet, kun olit poissa Edinburghista. Muistatko, kun kävin täällä viime kesänä? Kun näin sinut leikkimässä Meggien kanssa, tajusin, että olin rakastanut sinua jo kuukausikaupalla, ensi tapaamisestamme lähtien. En vain ollut tajunnut sitä – en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan niin.

-Silloinkin, kun annoit minulle Kreikkalaisia runoilijoita?

-Silloinkin. Tietäisitpä, Sappho, miten hupsuja olen unelmoinut.

-Mitä sitten? Betty oli utelias kuulemaan, millaisia haaveita hänestä saisi aikaan.

-Taitaa olla paras, etten kerro.

-Voi ei, kerro toki. Mehän olemme ystäviä, en minä käytä kertomaasi hyväkseni tarinoissani!

Duncan hymyili vähän ja katseli kuvaa kädessään.

-On pieni kylä, hän aloitti hiljaa. –Sellainen kuin tämä Glen Long, kaukana suurista kaupungeista… Ja kylässä on pieni kauppa. Se on meidän kauppamme, Sappho – kauppiasverestäni minä en pääse eroon edes unelmissani. Liikkeen yläkerrassa on soma kotimme, jonka sinä olet järjestänyt yhtä sieväksi kuin tämän huoneen. Ja meillä on lapsia, monta lasta – tytöt ovat yhtä kauniita kuin sinä, ja ehkä pojilla on punainen tukka. Äläkä nyt naura!

-Enhän minä naura, kuiskasi Betty, sillä hänen silmissään oli kyyneleitä.

-Se on vain kaunis, typerä haave… Tämän kevään ajan olen joka ilta suudellut kuvaasi ja ajatellut, miten annan sinulle hyvänyönsuudelman omassa kodissamme.

-En – en arvannut, että osaat olla noin romanttinen.

-En ole juuri välittänyt esitellä sitä puolta itsessäni. Se pikkukaveri lienee pitänyt romantiikasta huolen.

-Älä viitsi sanoa Jerryä ”pikkukaveriksi”.

-Anna minun nyt kokea edes hienoista ylemmyydentunnetta, Sappho. Ja nyt sinä olet lopen uupunut, häivyn täältä. Hyvää yötä. Duncan nousi jakkaraltaan.

-Odota! Betty nousi myös. –Hyvää yötä. Hän kurottui ja suuteli Duncania poskelle.

Vierailun loppu sujui huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä, sillä Betty oli kieltänyt tyttöjä osoittamasta yleistä ja yhtäläistä halveksuntaa Duncania kohtaan. Kun Bettyn side poistettiin ja kynä pysyi taas sormissa, tyttö kirjoitti päiväkirjaansa:

”Minulla olisi mitä mainioin kertomuksen aihe. Pelkään vain, ettei sijoiltaan mennyt ranne ole riittävän romanttista herra Gregorylle.”

50. luku: Kesävieraita

2008-07-26T10:39:00.003+03:00

-Tervetuloa, tervetuloa!

Fort Williamin asemalaituri tulvahti iltapäiväjunan myötä täyteen väkeä. Asemapäällikkö näki punatukkaisen nuoren naisen rutistavan yhtä ”tuomarin neideistä”, erään pullean neitokaisen pistävän kätensä tämän kainaloon, vilkkaan pienen olennon hyppivän kuin vietereillä, sievän pyöreäposkisen tytön ottavan toisen kainalon haltuunsa, ruskeatukkaisen kaunottaren suutelevan vastanottajaa kevyesti ja punatukkaisen nuoren miehen taputtavan ”tuomarin neitiä” päälaelle, ja arvasi heti, että Kuusikukkulan kesävieraat olivat tulleet.

-Oli niin ihanaa, kun kutsuit meidät! Nanny huokasi ja rutisti Bettyn käsivartta. –Voi, katsokaa noita vuoria, tytöt!

-Odottakaas kun päästään kaupungista ulos, Betty sanoi ylpeänä. –John, ole kiltti ja tule kantamaan laukut!

John-parka, joka heti kotiuduttuaan oli joutunut ajuriksi, murjotti. Hiukan hänen harmiaan sentään hälvensi se, että Duncan heilautti itsensä hänen viereensä kuskipukille ja sanoi virnistäen:

-Meidän miesten ei sovi työntää nenäämme naisten asioihin, muuten he alkavat nokkia.

Koko matkan Glen Longiin tytöt huudahtelivat, ihastelivat, huokailivat ja taputtivat käsiään.

-En lainkaan ihmettele, että olet kirjailijatar, Daisy huokasi. –Kai minäkin olisin, jos asuisin tällaisessa paikassa.

-Ei paikka siihen vaikuta, päässä se on. Betty puristi Daisyn pyöreää kättä. –Kuulkaa, minä en oikein jaksa uskoa, että te kaikki istutte siinä!

-Luultavasti ei äitisikään, Chrissy sanoi hiukan huolissaan. –Oletko nyt aivan varma, että hän pystyy majoittamaan meidät kaikki?

-Voi, minä nukun vaikka sillitynnyrissä, kunhan pääsen tänne! Jessie syöksähti suutelemaan Bettyä ja oli lentää vaunuista, kun käännyttiin jyrkästi Kuusikukkulan tielle.

Betty nauroi, mutta samalla hän vilkaisi Rosieta, joka katseli sivulle eikä näyttänyt välittävän osallistua keskusteluun. Tämän tervehdyskin oli ollut suorastaan viileä – mitä ihmettä oli tapahtunut?

Samassa oltiin jo kuitenkin Kuusikukkulalla ja äiti ja isä tulivat vastaanottamaan vieraita. Seurasi esittelemisiä, tervehdyksiä ja jälleennäkemisiä; Eliza muisti vielä oikein hyvin Duncanilta edelliskesänä saamansa herkullisen makeisen ja pujahti hakemaan lisää. Ja kuinka ollakaan, Duncanilla oli taskussaan paperipussi, joka katosi kokonaisuudessaan pienen tytön esiliinantaskuun.

Rob oli nyt vuorostaan matkustanut tentteihinsä, mutta Rose loisti saadessaan talon täyteen hauskoja tyttöjä. Duncanista hän ei sanonut mitään, vaikka pikkusiskoon luotu katse olikin hyvin ilkikurinen. Annie ja David auttoivat kuuliaisesti laukkujen ja hattujen kanssa, sillä he olivat pari päivää aiemmin päättäneet koulunkäyntinsä ja pitivät maailmaa tällä hetkellä tavattoman mukavana paikkana.

Kaikki vieraat saatiin majoitetuiksi, ja iltapäivä kului laukkujen purkamisessa ja tuliaisten jakamisessa. Duncanilta ilmestyi Bettyn pöydälle tyhjä kirja, jonka etulehdellä oli hauska, runomuotoinen omistuskirjoitus. Rosie luki sen ja näytti kummalliselta. Betty huolestui uudelleen. Oliko hän loukannut ystäväänsä? Ja miten kummassa?

Seurasi hauska aika täynnä huviretkiä, kävelyitä ja kodikasta tarinointia. Duncan Fleming valloitti kaikki: milloin hän lähti ongelle Davidin kanssa, milloin nikkaroi kehdon Maryn nukeille; välillä Jennie esitteli ihastuneena somaa korurasiaa, jonka kansi oli tehty yhteenliimatuista, erikoisista kivistä, Eliza hienosteli sormessaan tuoksuvista heinistä palmikoitu sormus, tai Rose huomautti kuin ohimennen, että Duncan oli yhdessä Johnin kanssa korjannut vajan katon. Duncan oli mukana kaikkialla, heinäpellolta hartauskokoukseen, ja yksinpä vanha Effiekin ihaili ”kaunista nuorta herraa”, joka ei väsynyt ylistämään hänen keitoksiaan.

Betty ei tiennyt, miksi tämä kaikki ärsytti häntä. Tietysti oli hauskaa, että hänen ystävistään pidettiin, mutta oliko Duncanista pakko tehdä yleistä omaisuutta? Ääneen hän ei ajatustaan lausunut, sillä ainakin haaveellinen Daisy olisi varmasti tulkinnut sen mustasukkaisuudeksi, ja sitähän se ei tietysti ollut.

Rob palasi Edinburghista opettajana, ja Annan kotona Mäntykankaalla alettiin valmistella häitä.

-Kuinka romanttista! Nanny huokasi eräänä tulikuumana heinäkuun iltapäivänä, kun lähes koko Kuusikukkulan väki oli paennut Keijulehdon vilvoittavaan suojaan lukuun ottamatta tuomaria, joka oli käräjillä, Cathy-rouvaa, Rosea, Effietä ja Jennyä, jotka pesivät mattoja, sekä Robia, joka oli mennyt morsiamensa luo. –Häät ovat niin jännittävät!

-Häät kyllä, mutta siihen romantiikka elämästä sitten loppuukin, Jessie sanoi ja nojasi leukaa kämmeneensä. –Sitten ollaan vain naimisissa ja huolehditaan salin verhoista ja muusta. Jospa pääsisi kihloihin, mutta ei tarvitsisi mennä vihille lainkaan!

-Äiti pyörtyisi kauhusta jos kuulisi, haukotteli Chrissy ja puri langan poikki käsityöstään. –Kas niin, Mary, nukenpeitteesi on valmis.

Mary silitti ihastuneena peittoa, jonka Chrissy oli tikannut aivan kuin oikean.

-Mitä mieltä kirjailijattaremme on tästä päivänpolttavasta kysymyksestä? Duncan kysäisi virnistäen. Hän loikoi Ikivihreän kuusen juurella vatsansa päällä Eliza, jolle taskukello oli tuottanut huvia jo runsaan tunnin ajan. –Sinähän järjestät kertomustesi henkilöiden rakkausasiat niin tavattoman näppärästi.

Duncanin ääni oli tavallisen kiusoitteleva, mutta nyt se suututti Bettyä. Ja tarvitsiko Elizan aina roikkua tämän mukana?

-Keksityt ihmiset ovat helppoja käsitellä, heillä ei ole mitään typeriä päähänpistoja, tyttö mutisi.

-Tillyllä ja Edwardilla ainakin oli, Daisy kihersi. –Varjelkoon, melkein myöhästyin koulusta, kun minun piti saada tarinan loppu selville. Miten sinä keksit sellaista – rakastua nyt parhaan ystävänsä sulhaseen!

-Ehkä hän on kokeillut sitä itse, sinkautti Rosie.

Kaikki kääntyivät katsomaan tyttöä, ja Betty nieli kyyneleitä. Mitä hän oli tehnyt?

-Täytyyhän kirjailijattarella olla hyvä mielikuvitus. Duncan nosti Elizan sammalikkoon. –Minun kylkiluuni alkavat painua lommolle, etsipä uusi istuin itsellesi.

-Ainakin Betty osaa kuvitella tarpeeksi, huomautti John, joka muistutti hyvin vähän nuorta lupaavaa kauppa-apulaista pureskellessaan pihkaa selällään loikoen, jalat nostettuina nuoren koivun runkoa vasten. –Hän keksii aivan hulluja juttuja.

-Ei nyt puhuta minusta, Betty sanoi nopeasti. –Mutta entä sinä itse, Duncan? Koska sinä menet naimisiin?

-Heti kun saan tarpeeksi rohkeutta kosia unelmieni naista. Duncan risti käsivarret niskan taakse ja tönäisi hatun otsalleen. –Siihen asti opiskelen rakkauden teoriaan niistä värssyistä, joita se Smolletin kaveri Chrissylle sepittää.

-Roisto! Chrissy kävi veljensä kimppuun ja seurasi lempeä tappelu. –Tätä mörköä ei kukaan saa kiikkiin – ellet sitten sinä, Bet. Tarvitaan kirjailijan mielikuvitus Duncanin kihlaamiseen.

Betty punastui ja avasi suunsa, mutta Rosie ehti ensin.

-Kihlaamiseen se taitaisi jäädäkin, sillä ethän sinä vain yhteen mieheen tyydy! Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti puolijuoksua portista puutarhaan.

Tyrmistynyt hiljaisuus laskeutui Keijulehtoon. Hauska jutustelu oli aiheuttanut jotakin hyvin ikävää – Rosie oli ollut ilkeä Bettylle! Kuinka se oli mahdollista?

-Minä – menen hänen peräänsä. Betty nousi, ja hänen äänensä kavalsi kyyneleitä.

Rosie makasi vuoteellaan Bettyn ja Rosen huoneessa ja itki tukehtuakseen. Kun Betty kosketti tytön olkapäätä, tämä ponnahti taaksepäin kuin lyötynä.

-Mitä minä olen tehnyt? Betty kysyi kauhistuen toisen silmistä säkenöivää inhoa.

-Mitäkö? Ja sitä sinä vielä kysyt, sinä kaksinaamainen, petollinen, itserakas rehentelijä!

-Rosie! Betty tunsi, kuin jokainen solvaava sana olisi lyönyt tikarin hänen sydämeensä. –Minä en tiedä, miksi olet vihoissasi. Etkö voi kertoa, miten olen suututtanut sinut?

-Vai et tiedä. Rosien kaunis suu vääntyi ivalliseen hymyyn. –Jerryn sinä haluat ja Duncanin, sallit näiden liehitellä itseäsi, mutta et päätä mitään – tahdot vain palvovia kasvoja ympärillesi! Luulin, että kaksi ihailijaa riittäisi, mutta ei – haluat vielä Ianinkin!

Bettyn aivot tuntuivat menneen oikosulkuun.

-Ianin? hän toisti.

Rosie hymähti.

-Ianin, niinpä niin. Rakastuihan Tillykin tarinassasi parhaan ystävänsä sulhaseen – ero on vain siinä, ettet sinä rakastu, sinä vain leikit.

-Rosie Wardlaw, olen kuullut, että mielisairaudet voivat alkaa juuri tällaisilla kohtauksilla. Betty kaatoi lasiin vettä ja ojensi sen Rosielle. –Juo tuo ja selitä sitten, miten olen ”leikkinyt” Ianilla, sillä minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä.

Rosie työnsi lasin pois.

-Väitätkö sinä, ettet ole syleillyt Iania Edinburghin rautatieasemalla?

-Syleillyt Iania? Ei kuule, nyt minä menen ja soitan tohtori Cameronille, sinä olet saanut auringonpistoksen.

-En ole. Emma Wood sanoi…

-Emma Wood? Emma Woodiltako tästä lemmenkohtauksesta kuulit?

-Niin. Rosie näytti häpeävän hiukan.

Betty mietti hetken, sitten hän äkkiä käsitti.

-Kuuntele nyt rauhassa kaikki mitä sanon, hän komensi ja istui Rosien vereen. –Jos keskeytät kerrankin, läimäytän sinua.

Sitten hän kertoi, miten oli tavannut Ianin ja pyytänyt tätä istumaan viereensä, ja miten ahdasta odotussalin penkillä oli ollut.

-Emma Woodilla on outo käsitys syleilemisestä, hän hymähti. –No, kumpaa uskot, Emmaa vai parasta ystävääsi?

Rosie kiersi kätensä Bettyn kaulaan ja alkoi uudelleen itkeä.

-Voitko koskaan antaa minulle anteeksi? hän sopersi.

-Toivottavasti. Tosin on aika loukkaavaa, jos todella pidät minua niin tyhmänä, että sovin salaisia tapaamisia rautatieasemalle.

Rosien nyyhkytys muuttui hysteeriseksi kikatukseksi.

-Voisin antaa itselleni selkään, hän mumisi. –Mutta Ian ja minä emme ole tavanneet kovin usein, hänellä on ollut tenttejä… Ja sitten Emma kertoi sinusta ja… Voi rakkaani, sano minulle nyt oikein ilkeästi!

-Eiköhän tässä huoneessa ole sanottu jo tarpeeksi ilkeitä sanoja. Betty suuteli Rosieta hymyillen, sitten hän vakavoitui. –Kuule, olenko minä sellainen – joka vain leikkii?

Rosie huokasi ja niistä nenänsä.

-Kyllä – vähän. Tai tytöt puhuvat. Kun sekä Jerry että Duncan juoksevat perässäsi etkä sinä valitse jompaakumpaa.

-Enhän minä voi valita! huusi Betty itku kurkussa. –Eihän minun sovi kosia!

-Eikö heistä kumpikaan…?

-Ei!

Rosie syleili Bettyä taas.

-Minä olen kuullut kaikkea… Kauheaa, millaisia juoruja uskon parhaasta ystävästäni!

-Tiedäthän, että olisin kertonut sinulle. Mutta nyt Rose huutaa meitä teelle. Pese kasvosi, ja ollaan sitten kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hetken kuluttua tytöt laskeutuivat alakertaan kädet toistensa ympärillä. Mutta koko iltapäivän Betty tunsi olonsa onnettomaksi. Hän oli antanut Rosielle anteeksi täydestä sydämestään, tämän puheet ”valitsemisesta” vain häiritsivät. Oliko hän tosiaan antanut ymmärtää, että tahtoisi valita?

Illalla koko perhe istui myöhään huvimajassa puhelemassa ja juomassa Effien marjamehua, joka virkisti suloisesti polttavan päivän jälkeen. Kesti monta kuukautta, ennen kuin Betty saattoi seuraavan kerran juoda marjamehua.

Hän kaatoi juuri punaista juomaa Duncanin lasiin, kun Eliza ja Mary töytäsivät sisään ja törmäsivät häneen, niin että mehu lensikin Duncanin vaalealle kesätakille.

-Hirveää! tyttö huudahti. –Kuinka kömpelö minä olen – eivätkö lapset ymmärrä ettei sisään saa juosta noin … Anna takkisi, yritän tehdä sille jotakin.

-Kyllä tämä tästä, Duncan vastusteli ja yritti pyyhkiä tahraa nenäliinallaan, mutta se oli jo ehtinyt imeytyä liian syvälle.

-Vie takki pesutupaan ja hiero siihen suopaa, padassa on vielä lämmintä vettä, äiti neuvoi, ja lopulta Duncan suostui riisumaan takkinsa.

Aurinko oli jo laskenut ja pesutupa koivujen katveessa melkein pimeä. Ovesta tulvahti vastaan pestyjen mattojen kostea tuoksu ja lattia oli vielä märkä. Betty sytytti ikkunalaudalla olevan kynttilän ja kauhoi vettä padasta pesuvatiin. Hän oli jo ottanut suopapalan käteensä, kun huomasi tarkistaa takin taskut. Duncanin lompakkohan saattaisi olla siellä.

Sivutaskut olivat tyhjät, mutta povitaskussa tuntui jotakin kovaa. Betty otti sen esiin – se oli valokuva – hän tajusi tuijottavansa omaa kuvaansa, sitä, jonka Jim-eno oli ottanut Robin ja Annan kihlajaisissa. Tätäkö kuvaa Duncan oli katsellut keväällä? Betty oli kyllä huomannut sen puuttuvan albumista, mutta oli luullut pudottaneensa sen Ruususen linnaan. Milloin Duncan oli ottanut sen? Varmasti silloin, kun he olivat olleet lähdössä teatteriin viime lokakuussa – hän oli tullut juuri Miriam-tyttösen luota ja työntänyt albumin Duncanin ajankuluksi vaihtaessaan vaatteita.

Betty tunsi vapisevansa. Hänen pitäisi sujauttaa kuva takaisin taskuun sitten, kun takki olisi kuiva – muitta missä hän säilyttäisi sitä?

Samassa pesutuvan ovi narahti. Tyttö tunsi heti Duncanin hahmon vaaleaa taivasta vasten. Tämän täytyi räpytellä hetkisen silmiään kynttilänvalossa, mutta sitten hän näki kuvan Bettyn kädessä.

-Vai niin. En ehtinyt, löysit sen jo.

Betty nyökkäsi.

-Miksi? hän kuiskasi.

Duncan veti oven kiinni perässään, tuli Bettyn luo ja kohotti tämän leukaa toisella kädellään toisen kiertyessä tytön olkapäiden ympäri.

-Minä rakastan sinua. Olen rakastanut siitä hetkestä, jolloin näin hymysi ensi kerran – Chrissyn kutsuilla, jäätelökulhojen yli, noiden lapsukaisten kikatus ympärillämme. Lapsi sinäkin olit silloin, Bet, mutta tiesin, että sinusta tulee lumoava nainen – enkä ollut väärässä.

-Ei ei! Betty parahti ja riistäytyi irti. –Et saa!

-Bet, enkelini, kuuntele minua – kuuntele! Duncan harppasi ovelle, eikä Betty päässyt ulos. ”Enkelini” – voi, miksi Duncan puhui niin!

-Etkö usko, että rakastan sinua? Että aikeeni ovat täysin kunnialliset? Tule vaimokseni, Bet, jätä koulunkäynti. Luoja on tarkoittanut sinut vaimoksi ja äidiksi, ei miksikään vanhapiikaopettajattareksi kuin nuo Tiedon Kunnaiden harput.

-Neiti Loban on kihloissa, nyyhkytti Betty.

-Ja niin olet kohta sinäkin, rakkaani.

-En minä ole rakkaasi! En miä tahdo, minä haluan opettaa, minä en halua mennä naimisin! Tyttö syöksyi ovelle ja yritti päästä pois, mutta Duncan tarttui hänen ranteisiinsa.

-Et tarkoita sitä. Täytyyhän sinun välittää minusta kaiken tämän jälkeen!

-Tietysti minä välitän – olet ystäväni…

-En tahdo olla ystäväsi. Tahdon olla sinulle rakkain maan päällä.

-Älä ole typerä, Duncan.

-Ainakin toiseksi rakkain, äitisi saa olla edelläni. Nauru tuikahti harmaissa silmissä. –Ja jos olenkin sinulle ystävä, niin joku viisas on sanonut, että ihmisen pitäisi aina naida paras ystävänsä.

-Rosie on paras ystäväni.

-Älä ole nenäkäs. Tämänpäiväisen jälkeen?

-Tämänpäiväinen ei kuulu sinulle.

-Kuka se on? Duncanin ote koveni. –Se pikkukaveri?

-Ei ole ketään – ei ketään – voi, päästä minut!

Betty riuhtoi itseään irti ja Duncan aikoi hellittää otteensa, mutta ei ehtinyt – tyttö riuhtaisi kätensä hänen lujasta otteestaan silmänräpäystä liian aikaisin. Betty tunsi tuskan aallon lyövän oikean ranteensa läpi, mutta ei ehtinyt ajatella sitä. Piti päästä pois, jonnekin – hän juoksi sisään ja kätkeytyi yläkerran komeroon itkemään.

49. luku: Nottinghamiin

2008-07-25T10:08:00.001+03:00

Isoäidin järjestämät kutsut olivat hyvin kodikkaat ja hauskat. Tuttuja poikia oli mukana paljon, joten tanssittiin — Jerry Oagin siniset silmät olivat kovin iloiset, kun hän huomasi, ettei Fleming ollut paikalla.

-Betty, ihan totta, välittähän sinä minusta? hän kysyi saattaessaan tyttöä Ruususen linnaan.

-Välitän, ihan totta. Betty hymyili pehmeässä kesäyössä.

Jerry ei sanonut muuta, mutta arvata voi, ettei hän nukkunut montakaan tuntia Bettyn viattoman lausahduksen takia. Tyttö puolestaan uinui makeasti ja nousi aamulla virkeänä pakkaamaan laukkujaan ja hoitamaan Meggietä, kun Jamie ja Flora pakkasivat omiaan.

-Aiotko sinä nyt tosissasi hakea työpaikkaa muualta? Betty kysyi surullisesti veljeltään, kun he kävelivät kohti asemaa.

-Tietysti, sen tähdenhän olen opiskellut. Eräs asianajotoimisto Glasgow’ssa hakee kuulemma nuorta juristia.

-Glasgow’ssa! Emmehän me sitten näe enää koskaan!

-Tietysti näemme, monta kertaa vuodessa. Flora sitoi kolmannen kerran Meggien myssyn nauhat, jotka jatkuvasti luistivat auki.

-Mutta on se silti kaukana, Betty huokasi.

Pohjoisen juna oli juuri lähdössä, ja tyttö joutui odottamaan hetkisen yksin vilkutettuaan kotiin palaaville. Hän istui asemahallissa kaksi matkalaukkua ja käsilaukku jalkojensa juuressa ja luki seinille liimattuja ilmoituksia, kun äkkiä kuuli jonkun sanovan hyvää päivää.

-Ian! hän huudahti. –Mitä sinä täällä teet?

Ian vernon ojensi nauraen kätensä.

-Odotan junaa, kuten ilmeisesti sinäkin. Minne olet menossa, kotiinko?

Betty kertoi matkasuunnitelmastaan ja teki samalla tilaa viereensä. Sitä ei ollut kovin paljon, sillä toisella puolen istui lihava herra lehteä lukien ja toisella puolen äiti kuuden lapsensa kanssa, joten Ianin täytyi nostaa käsivartensa penkin selkänojalle. Käsi ei edes hipaissut Bettyä, mutta uutta aikataulua hakemassa ollut Emma Wood tuijotti heihin pistävästi kulkiessaan hallin läpi.

Ian oli menossa serkkujensa luo Mansfieldiin viikonlopuksi, joten hän tuli samaan junaan, ja hauskassa seurassa matka sujui mukavasti. Nottinghamin asemalla odottivat sekä Sarah että Neil, jolla oli vapaapäivä, ja Betty vietiin riemusaatossa kaupungin laidalle pieneen keltaiseen puutaloon, jonka oven messinkilaatassa luki Eldar.

-Meillä ei ole paljon tilaa, Sarah sanoi anteeksipyytävästi avatessaan oven pikkuriikkiseen vierashuoneeseen, johon vuode, kaappi, pesupöytä ja tuoli tuskin mahtuivat.

-Voi, eihän se haittaa! Betty laski laukkunsa vuoteelle ja kurkisti ulos. –Niin kaunis näköala — voi Sarah, ettehän te voi olla muuta kuin onnellisia täällä!

-Me olemme onnellisia. Sarah pisti päänsä kapeiden portaiden varrella olevaan komeroon ja tuli taas esiin mukanaan pitsiliina ja kirjailtu tyyny. –Huonetta ei yleensä käytetä, joten säilytän näitä täällä, mutta täytyyhän sinun tuntea olosi kodikkaaksi.

Betty riisui hattunsa ja nauroi. Koko talo oli vaalea ja iloinen, kaukana vihersi Sherwood, jonka hän oli nähnyt vain mielikuvituksessaan, ja Neil kysyi alakerrasta, keittäisikö hän sitruuna- vai mustaherukkateetä.

-Mustaherukkaa, siitä Bet pitää, Sarah vastasi. –Neil meillä melkein keittää, vaikka minä olen edistynyt kyllä melkoisesti. Olisin tahtonut valmistaa paistin sinun tulosi kunniaksi, mutta Neil kielsi, vaikka eilinen perunapaistokseni onnistuikin.

Betty virnisti, avasi toisen matkalaukkunsa ja veti esiin paksun keittokirjan.

-Ostin tämän Flemingiltä ihan sinua varten, hän sanoi. –Duncan kertoi, että siinä neuvotaan kaikki perusasiat.

Sarah syleili ystävätärtään.

-Olet kultainen! hän sanoi. –Me tulemme, Neil!

Tee keittiön pienen pöydän ympärillä maistui ihanalta junamatkan jälkeen, ja Sarahin leipomat omenasarvet hupenivat kuin kuumille kiville.

-Rouva Stone on opettanut minua, hän asuu naapurissa ja on aivan ihana ihminen. Kun kerroin saavani vieraaksi tytön, jonka ansiosta olen onnellinen, hän antoi reseptin omenasarviinsa, Sarah kertoi.

-Lakkaa väittämästä, että olet onnellinen vain minun ansiostani, Betty nuhteli.

-Mutta sehän on totta. Neil hymyili. –Ellen silloin lainakirjastossa olisi kuullut sinun kertovan Rosielle siitä lontoolaisesta kuvatuksesta, en kai koskaan olisi uskaltanut kosia.

-Enkä minä olisi puhunut niin kovaa, ellen olisi tahtonut sinun kosivan! Mutta tulen pian itserakkaaksi ja alan kuvitella olevani jokin siivetön Amor.

-Etkö sitten ole? Odotamme vain, koska itse kihlaudut.

Teen jälkeen Betty tahtoi auttaa astioiden pesussa ja lähti sen jälkeen Sarahin kanssa tutkimaan pientä puutarhaa, jota reunustavien tammien keskellä kasvoi ihastuttavia kukkaistutuksia. Sarah ei ehkä osannut laittaa ruokaa, mutta puutarhan hän osasi hoitaa.

-Päivää, rouva Eldar! joku huusi viereisen talon aidan yli. –Tämäkö on neiti Stewart? Minun täytyy heti hakea Jokamiehen Lukemisto ja pyytää häneltä nimikirjoitus.

-Hän on rouva Stone, Sarah selitti, kun tavattoman pyylevä naisihminen katosi takaovesta palatakseen kohta mukanaan lehti ja kynä. Imarreltuna Betty kirjoitti nimensä lehteen.

-Saanko minä tästä hyvästä omenasarvienne reseptin? hän sitten kysyi. –Ne olivat aivan ihastuttavia.

Rouva Stone hymyili koko leveällä naamallaan.

-Ilman muuta. Jos tulette kaikki meille päivälliselle, kirjoitan sen teille.

-Kiitos, kyllä me tulemme. Neil pelkää, että räjäytän lieden vielä ilmaan, tirskui Sarah.

Rouva Stone oli kattanut päivällisen ilmavaan ruokasaliin. Hänen miehensä oli toimittaja, ja nyt Betty ymmärsi ne pitkät rivit kirjoja ja aikakauslehtiä heidän läpikulkemansa salin hyllyssä.

-Milloin aiotte kirjoittaa romaanin? kysyi herra Stone, kun syötiin herkullista lihalientä. –Hoidan lehtemme kirja-arvostelut, ja olisi mukavaa saada luettavaksi kirja, jonka tekijän kanssa on istunut päivällispöydässä.

-Minä luulen, että hänen tarvitsisi vain julkaista päiväkirjansa, Sarah huomautti. –Hänelle tapahtuu koko ajan.

-Höpsis, ei minusta ole romaanikirjailijaksi. Olen liian malttamaton, tahdon nähdä tarinan valmiina heti, Betty sanoi.

-Kootkaa sitten kertomuksenne kirjaksi! herra Stone huudahti. –Novellikokoelmat voivat olla hyvinkin viehättäviä.

-Minä en pidä niistä. Jos tarina on hyvä, tahdon lukea sitä pitkälti, todella upota siihen, Neil pisti väliin.

-Älkää nyt kiusatko neiti Stewart –parkaa, rouva Stone nuhteli lempeästi ja kokosi liemilautaset pois tarjotakseen pihvin ja kasvikset. –Kyllä hän vielä kirjoittaa, olen varma siitä.

Kun ilta alkoi hämärtyä, kaikki istuivat Stonejen kuistilla puhelemassa. Betty tunsi olonsa suloisen raukeaksi; kohta hän sukeltaisi pienen vierashuoneen untuvapeitteen alle ja heräisi aamulla auringonpaisteeseen. Hän hymyili itsekseen, eikä huomannut Sarahin miettiväistä ilmettä.

-Kuule, etkö sinä tosiaan voi kertoa minulle, onko välillänne jotakin? Sarah kysyi myöhemmin illalla tuodessaan vesikarahvia vierashuoneeseen.

-Keiden välillä? Betty kysyi kummissaan ja sujahti yöpaitaansa.

-Duncanin ja sinun, tietysti.

Betty huokasi raskaasti.

-Minä en käsitä, miksi meidän pitäisi kaikkien mielestä kuherrella kuin kyyhkyset vain siksi, että satumme olemaan ystäviä! hän huudahti.

-Te sopisitte niin hyvin toisillenne. Enhän minä tunne Duncania käytännössä ollenkaan, mutta luulen että hän on tavattoman huumorintajuinen ja iloinen — juuri kuin sinä. Sarah istuutui vuoteelle ja ihaili Bettyn sievää lukunuttua. –Menkää naimisiin, niin saamme aivan ihastuttavat häät!

-Minä voin järjestää ihastuttavat kutsut ilman miestäkin, Betty tuhahti. –Aion opiskella ja tehdä työtä, en jättää kaikkea kesken naimisiinmenon vuoksi!

-Niin kuin minä olen tehnyt?

-Sinulle se sopii, Betty sanoi sovitellen. –Minulle ei. Kuten äsken Stoneilla sanoin, olen malttamaton — haluan nähdä, mitä seikkailuja elämällä on minulle tarjottavana!

-Avioliitto ihanan miehen kanssa on sekin seikkailu, Sarah huomautti. –Ja nyt minä haihdun, täytyyhän sinun päästä nukkumaan. Huomenna teemme retken Sherwoodiin, kunhan Neil on tullut töistä, aamupäivällä esittelen sinulle kaupunkia. Hyvää yötä ja kauniita unia! Sarah suuteli Bettyä ja katosi.

Mutta Betty heittelehti puoleen yöhön sängyssään ja mietti, saattoiko avioliittoa kutsua seikkailuksi.

48. luku: Kesän alku

2008-07-24T10:07:00.001+03:00

Toukokuun 15. päivänä

”Somervillet ovat menneet — se on kauheaa, mutta totta. Meillä oli niin hauska viikko: kapteeni sai Davidistä ikuisen ihailijan, rouva ystävystyi sydämellisesti äidin kanssa ja Miriam aivan loisti. Tänään koko perhe ulvoi asemalla ja Somervillet ulvoivat junanvaunussa.

Traagista!”

Toukokuun 20. päivänä

”Kesä on täällä. Kaikki kukkii ja tuoksuu, ja linnut sirkuttavat niin — tein pitkän, suloisen retken aina Kaukaiseen Metsään asti. Palasin kaksi koria ja syli sekä hattuni täynnä kukkia, joilla olen täyttänyt koko talon.

Iltapäivä oli kuuma, joten Rose, äiti ja minä otimme ompelukset kuistille.

-Kesästä tulee varmasti kaunis, sanoi Rose. –Ja hauska. Hän hymyili itsekseen. Aavistan syyn tuohon hauskuuteen, mutta koska en voi olla varma, en paljasta aavistustani.

-Toivottavasti, äiti vastasi. –Millaisen kesän te haluaisitte?

-Vierailukesän! huudahdin. –Sellaisen kuin ennen, kun matkustimme tai meillä oli aina vieraita.

-Se oli ennen nuorempia kaksosia, jolloin meille riitti junassa vielä kaksi penkkiä. Äiti nauroi. –Mutta voithan toki saada vierailukesän. Rosiehan on pyytänyt sinua Aberdeeniin, eikö totta?

-Kyllä, hänen isänsä kuulemma vaatii saada tavata minut. Voisin mennä elokuussa, Rosien mukaan James Wardlaw varaa elokuun aina perheelleen, ennen kuin aloittaa syyskuussa uuden romaanin kirjoittamisen. Minä en vain voisi työskennellä niin! lopetin vuodatukseni.

-Hyvä, kirjoita Rosielle.

-Ja sitten tahtoisin kutsua Chrissyn ja toiset Tiedon kunnaiden tytöt, jatkoin vielä. –Vai tuleeko siitä hirveästi vaivaa?

Äiti hymyili.

-Ei tule, vain muutama lisälautanen pöytään.

-Entä Duncan Fleming? Rose tahtoi tietää.

-Duncan on ollut niin kiltti minulle, että olisi hirveän kiittämätöntä unohtaa hänet, sanoin.

-Tietysti hänetkin kutsutaan, ja on hyvin typerää tehdä asiasta pilaa. Äiti loi Roseen moittivan katseen.

Vierailukesä. Voi, miten hauskaa siitä tulee!”

Toukokuun 27. päivänä

”Sain Duncanilta kirjeen. Tai oikeastaan Chrissyltä, mutta Duncan oli työntänyt samaan kuoreen kuormakirjasta repäisemänsä, lyijykynällä täyteen kirjoitetun sivun. Minusta hän olisi sentään voinut istua pöydän ääreen ja käyttää kirjepaperia ja mustetta, kun hän nyt kerran kirjoittaa ikävöivänsä minun härnäämistäni.

Kun Sandy Thomson ennen muinoin kiusasi minua koulussa, äiti sanoi hänen vain pitävän minusta.”

Kesäkuun 2. päivänä

”Olen kanniskellut koko päivän vettä kasvimaalle, sillä kuumuus on kauhea. Mieleen tulee kertomukseni Hellepäivä — se julkaistaan Jokamiehen Lukemiston ensi numerossa.

Olen ansainnut suhteellisen mukavasti kertomuksillani jo tämänkin puolen vuoden aikana, syksyllä voin maksaa koulukuluni itse. Isä estelee, mutta tiedän, että hänellä on meissä lapsissa kulunkeja tarpeeksi ilmankin. On hauskaa tuntea tekevänsä hyödyllistä työtä. Tosin Mary ja Eliza eivät enää huoli minua leikkeihinsä, kun löysivät itsensä eräästä tarinastani.

Sunnuntai-iltana olin isän ja äidin kanssa pappilassa. Pastori kutsuu aina kesällä seurakunnan perheitä iltateelle. En olisi tahtonut lähteä, mutta äidin mielestä olisi poisjäämiseni voitu tulkita ’mielenosoitukseksi’, joten yritin edes laittautua sieväksi. Minulla on suuria epäluuloja ulkonäköäni kohtaan — oikeastaan vain tukka on hyvä, vaikka sekin saisi olla musta tai edes kastanjanruskea.

No, joka tapauksessa pastori otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on taloudenhoitajana vanha neiti Martland, joka osaa leipoa suussa sulavia piirakoita huolimatta siitä, että on puolikuuro ja kaiken huipuksi ripusti eräällä viikolla kaikki pesemänsä pastorin alushousut lepattamaan iloisesti etupihan pyykkinarulle ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Minäkin onnistuin käyttämään itseni oikein siivosti, ja onneksi paikalla olivat myös Brownit ja kauppias Baird perheineen. Mutta kun olimme matkalla kotiin, huomasin unohtaneeni pehmoisen hartiahuivini, jonka sain lahjaksi Isoäidiltä. Ilta oli niin lämmin, etten olisi huivia edes tarvinnut, mutta äiti pelkää yhä, että sairastun.

Tietysti huivin olisi voinut noutaa maanantainakin, tai Davy ja Annie olisivat tuoneet sen koulumatkallaan, mutta pelkäsin neiti Martlandin laittavan hajamielisyyksissään vehnästaikinan sen alle nousemaan, ja niin käännyin takaisin.

Pastori istui kuistilla puutarhaan katsellen. Kuullessaan askeleeni hiekkakäytävällä hän kääntyi ja hymyili, mutta ei ehtinyt kokonaan kätkeä ilmettään. Hän otti huivin kuistin penkiltä, jolle se oli jäänyt, ja astui polulle.

Hetkisen katsoimme toisiamme silmiin. ’Älä jätä minua’, rukoili hänen katseensa, ’anna minun kerrankin tuntea olevani rakastettu!’ Mutta enhän minä voinut, se olisi ollut väärin, ja myötätunnon kyyneleet tulvivat omiin silmiini. Hän painoi päänsä. Koko aikana ei vaihdettu sanaakaan.

Kotiin tullessani Rose nukkui jo. Luin kappaleeni Raamatusta, ja sitten laskeuduin polvilleni ikkunan ääreen. Hiljainen utu hiipi Keijulehdosta, uninen lintu äännähti jossakin koivujen oksistossa. Glasgow’n juna vihelsi vuorten takana, juna täynnä ihmisiä, iloisia ihmisiä matkalla jonnekin, täynnä toivoa paremmasta. Olin yöpaitasillani, minua paleli ja ikkuna olisi pitänyt jo sulkea, mutta en tahtonut vielä. Ristin käteni lujasti, painoin kasvoni niihin ja annoin kyynelten valua. Se ei ollut ’hysteerinen kohtaus’, joilla tohtori Cameron on pelotellut äitiä; se oli tuollainen sielullisen puhdistautumisen hetki, jolloin kaikki kova ja paha valuu kyynelinä pois.

-Rakas Jumala, kuiskasin sitten ulos tyyneen yöhön. –Anna hänelle, joku, jota rakastaa — ja joka rakastaa. Ja anna minulle anteeksi, etten itse voi sitä olla!

Minä aivan tunsin, kuinka se rukous kuultiin. Onnellisena pujahdin peitteeni alle, ja maanantaina olin hyvin, hyvin iloinen.”

Kesäkuun 7. päivänä

”En ole tainnut kertoa, että toukokuun puolessavälissä Jamie jäi pois kaupasta voidakseen lukea oikein kunnolla. Ylihuomenna hän matkustaa Edinburghiin tenttimään ja ottaa Floran ja Meggien mukaansa. Ja minut! Flora sanoi tahtovansa seuraa pitkiksi päiviksi, jolloin Jamie on yliopistolla ja oikeudenistunnoissa. Aiomme tehdä ostoskierroksia, ja tietysti tapaan Tiedon kunnaiden tytöt ja Rosien ja Miriam-tyttösen — ja tietysti Ruususen linnan väen, siellä asumme. Sekä Duncanin. Mutta Emma Woodin aion kiertää kaukaa.”

Ruususen linnassa kesäkuun 10. päivänä

”On ilta, istun oman huoneeni ikkunan ääressä. Huone on kolkko ilman taulujani, kirjojani ja valokuviani, mutta hieman kodikasta tunnelmaa olen saanut aikaan heittämällä kolem alushametta, kengät (!) ja kaksi hattua vuoteelleni.

Flora tuudittaa Meggietä, joka on lopen uupunut päivän kokemusten jälkeen. Aamulla menimme kaikki kolme Lime Houseen saatettuamme Jamien yliopistolle, ja Meggien ja Miriam-tyttösen jälleennäkeminen oli sydämellinen. Edellinen heitti kolme kuperkeikkaa, ja jälkimmäinen syötti hänet niin täyteen makeisia, ettei hänelle kelvannut lounaalla mikään.

Mainitun lounaan söimme hotellissa — isä oli antanut rahat tähän ylellisyyteen — ja sitten lähdimme Brodielle. Isoäiti halasi minut melkein tukehduksiin, ystävystyi Floran kanssa ja rakastui Meggieen, joka kuulemma muistuttaa Rosien äitiä tuossa iässä. Sitten Rosie tuli seminaarista, ja me itkimme ja suutelimme ja nauroimme ja halasimme. Olenko tosiaan ollut puoli vuotta erossa parhaasta ystävästäni ja yhä hengissä?

Huomenna menemme Flemingeille, jonne Tiedon kunnaiden tytöt on kutsuttu, ja siitä eteenpäin koko viikko on varattu. Jerry soitti ja menemme huomenaamulla kävelemään, hänellä on ’vapaata’ — toisin sanoen hän yksinkertaisesti jää pois luennoiltaan.

Sitten Flora kertoi minulle ihastuttavan salaisuuden. Ensi helmikuussa Jamie saa tulla hakemaan takaisin kehdon, joka vuosi sitten palautettiin Kuusikukkulan ullakolle. Se on niin suloista — edes rouva Davidson ja äiti eivät tiedä vielä, mutta sain luvan kertoa jälkimmäiselle.

Jos Jamie nyt läpäisee tenttinsä ja istuntonsa, he kaikki lähtevät Longista. Olenko aivan kauhea, jos toivon, ettei hän onnistu?”

Kesäkuun 11. päivänä

”Jerry oli aivan hassu, hän yritti hakkailla minua koko kävelymme ajan, ja kun se ei tepsinyt, muuttui kauhean haikeaksi.

Kun palasimme Ruususen linnaan, hän piteli portailla kättäni.

-Lupaathan, ettei se Fleming merkitse sinulle mitään? hän pyysi siniset silmät hyvin vakavina. –Lupaatko?

-Tietysti, hölmö, sanoin nauraen, ja tarkoitin sitä.

Mutta miksi minun täytyi vaihtaa parempi puku ylleni, ennen kuin lähdimme Flemingille? Miksi kampasin tukkani uudestaan, vaikka tuulen irrottamat kiharat olisi voinut korjata kolmella hiusneulalla? Miksi otin kaulukseeni Alexin rintaneulan, jota käytän vain juhlatilaisuuksissa?

Toiset tytöt eivät vielä olleet tulleet, joten Chrissylle ja rouva Flemingille jäi yllin kyllin aikaa tutustua Floraan ja Meggieen.

-Duncan on kaupassa, rouva Fleming sanoi. –Hän tulee myöhemmin ylös, mutta hän varmaan ilahtuisi jos kävisit tapaamassa häntä.

Minä laskeuduin kapeita takaportaita kaupan varastohuoneeseen. Ovi myymälähuoneeseen oli auki, ja Duncan oli yksin. Hän istui kirjahyllyihin nojaavilla tikapuilla ja katseli jotakin kaipaava ilme kasvoillaan. Se näytti valokuvalta, mutta tietystikään en voinut nähdä, ketä se esitti.

-Päivää, sanoin iloisesti. Duncan miltei putosi tikkailta, työnsi sitten kuvan povitaskuunsa ja tuli tervehtimään. Kädenpuristus oli hyvin toverillinen.

-Vai alentuu Sapphokin taas onnelliselta saareltaan tavallisten kuolevaisten joukkoon, hän virnisti. –Chrissy kertoi kyllä sinun tulevan, mutta en arvannut, että vielä muistaisit minutkin.

Nauroin. Tämä oli vanha tuttu Duncan, hänessä ei ollut jälkeäkään kosteista silmistä ja huokauksista. Kiipesin istumaan myymäläpöydälle ja rupattelimme kauan, kunnes sisään tuli asiakas ja minä palasin yläkertaan.

Duncan tuli myöhemmin, samoin tytöt, ja sitten en ehtinyt ajatella muuta kuin kuulumisa. Voi, Daisy oli laihtunut ja Nanny tuijotti haaveellisena eteensä ja Jessie pompahteli ylös ja alas sohvalla istuessaan, kunnes eräs jousista sydämistyi näin epäkunnioittavasta käytöksestä ja ampaisi pehmusteen läpi. Me emme olleet enää nuoria naisia, vaan lauma kikattavia koulutyttöjä — en voi käsittää sitä, että neiti Loban on kihloissa!”

Kesäkuun 14. päivänä

”Käväisin Jokamiehen Lukemiston toimituksessa viemässä sinne kolme runoani. Herra Gregory tuli luokseni ja imarteli kertomuksiani niin, etten viitsi toistaa sitä tässä. Mutta sitten hän sanoi:

-On eräs pikku juttu, neiti Stewart — aivan pieni asia, joka kuitenkin tuntuu häiritsevän joitakin lukijoitamme.

-Mikä sitten? kysyin hyväntuulisesti.

-Teidän tarinoittenne sankareilla on aina harmaat silmät.

Voi varjele. Päätin heti muuttaa keskeneräisen kertomukseni sankarille yhtä siniset silmät kuin Jerryllä on — jotenkin se vain ei tunnu oikealta.”

Kesäkuun 15. päivänä

”Kirjoitin Sarahille Edinburghin-matkasta, ja nyt hän kutsuu minua Nottinghamiin. ’Olethan jo puolitiessä, kultaseni’, hän kirjoittaa, ’ja tahtoisin sinun näkevän suloisen kotimme ja Sherwoodin — voisit kirjoittaa runoelman Robin Hoodista!’

Mieleni tekee kovasti mennä, ja neuvoteltuani Floran kanssa soitin kotiin. Äiti lupasi, että saan aloittaa ’vierailukesäni’ jo nyt, ja niin sähkötin Sarahille. Heillä ei ole puhelinta, koska Neil tahtoo elää ’rauhassa ja vanhanaikaisesti’, kuten Sarah sanoo.

Jamiella on tänään viimeinen tentti. Olen rukoillut että hän onnistuisi, vaikka se merkitsisikin eroa.”

Kesäkuun 17. päivänä

”Jamie onnistui — hän on nyt lakimies! Juhlimme eilispäivän, rouva Cochrane teki ison kakun ja George ja Charles tuijottivat Jamieta kunnioittavasti. Ja tänään Sarah soitti heidän lähikaupastaan ja vaati minua pakkaamaan itseni välittömästi etelän junaan. Pakkaus tosin tapahtuu vasta huomenna, sillä tämän päivän olen pessyt ja silittänyt vaatteitani tätä uutta ja odottamatonta vierailua varten. Lisäksi Brodielle on kutsuttu iso joukko tuttuja seminaarista ja Tiedon kunnailta sekä yliopistolta, vaikka tenttien ja kokeiden pitäisi olla pahimmillaan. Hui, ensi vuonna tähän aikaan istun kai nenä kiinni geometriassa!

Dncan ei tule illalla, hänellä on työvuoro. Chrissyn ilme oli turhankin tutkiva, kun hän ilmoitti asiasta.

-Kai sinä pidät Duncanista? hän kysyi.

-Tietysti, vastasin. –Pidän uusista kengistänikin.”

47. luku: Somervillejen vierailu

2008-07-23T10:02:00.003+03:00

Miriam-tyttösen oli määrä lähteä kotiin toukokuun alussa, ja hän alkoi surra asiaa jo viikkoa aiemmin. Kuusikukkulan perhekin oli onneton, sillä tytöstä oli tullut kaikkien lemmikki.

Eräänä päivänä tuli sitten kirje Alison Somervilleltä. Kapteeni Somerville oli palannut kotiin kolmeksi kuukaudeksi, ja mikäli rouva Stewart voisi majoittaa heidät muutamien päivien ajaksi, tulisivat he yhdessä noutamaan tyttöä.

Miriam oli riemuissaan.

-En ole nähnyt isää kahteen vuoteen! hän huudahti ja taputti käsiään. –Voi Betty-neiti, eikö ole hurmaavaa, että he tulevat hakemaan minua!

-On kyllä, Betty sanoi hymyillen. –Ja miten iloiseksi isäsi tulee huomatessaan, että voit istua tuolissa monta tuntia.

Miriam tosiaan istui kuistin korituolissa huopaan käärittynä sylissään Elizan esiliina, jonka Cathy-rouva oli antanut tytölle paikattavaksi huomattuaan tämän mieltymyksen käsitöihin.

-Tietysti me otamme heidät vastaan, Cathy-rouva vakuutti. –Ja mitä pitempään he viihtymät, sitä kauemmin sinäkin saat olla luonamme.

Tämän pikku juonen innostamana Betty päätti pitää pienemmät sisaruksensa ojennuksessa. Olisi ikävää, jos Davyn lemmikkihiiret pääsisivät vapaaksi rouva Somervillen nähden, tai Mary tulisi tervehtimään yltä päältä savessa muovailuinnostuksen jälkimainingeissa.

-Ymmärrättekö, teidän täytyy olla täydellisiä enkeleitä niin kauan kuin he viipyvät, silllä muuten he vievät Miriamin pois, eivätkä ehkä laske häntä lainkaan uudelle vierailulle, Betty varoitti.

-Mutta jos ei pysty olemaan enkeli? kysyi Jennie huolissaan, sillä hän jumaloi Miriamia.

-Menkää Keijulehtoon ja huutakaa kovasti, se auttaa hetkeksi, sisar vastasi. –Niin minä tein ennen, kun Jim-eno ja Marian-täti tulivat vieraisille.

Somervillejen tulopäivää varten aloitettiin heti suuret valmistelut. Päivällisellä tarjottaisiin pihviä, tuoretta salaattia ja luumujäätelöä; salaatinkastikkeen ohjeen Betty löysi eräästä aikakauslehdestä ja hyvitteli Effietä puoli päivää saadakseen tämän valmistamaan sen, ja Jenny suostui ilman muuta leipomaan herkullisia teeleipiään, jotka työntäisi uuniin, että ne olisivat tuloteelle asetuttaessa vastapaistettuja ja tuoksuvia.

Vierashuone laitettiin kuntoon Rosen järjestäessä pukeutumispöydän mahdollisimman viehättäväksi, ja Annie paikkasi miltei huomaamattomasti päiväpeiton, jonka keskellä oleva reikä oli syntynyt Davidin leikatessa päänreiän munkinkaapuunsa luostaria näyteltäessä. Rob lupasi huolehtia pikkutytöistä, jotka saattaisivat keksiä millaisia kepposia tahansa. Miriam tahtoi myös auttaa, ja niin hän sai ommella irronneita pitsejä lasten mekkojen kauluksiin.

Miriamin vanhempien oli määrä tulla toukokuun seitsemäntenä. Mutta ikävä kyllä Kuusikukkulalla oli vain yksi päivyri, josta mennyt päivä repäistiin pois, ja tämän päivittäisen velvollisuutensa Rose oli nyt kiireissään unohtanut suorittaa. Niinpä hallin lattian pesu aloitettiin päivänä, joka kalenterin mukaan oli kuudes, mutta todellisuudessa seitsemäs — miten tällainen sekaannus ylipäänsä oli mahdollinen, sitä kukaan ei myöhemmin käsittänyt.

-Syömme vain kevyen päivällisen, eilistä perunakeittoa ja kauraleipää, Cathy-rouva sanoi Effielle aamulla. –Näin töille jää enemmän aikaa. Varjelkoon, onko se Meg?

Meg Clarke purjehti juuri pihaan iso vuoka kainalossaan.

-Arvelin, että rusinapaistos maistuu edinburghilaisellekin, hän sanoi. –Voit tarjota sen illalliseksi, Cathy.

-Voi kiitos, olet kultainen. Rose kiltti, hae hieman jäätä ja pane paistos komeroon. Tahdotko teetä, Meg?

-Ei kiitos, arvaan että olet kiireinen. Kahden junallahan he tulevat?

-Niin, kahden junalla, Cathy-rouva vastasi, ja jätti ikävä kyllä mainitsematta sanan ”huomenna”, joka olisi voinut selvittää koko sotkun.

Meg loi kummastuneen katseen halliin, jonka lattiaa Jenny parhaillaan kuurasi, ja poistui mutisten jotakin siihen suuntaan, että Cathleen Stewart oli todellakin lujahermoinen.

Betty oli kiivennyt kuistin katolle heitelläkseen pois kuivat oksat, lehdet ja kävyt, sillä katto näkyi vierashuoneen ikkunaan ja olisi voinut sellaisenaan järkyttää rouva Somervilleä.

-Älä vain putoa! varoitti tuomari pestessään parhaita vaunuja, joilla aikoi noutaa vieraat asemalta. –Sammaloituneet kohdat ovat liukkaita.

-Varjelkoon, niin, ne minun täytyy puhdistaa. Betty alkoi ripeästi harjata pehmoista sammalpeitettä pois. –Paljonko kello on, Rose?

-Neljännestä yli yksi. Rose järjesti vielä kerran vierashuoneen kirjoituspöytää avoimen ikkunan ääressä. –Minun täytyy kohta mennä pesemään lasten kaulukset, muuten ne eivät ehdi kuivua huomiseksi. Saanhan hakea kynänpyyhkimen sinun laatikostasi? Tähän on jäänyt sormenjälkiä.

-Minun omassani lukee B.S., joten se ei sovi. Kysy Robilta, hänen tavaroissaan ei milloinkaan ole nimeä. Kas, joku tulee taas, täällähän on oikea kansainvaellus. Ne ovat Flora ja Meggie! Betty heilautti kättään riemukkaassa kaaressa sillä seurauksella, että harja lensi kaaressa pihan yli ja putosi kanakopin katolle säikyttäen eläinparat pahanpäiväisesti.

-Bet Stewart, mitä sinä siellä teet? huudahti Flora. –Aiotko esiintyä hienoille kaupunkilaisille tuossa asussa?

Betty vilkaisi pieneksi jäänyttä merimiespukuaan ja rikkinäisiä sukkiaan, jotka oli aamulla pukenut ylleen juuri katolla kiipeilyä silmälläpitäen.

-En tietenkään aio — mutta tänään kai voin vielä pukeutua kuten haluan?

Flora näytti ällistyneeltä, mutta meni kuitenkin sisään Meggien kanssa luotuaan vielä oudoksuvan katseen tuomariin, joka iloisesti hyräillen kiillotti vaununovea.

-Rakkaani, kuinka hauska nähdä sinua! Jos pääset hallin yli kolmella askeleella, tule tänne, rouva Stewart huusi ruokasalista kiillotettavien hopeiden keskeltä. –Anna suukko isoäidille, Meggie!

-Kuinka täällä ollaan näin rauhallisia? Flora kysyi istuutuen ja riisuen Meggien myssyn. –Junahan on Fort Williamissa kolmen neljännestunnin kuluttua.

-Huomenna vasta.

-Mutta seitsemäs päivähän on tänään — vai onko tullut jokin muutos?

Liemikauha putosi Cathy-rouvan sormista ja räsähti kiillotettujen lusikoiden päälle.

-Istutko sinä siinä ja sanot, että tänään on toukokuun seitsemäs päivä?

-Tietysti.

-Mutta Ballachulishin Sanomat ilmestyi eilen, joten nyt täytyy olla perjantai.

-Nyt on lauantai. Sanomat on alkanut ilmestyä perjantaisin, onhan siitä ilmoitettu.

Cathy-rouva tuijotti hetken miniäänsä.

-Luoja varjelkoon, hän mutisi, hypähti pystyyn ja tempaisi keittiön oven auki. –Effie! Tänään on seitsemäs päivä, tänään he tulevat!

Keittiöstä kuului ällistynyt huudahdus, mutta Cathy-rouva lensi jo hallin poikki käskien Jennyä kuivaamaan lattian niin pian kuin mahdollista.

-Mutta rouva, portaiden edus on pesemättä, sisäkkö vastusteli.

-Heitä siihen se kauhea matto, jonka saimme Jimiltä ja Marianilta jouluna. Betty, tule heti alas katolta, seitsemäs päivä on tänään! Ja Tom, valjasta Silvia heti, sinun on oltava kohta Fort Williamissa!

Kuusikukkula joutui kuin pyörremyrskyn valtaan. Tuomari vaihtoin nopeasti vaatteita ja valjasti hevosen; Rose riensi pukemaan Miriamille pyhämekon, ja Betty raastoi valkoista musliinipukua ylleen vilkaisten kauhistuneena peilistä likaisia hiuksiaan, jotka oli aikonut sinä iltana pestä.

-Rob, pidä lapset poissa tieltä, Cathy-rouva komensi työntäessään hopeita takaisin laatikkoon. –Betty tulee tervehtimään ensin, ja sitten he menevät Miriamin luo, joten minulla on aikaa siistiä pikkuiset. Jennie, jos olet oikein kiltti, etsit ehjät mustat sukat Elizalle.

-Hänellä on vain harmaat, minun piti parsia yhdet mustat tänään, valitti Jennie.

-Pue hänelle ne, jotka ovat vähiten rikki… Voi sentään! Annie, käske Effien laittaa rusinapaistos päivälliselle, pihvit eivät ehdi… Siunattu Meg — ja siunattu Flora! Niin, jos todella viitsit kattaa pöydän…

Kun vaunut tuntia myöhemmin ajoivat ylös Kuusikukkulalle, eivät Alison ja Roderick Somerville aavistaneet, millainen hälinä siellä oli vallinnut vain silmänräpäystä aiemmin. Säteilevä emäntä otti heidät vastana, hallissa odotti Betty raikkaana ja suloisena, joskin hiukan lattanassa kampauksessa, ja Miriam loisti oman huoneensa nojatuolissa. Jos tyttöä naurattikin jokin tavallista enemmän, ei hän paljastanut salaisuutta, ja isän näkeminen saikin hänet unohtamaan kaiken muun.

Roderick Somerville oli tummanruskeaksi paahtunut, yli kuuden jalan mittainen jätti, jonka tuuhea parta ja merimiehelle ominainen keinuva käynti saivat näyttämään entistä valtavammalta. Hän tutki kirjoja Miriamin pöydällä, rypisti ensin kulmiaan, mutta jäi sitten katselemaan tytärtään. Somasti pyöristyneet kädet elehtivät vilkkaasti, kirkkaat silmät kimalsivat ja punainen suu puhui lakkaamatta. Selkäkin oli vahvempi, sillä välillä Miriam kohottautui tuolissaan kuin hypähtääkseen seisomaan, ja toivo, jota kapteeni oli nämä viisi vuotta salaa elätellyt, heräsi taas henkiin.

Kun seurue illalla oli kerääntynyt saliin puhelemaan ja kuuntelemaan Annien soittoa, istui kapteeni Bettyn viereen sohvaan.

-Olette muuttanut lapsemme täysin, hän sanoi. –En ole koskaan uskonut ihmeparantumisiin, mutta alkaa tuntua siltä, että minun pitäisi.

Betty hymyili ja vilkaisi Miriamia, joka esitteli juuri äidilleen kaunista kirjontatyötään.

-En minä ole tehnyt yhtään mitään, vaan Jumala, hän sanoi hiljaa. –Ja luulen, että jo pelkästään samanikäisten lasten seura on virkistänyt häntä.

-Huomaan, että hän lukee satuja nykyään.

-Mitä muuta 11-vuotias tyttö lukisi loma-aikanaan? Betty kysyi hämmästyneenä. –Minäkin luen niitä vielä joskus, kun tämä maailma tuntuu liian pahalta. On hauska tietää, että prinssi saapuuu aina noutamaan prinsessansa valkoisella ratsulla, ja paha noita paistetaan piparkakku-uunissa.

Kapteeni Somerville virnisti.

-Vaimoni sanoo teidän olevan originelli, hän hymähti. –Mutta minusta tuntuu, että jos kaikki nuoret naiset olisivat samalla tavoin erikoisia, olisi tämä maailma paljon parempi paikka elää.

-Sitä en tiedä, Betty hymähti, -mutta Miriam on herkkä ja tunteellinen, hän nauttii kauniista kertomuksista.

Kapteeni oli hetkisen hiljaa, sitten hän kysäisi:

-Pidättekö minua itsekkäänä?

-En tietenkään, Betty huudahti. –Te olette halunnut vain suojella lasta, ja niin minäkin olisin teidän sijassanne tehnyt. Mutta luulen, että Miriamin pitäisi päästä ulos mahdollisimman usein nyt, kun hänen selkänsä on vahvempi. Teemme joka aamu muutamia voimisteluharjoituksia, ja se tuntuu auttavan.

-Tuleeko teistä kenties lääkäri?

-Ei, opettajatar. Betty hymyili uneksuen. –Ja tietysti Miriamin omalta tohtorilta täytyy kysyä vielä, nämä ovat vain minun mielipiteitäni.

Samassa huoneen toisesta päästä kajahti iloinen nauru. Miriam oli juuri kertonut äidilleen näytöksistä, joita salissa oli pidetty, ja tehnyt sen tavattoman vauhdikkaasti.

Karaistunut merikarhu ei tahtonut näyttää liikutustaan, mutta yhteen puristetut huulet paljastivat hänet.

-Kiitos, hän mutisi, nousi ja meni tyttärensä luo.

46. luku: Onnea ja onnettomuutta

2008-07-22T10:05:00.002+03:00

Aurinko paistoi Kuusikukkulan puutarhaan. Kevätesikot olivat avanneet kultaiset terälehtensä, ja Penny laukkasi perhosten perässä.

Miriam makasi leposohvassa, joka oli nostettu nurmikolle, ja järjesti suuria teekutsuja nukkekaapissaan sillä välin kun Betty harjoitteli kirjoittamista Sihteerillä puutarhapöydän ääressä. Hänen sormensa eivät tahtoneet tottua kirjainten outoon järjestykseen.

-Laitanko minä pöytään silkki- vai pellavaliinan? kysyi Miriam-tyttönen ja katseli epäröiden nenäliinoja, jotka Cathy-rouva oli lahjoittanut pöytäliinoiksi.

-Tuleeko hienoja vieraita?

-Kaksi herttuatarta ja lordi.

-Siinä tapauksessa silkkinen, ehdottomasti. Betty löi väärän kirjaimen ja iski kaikki sormensa näppäimille sillä seurauksella, että Sihteeri-paran kirjasinvarret takertuivat toisiinsa. –Ei, minä en koskaan opi tätä!

-Varmasti opitte, vakuutti Miriam, jolla oli luja luottamus rakkaan Betty-neidin rajattomiin kykyihin. –David ja Annie tulevat. Olikohan postissa mitään minulle?

Siellä oli, lihava kirje Alison Somervilleltä. Bettykin sai kirjeen, jonka kulmassa luki Kaledonian Ääni.

-Mitä ihmettä! hän huudahti, avasi kuoren ja luki nopeasti lyhyen viestin läpi. –Voi taivas!

-Mitä se on? kysyi Annie kurkistaen sisarensa olkapään yli.

-Et sinä ymmärrä… Jää Miriamin seuraksi, minä käyn sisällä. Betty juoksi nurmikon yli

Rouva Stewart istui ruokasalissa virkkaamassa pitsiä Maryn sunnuntaimekon kaulukseen.

-Voi äiti, jotakin vallan mainiota on tapahtunut! Tyttö työnsi kirjeen äidilleen, joka tiesi kaiken myös Hellepäivän varhaisemmista vaiheista. –Kaledonian Ääni pyytää minulta kertomusta!

-Mitä! Rob pompahti pystyyn sohvalla, jolla oli loikonut geometriaa kertaillen. –Onko se totta?

-On kuin onkin. Betty istui tuolille nauramaan.

-Tietysti et lähetä sinne riviäkään, sehän on selvä. Itkettää nyt sinua sillä lailla!

Sisar vakavoitui.

-Ei, kyllä minä lähetän. Hellepäivä oli huono silloisessa asussaan, ja minä olin lapsellinen pillittäessäni. Mutta joka tapauksessa D. Duff saa nyt nähdä olleensa väärässä väittäessään, että minun pitäisi luopua haaveistani kirjallisen uran suhteen.

-Olet pitkävihainen, rakkaani, sanoi äiti lempeästi.

-Niin olen. Lähetän heille Tarinan vanhasta puutarhasta, sinähän sanoit, että se on paras kirjoittamani.

Cathy-rouva hymyili ojentaessaan kirjeen takaisin.

-Niin, se oli kaunis kertomus. Mutta älä liitä mukaan mitään myrkyllistä viestiä, rakkaani – näen kyllä kasvoistasi, että aiot tehdä sen! Et ole vielä Shakespeare, eikä sinulla ole varaa oikutella. Muista, että maine on katoavaista.

-Shakespearen maine on edelleen tallella, äiti. Betty suuteli tätä. –Haen kertomusvihkoni ja kirjoitan tarinan puhtaaksi.

Se oli lämmin huhtikuu. Saattoi melkein kuulla kukannuppujen poksahtelevan auki puutarhassa, ja Eliza, Mary ja Annie kantoivat Miriamille sylyksittäin kieloja ja vuokkoja. Jennie ehti tuskin lukea läksyjään, niin kiire hänellä oli valmistaa vieraan lempiherkkuja, ja kaiken kaikkiaan Miriam eli kuin prinsessa. Hän päivettyi, sai lihaa laihan vartalonsa ympäri ja jaksoi jo istua kaksi tuntia joka päivä.

Niinpä hän pääsi eräänä sunnuntaina mukaan pyhäkouluun. Betty oli ottanut luokan haltuunsa ei niinkään kutsumuksesta, vaan haluten sekä koetella opettajantaitojaan että pyytää näin anteeksi pastori MacPhersonilta.

Tuomari Stewart kantoi Miriamin luokkaan, asetti pehmeän tyynyn tämän selän taa ja lähti sitten kirkkoon. Miriam istui totisena Jennien vieressä pienet kädet ristissä Raamatun päällä ja kuunteli, miten rakas Betty-neiti kertoi rammasta, jonka Jeesus paransi. Betty kertoi aina; hänen luokkansa tunsi todella elävänsä mukana Raamatun tapahtumissa, ja muisti nuo ihmeelliset kertomukset lopun ikäänsä.

Taisteltuaan aikansa purukumeja, kirjelappuja ja tulitikkulaatikoihin vangittuja kärpäsiä vastaan oli Betty lopulta keksinyt mainion kurinpitojärjestelmän. Hän ei tahtonut nuhdella eikä rangaista pyhäkoululaisiaan tai nostaa meteliä näiden pienestä vallattomuudesta – opettaja Macmillan huolehti siitä kyllä viikolla – vaan yksinkertaisesti kulki luokassa kertoessaan, korjasi rauhallisesti talteen kaikki näkemänsä luvattomat esineet ja vastaili mitä merkillisimpiin päivän tekstiin liittyviin kysymyksiin. Yritettyään turhaan saada neiti Stewartia suuttumaan rauhoittuivat vallattomimmatkin pojat, eikä Miriamia häirinnyt mikään hänen nauttiessaan kertomuksesta, rakkaan neidin äänestä ja toisten lasten läsnäolosta.

-Oliko sinulla hauskaa? Betty kysyi, kun lapset olivat saaneet muistolauseläksynsä ja lähteneet kotiin, ja Kuusikukkulan jälkikasvu odotti vanhempia sekä Robia ja Rosea kirkosta.

-Oli! huudahti Miriam. –Te olette ihmeellinen!

-Älä hupsuttele. Betty nipisti tyttöä hellästi poskesta ja nosti Elizan syliinsä. –Huomasin, että läsnäolosi rauhoitti luokkaa kovasti. Davidkaan ei syönyt purukumia – ole hyvä ja anna koko paketti tänne, Davy!

-Sinä luulet liikoja itsestäsi, David mutisi ja luovutti purukumipakkauksen. –Mitä pahaa siinä nyt on?

-Ei mitään pahaa, terveellisempää se on kuin mälli tai tupakka, mutta en tahdo luokkani näyttävän märehtivältä lehmälaumalta. Betty työnsi purukumilaatikon käsilaukkuunsa Raamatun ja rukouskirjan seuraan. – Ja nyt isä tulee. Jennie, ota Miriamin tyyny, ja Annie ottaa hänen Raamattunsa.

Miriam oli väsynyt tästä uudesta kokemuksesta ja pyysi päästä suoraan huoneeseensa. Kun Betty vei hänelle teetä ja voileipiä, Miriam nukkui hymykuopat poskissaan.

Iltapäivällä tuli vieraita, Geordie-setä ja Walter-eno perheineen, Cameronit, Brownit ja MacDonaldit. Miriam ujosteli heitä ja pikkutytöt leikkivät hänen kanssaan, joten Betty saattoi keskittyä serkkuihin, jotka täyttivät hänen ja Rosen huoneen kokonaan. Jossakin välissä David pujahti sisään, mutta kukaan ei kiinnittänyt tähän huomiota, sillä keskustelu oli kääntynyt päivänpolttavaan naisasiaan.

-Minun mielestäni naisella on täysi oikeus elämänuraan, Charles Moore sanoi. –Tietysti koti ja lapset ovat tärkeimmät, mutta jos nainen voi toteuttaa haluamaansa ammattia ilman, että se häiritsee näitä, täytyy hänellä olla siihen lupa.

-Tuo on totta! huusi Betty –Nainen on juuri samanarvoinen kuin mies niin ammatissa kuin harrastuksissa!

-Entä, jos tuo harraste estää naista pääsemästä naimisiin? May Brown kysyi äkkiä.

-Juuri tuo ”pääseminen” saa minut voimaan pahoin! Betty voihkaisi. –Ikään kuin mies olisi palkinto, joka armosta naiselle annetaan. Minä olisin valmis hylkäämään kaikki meihet, jotka estäisivät minua toteuttamasta kutsumustani.

-Sinä valehtelet! kuului samassa vihainen ääni ovensuusta. –Sinun päiväkirjassasi lukee, että joskus Duncan katsoo sinua niin, että voisit unohtaa kaiken muun!

Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Betty muuttui hitaasti purppuranpunaiseksi ja David, joka yhä purukumista vihoitellen oli nuo sanat huutanut, peräytyi ovea kohti.

-Mistä sinä tiedät, mitä minun päiväkirjassani lukee? Betty kysyi käheästi.

-Minä luin sen – tarvitseeko jättää tavaroitaan pöydälle lojumaan! Ja siellä sanottiin Unasta, että hän…

-Ole vaiti! Betty tyrkkäsi pojan ulos, läimäytti tätä poskelle ja syöksyi pikkutyttöjen huoneeseen itkemään.

Sinä iltana David koki ihailemiensa Rob Royn ja Alan Breckin lainsuojatonta elämää. Isä oli nuhdellut häntä ankarasti, äiti näytti surulliselta, Rob uhkasi veljeään selkäsaunalla milloin vain tämän näki, pikkutytöt – jopa Annie, joka oli onneton kaksoisveljensä käytöksestä – osoittivat syvää halveksuntaa, ja Rose oli sulkeutunut Bettyn kanssa huoneeseensa hoivatakseen tämän itkusta särkevää päätä ja turvonneita silmiä kylmin käärein ja lohduttavin sanoin.

Rikollinen itse vaelsi huoneesta toiseen, mutta saatuaan jopa vanhalta Effieltä kylmän vastaanoton ja huomattuaan, että Pennykin sähisi isännälleen, hän lopulta eksyi Miriamin huoneen kynnykselle.

Tyttö tiesi jo koko tapauksen, ja hänen ruskeat silmänsä kohdistuivat syyttävinä poikaan kirjan reunan yli.

David astui huoneeseen ja siirteli hämillään lipastolle jäänyttä nukkekaapin salinkalustoa. Miriam ja tämän huone olivat yleensä lohdullisia ja rauhoittavia elämän kaltoin kohtelemalle nuorukaiselle, ja niinpä tytön äänetön syytös sai hänet todella häpeämään.

-Kuinka sinä saatoit olla niin paha Betty-neidille? Miriam lopulta kysyi.

-Tarvitsiko hänen rähistä siitä purukumista.

-Hän tarkoitti vain parastasi. Minäkään en pidä pojista, joiden leuat jauhavat lakkaamatta. Ja on rikos lukea toisen päiväkirjaa!

-Se oli pöydällä, koetti David puolustautui ja istuutui tuolille Miriamin leposohvan viereen.

-Mutta neidin huoneessa kuitenkin. Tiedätkö, luulin että olet hirveän hauska poika, mutta nyt huomaan että olet vain hirveä. Miriam alkoi taas lukea.

David istui kauan hiljaa. Vihdoin hän kysyi surkealla äänellä:

-Mitä minä nyt sitten teen?

-Menet ja pyydät oikein kauniisti anteeksi. En tosin ole varma, voiko Betty-neiti antaa, sillä Jennie kertoi sinun häpäisseen häntä aivan kamalasti. Mutta aina voit koettaa. Nyt Miriam hymyili hiukan, ja David huokasi helpotuksesta. Hän saattoi kestää nuhteet muilta, mutta ei Miriamilta.

-Minä menen, hän lupasi.

Betty antoi anteeksi, vaikka se vaikeaa olikin, sillähän arvasi jo tuota onnetonta paljastusta seuraavat juorut. Hän oli kirjoittanut Davidin ilmituoman kappaleen eräänä syysiltana tultuaan Duncanin kanssa teatterista, ja hävennyt sitä siitä pitäen. Mutta onnettomuus oli tapahtunut, eikä sille voisi enää mitään – kunhan vain Myra Knox kuulisi!

45. luku: Miriam tulee

2008-07-21T10:05:00.004+03:00

Maaliskuun lopulla oli Jamien entinen valoisa huone kalustettu pikkutyttöä varten. Heti, kun rouva Somervillen pidättyväinen mutta yhtä kaikki myöntävä vastaus oli tullut, oli Betty alkanut juosta ympäri taloa etsimässä huoneeseen kaikkea mahdollista somaa ja kaunista. Jennie oli tuonut lainaksi rakkaat nukkensa, Mary satukirjansa ja Rose maalannut hauskoja kuvia seinille. Rob askarteli aikansa kuluksi komean nukkekaapin huonekaluineen – pikkutyttöjen lempiesine oli keittiön puulaatikko, jonka kannen sai oikeasti auki – ja Effie suunnitteli yhdessä Cathy-rouvan kanssa toinen toistaan herkullisempia aterioita Miriam-tyttösen kuukauden vierailun ajaksi.

Huhtikuun ensimmäinen oli lämmin ja aurinkoinen päivä. Lumi oli sulanut, puut uskalsivat jo vihertää arasti ja hilpeä puro juoksi vuorilta alas lampeen Keijulehden laidassa.

Tämän keväisen raikkauden keskelle puksutti Edinburghin juna sylkien paksua mustaa savua ja viheltäen kimeästi.

Betty oli isänsä kanssa asemalla. Alison Somerville oli aikonut itse tulla saattamaan Miriamia, mutta oli sitten todennut paremmaksi järjestää tälle ammattimaisen kulkupelin.

-Miriam Somerville? Kyllä, täällä hän on. Junailija päästi tuomarin ja Bettyn ohitseen kapeasta ovesta. Ensimmäisen luokan hytti oli sisustettu kuin pieneksi sairaalahuoneeksi. SEn pehmeällä penkillä makasi pieni, kalpea tyttö, joka puristi käsilaukkua lujasti laihaa rintaansa vasten.

-Voi, minä pelkäsin, ettei ketään olisikaan minua hakemassa, hän hengähti. –Betty-neiti!

-Tervetuloa, kultaseni. Betty suuteli tyttöä ja nyökkäsi kahdelle sairaanhoitajattarelle, jotka rouva Somerville oli palkannut saattamaan tyttärensä pohjoiseen. Nämä palaisivat takaisin Edinburghiin seuraavalla junalla. –Nyt on pidettävä kiirettä, juna jatkaa kohta matkaa. Minä huolehdin matkatavaroistasi, isä vie sinut vaunuihin.

Neljännestunnin kuluttua Miriam makasi Kuusikukkulan parhaiden vaunujen pehmeällä penkillä. Hänen selkäänsä särki junan tärinästä, mutta kaikki uusi ja ihmeellinen sai hänet melkein unohtamaan kivun. Taivas oli korkea ja niin sininen – ei harmaa, kuten Edinburghissa. Ja puiden latvat vihersivät niin kauniisti. Ja vastapäätä istui rakas Betty-neiti suloisena ja hymyilevänä. Miriamista tuntui, että tämä oli vain ihanaa unta.

Kuusikukkula oli hänelle satulinna – niin valkoinen ja iloinen ja täynnä hyviä ihmisiä, jotka suutelivat häntä ja kysyivät, pitikö hän marenkileivoksista, joita tarjottaisiin teellä. Miriam oli niin kiihtynyt ja onnellinen ja peloissaan, että kiersi kätensä lujasti Bettyn kaulaan heti, kun tuomari oli laskenut hänet salin sohvalle.

-Kas niin, rakkaani, nyt olet perillä. Ota tämä, se auttaa. Betty sujautti suklaamakeisen lapsen vapisevien huulien lomasta. –Oliko matka rasittava?

-Ei kovin, hoitajattaret olivat oikein kilttejä, ja junailija kävi aina kysymässä onko kaikki hyvin. Miriam imeskeli suklaata. –Ja he toivat minulle ravintolasta ison voileivän ja appelsiinin. Voi neiti, saanko – saanko tosiaan olla täällä koko kuukauden?

-Varmasti. Ja nyt perheemme onkin aika esittäytyä. Isän sinä jo tunnet, ja tässä on äiti – pyydä häneltä vaikka kuuta taivaalta, niin saat sen.

Miriam nauroi ja suuteli Cathy-rouvaa.

-Jamie tulee vasta illalla, mutta tämä on Rob. Ei hän yleensä ole noin hiljainen, sairaus vain kangisti hänen leukaperiään.

-Ja tässä on Rose, Betty jatkoi.

Rose suuteli hellästi laihaa poskea, ja Miriam-tyttönen hengähti:

-Miten hyvältä te tuoksutte!

Lipastonlaatikossa oleva hajuvesipullo muistui Rosen mieleen, ja hän päätti, että se muuttaisi hyvin pian matka-arkkuun suureen valkeaan huoneeseen.

-John ei ole kotona, sinun olisi pitänyt tulla pääsiäisloman aikana. Minäkään tuskin enää muistan miltä hän näyttää, Betty huokasi muka haikeasti ja sai Miriamin hihittämään. –Mutta tässä ovat kaksoset numero kaksi.

-Hei, sanoi Annie. –Mukava kun tulit.

-Oli mukava tulla, Miriam vastasi. –Oletko sinä David? Näytät juuri niin hauskalta kuin miksi Betty-neiti sinut kuvaili.

David punastui korviaan myöten ja katosi huoneesta mutisten jotakin lörppösuisista tyttölapsista, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä.

-Marenkileivokset ovat sitten minun tekemiäni, ilmoitti Jennie, kun oli hänen vuoronsa tervehtiä. –Ja minä voin tehdä sinulle karamelleja ihan koska vain tahdot.

Mary ojensi kätensä ujosti ja piiloutui sitten äitinsä hameisiin, mutta Eliza tuli, näki ja voitti tarkastelemalla Miriamia hetken ja ilmoittamalla:

-Sinä olet kuin nukke, kauniimpi vain.

-Ja nyt ulos, lapset, Miriamin on levättävä, äiti sanoi. –Illalla saatte jutella hänen kanssaan.

Hälisevä joukko katosi halliin, ja hetken kuluttua heidän äänensä kuuluivat vain vaimeina oven läpi. Miriam-tyttönen etsi Bettyn käden omaansa ja antoi katseensa kiertää salin yksinkertaisella, mutta kauniilla kalustuksella.

Kuusikukkula ei ollut ollenkaan samanlainen kuin Lime House. Alison Somerville yritti väkisin pitää yllä hienostunutta ilmapiiriä, vaikka samettiverhoihin kului läikkiä ja matot haalistuivat varojen puutteessa. Kuusikukkula taas – niin, Miriamin piti oikein miettiä. Ei sielläkään ollut ylellistä. Salin huonekalut olivat nähneet parhaat päivänsä – varsinkin eräs tuoli, joka oli toiminut rekenä Davidin matkatessa Alaskaa kultaa kaivamassa – mutta niissä ei ollut pölyhiukkastakaan. Kevyet verhot Cathy-rouva oli tehnyt lakanoista ja vain koristellut ne vanhasta yöpaidastaan ottamillaan pitseillä; yksinkertaisessa maljakossa pöydällä oli koivunoksia, jotka tuoksuivat keväältä. Niin, siinä oli salaisuus, oivalsi Miriam. Tämä Sali ei yrittänytkään esittää muuta kuin mitä se oli, ja juuri siksi se olikin niin kaunis.

-Te olette – rikas, tyttö mumisi.

Betty hymyili. Hän ymmärsi kyllä, ettei Miriam tarkoittanut varallisuutta, sillä suurperheessä rahaa ei koskaan ollut liikaa, ja ihmetteli tämän tarkkanäköisyyttä.

-Niin, rakkaani, minä olen rikas, hän sanoi.

Kun tee oli juotu, kokoontuivat lapset saliin. He olivat lukeneet läksynsä ja valmistautuivat nyt viihdyttämään vierasta – jopa David, jonka täytyi nyt marttyyrin kärsivällisyydellä jättäytyä pois jalkapallopelistä. Flora tuli käymään Meggien kanssa, Jamie hakisi heidät, kunhan pääsisi kaupasta.

Eliza talutti tädin arvokkuudella Meggien sohvan luo ja nosti hänet jakkaralle.

-Tämä on Meggie, täti ilmoitti. Veljentytär puolestaan kumartui niin, että pullea takamus pilkotti mekon alta, ja mäjäytti Miriamin poskelle suukon.

-Tykkää, hän kujersi.

Miriam hymyili onnellista, arkaa hymyä.

-Niin minäkin, hän mumisi.

Seurasi hauska ilta arvausleikkeineen, lautapeleineen ja paperinukkeineen. Miriam unohti olla ujo ja puhui ja nauroi kuten toisetkin. Lapset halusivat jopa syödä päivällisensä sohvan ympärillä ja saivat siihen luvan.

Kun halin kello kilautti yhdeksän lyöntiä, kantoi Jamie uupuneen tytön nukkumaan.

-Tämä on minun entinen huoneeni, ja minä olen nähnyt täällä vain kauniita unia, hän vakuutti. –Betty tulee auttamaan sinua iltatoimissa.

Betty tuli, auttoi Miriamia peseytymään ja pukemaan yöpuvun. Sitten hän alkoi purkaa matka-arkkua, niin että Miriam voisi sanoa, minne tahtoi minkin esineen.

-Siellä on tuliaisia! tyttö huudahti, kun Betty löysi pinon paketteja. –Voi, minä unohdin antaa ne!

-Sen ehtii huomennakin – ja sitä paitsi tiedät kyllä, ettei sinun olisi tarvinnut tuoda lahjoja.

-Juuri siksi äiti sanoikin, että niitä p itää tuoda. Se iso sininen on teille.

-Minulle? Kiitoksia, kultaseni. Mitä ihmettä täällä on?

-Katsokaa, tirskahti Miriam.

Betty avasi paketin ja löysi sinisen hatun, jota koristi muodinmukainen harso.

-Mutta rakas lapsi, tämähän maksaa omaisuuden! Ilahtuneena Betty sovitti hattua päähänsä ja huomasi tyydytyksekseen, että se oli juuri saman värinen kuin hänen silmänsä.

-Mikään ei ole kyllin hyvää teille. Miriam näytti niin pieneltä ja enkelimäiseltä isossa vuoteessa, että Betty nielaisi. –Voi, saanko minä sen nuken vuoteeseen? Se nukkuu aina kanssani.

-Tietysti. Betty oikoi nuken rimsuhametta. –Kas noin. Entä nämä kirjat, panenko ne hyllyyn? Tätä ainakin olet lukenut, näen merkin.

-Niin, sen ottaisin tähän pöydälle. Tiedättekö, nykyään äiti ja isoäiti ostavat minulle vain satukirjoja, ja… Oi!

Miriamin katse oli osunut nukkekaappiin, jonka Rob oli asettanut nurkkapöydälle.

-Se on sinulle, Rob teki sen, ja voit leikkiä sillä myös vuoteessa. Betty päätti mielessään, että nukkekaappi lähtisi Miriamin mukana Edinburghiin, sillä hänellä oli huono omatunto näiden suurten, kalliiden pakettien vuoksi.

-Minulle? Ja Miriam risti pienet kätensä. –Nyt tiedän juuri, millaista on taivaassa!

44. luku: Talvisia tapahtumia

2008-07-20T10:05:00.001+03:00

Kuusikukkulalla Tammikuun 5. päivänä

”Istun oman rakkaan pöytäni ääressä. Aurinko paistaa kimaltavalle hangelle, ja olen melkein kuulevinani jääpuikkojen kilinän Keijulehdossa. Huoneessa leijuu Rosen raikkaan hajuveden tuoksu – Charliella on vapaapäivä, ja hän vei Rosen Ballachulishiin.

The Scotsmanissa oli tänään Sateenkaari sekä muutamia henkilötietojani. Ballachulishin Sanomiin se tulee huomenna, kuulin. On outoa katsella omaa nimeään lehdessä. Isä on hakenut rahat, jotka sain maksumääräystä vastaan. Palkintojenjako oli suloinen, päätoimittaja kiitti tarinaani ja sanoi, että ottaa mielellään vastaan tekstiäni jatkossakin. Leijuin Ruususen linnaan vaaleanpunaisten pilvien kannattamana.

Tulimme kotiin toissapäivänä – tänä vuonna ei ollut puhettakaan mistään uudenvuodentanssiaisista, mutta Robin iloinen hymy illallispöydässä kyllä riitti minulle. Koko perhe oli vastassa asemalla, ja Cameronit myös. Ja sitten tapahtui jotakin, jota en luule milloinkaan unohtavani.

Nousimme junasta; Rob tuli jäljessäni, ja autoin häntä rapussa. Silloin Anna parahti: ’Rob!’ ja juoksi tämän luo. Vetäydyin sivuun, ja Rob puristi Annaa rintaansa vasten ja – itki. Kyyneleet valuivat hänen poskiltaan Annan kaulukselle, eikä meidän muiden tullut mieleenkään keskeyttää kohtausta, äiti vain puristi hellästi kättäni. Kun he lopulta erosivat, oli Annan kasvoilla niin autuas ilme, että uskon tietäväni, miltä enkelit näyttävät.

Robin täytyi mennä heti lepäämään, mutta hän tahtoi Annan luokseen vielä hyväksi toviksi. Jamie, Flora ja Meggie tulivat käymään, ja kaikki suhtautuivat minuun, kuin olisin pelastanut Robin hengen. Enhän minä kuitenkaan ole tehnyt mitään!”

Tammikuun 7. päivänä

”Tohtori Cameron tuli meille tänään katsomaan sekä Robia että minua. Rob on kuulemma niin voimakas, että voi muutaman kuukauden kuluttua alkaa lukea toisia kiinni ja tenttiä kesällä – hän itse vaati sitä, koska herra Macmillan jää virastaan pois syksyllä ja paikka olisi oivallinen Robille. Tohtori kyllä ymmärsi syyn tähän intoon, hymyili ja antoi lopulta luvan.

Mutta katsoesaaan minua pyöreiden silmälasiensa takaa tohtori rypisti ankarasti kulmiaan. Minusta tuntui, kuin hän olisi nähnyt kaiken – ruokahaluttomuuteni ja väsymykseni ja kyllästymiseni.

-Ei, tyttö, tämä ei käy, hän jyrähti. –Sinähän olet kuin haamu – ei puhettakaan mistään koulunkäynnistä enää tänä keväänä.

Yritin ehdottaa, että lukisin kotona kuten Rob, mutta tohtori puisti päätään niin, että kuulotorvi hänen kaulassaan heilui puolelta toiselle.

-Voithan lukea, jos aiot hankkia hermoromahduksen, mutta jos mieluummin olet vielä hyödyksi imperiumille, laiskottelet oikein kunnolla syksyyn asti. Sitten voit minun puolestani selvittää kahden vuoden kurssin vuodessa. Ole hiljaa nyt, tämä on lääkärin määräys.

Minä olin hiljaa. Ja nyt, kun ajattelen edessä olevia kahdeksaa kuukautta rakkaalla Kuusikukkulalla, täyttää minut huikaiseva ilo. Seinän läpi kuulen äidin äänen, kun hän kertoo iltasatua pikkutytöille; ompelukone surisee ylähallissa Rosen korjatessa pukuaan, ja Rob makaa koneen vieressä leposohvalla puhelemassa; Geordie-setä tuli käymään ja istuu isän kanssa kirjastossa. Minnie makaa kirjoituspöydälläni ja seuraa kiinnostuneena kynäni liikkeitä.

Kaikki asiat ympärilläni ovat tuttuja ja rakkaita, eikä tätä taivaallisen kodikasta tunnelmaa häiritse edes se, että ensi vuonna olemme Rosien kanssa eri kursseilla, eikä minulla luultavasti ole aikaa opettaa Miriam-tyttöstä. Kohta kuviaan kynäni ja menen alakertaan teelle – sitten istumme salissa joulukuusen luona ja Geordie-setä kertoo hauskoja juttuja. Ajatella, että hän kosi äitiä!”

Tammikuun 15. päivänä

”Otin tänään esiin sen rypistyneen, kyynelten sotkeman käsikirjoituksen, joka kantaa nimeä Hellepäivä. Luin tarinan, nauroin ja itkinkin, ja sitten istuin pöytäni ääreen ja kirjoitin sen uudelleen. Koko perhe suhtautuu jonkinmoisella kunnioituksella kirjoitteluuni nyt, kun eräs Lontoon suurimmista lehdistä on julkaissut Sateenkaaren ja minun valokuvani ja maksanut siitä rahaa. Niinpä kiikutin uudelleenluodun muisteloni äidin luettavaksi.

Ja hän nauroi! Nauroi juuri oikeissa kohdin ja niin sydämellisesti, että se teki oikein hyvää minulle. Luettuaan kertomuksen hän pyyhki silmiään, suuteli minua ja sanoi:

-Lähetä se herra Gregorylle, rakkaani. Taivas varjelkoon sinua ylpistymästä, mutta en voi jättää tätä sanomatta: sinun päässäsi on muutakin kuin kiharoita!”

Tammikuun 22. päivänä

”Pikku Eliza on nyt 6-vuotias. En voi uskoa sitä – vuoden kuluttua hänestä tulee koululainen!

Mutta ei vain päivänsankari saanut lahjoja tänään. Davy tuo aina postin tullessan koulusta, mutta tällä kertaa Annie juoksi edellä sanomalehden ja kirjeiden kanssa, ja Davy tallusti perässä isoa laatikkoa kantaen.

-Postissa oli paketti sinulle, Bet! huusi Annie. –Mikä se on – avaa se – nopeasti!

Minua ei tosiaankaan tarvinnut kehottaa avaamaan laatikkoa nopeasti. Ja kun olin tehnyt sen, vaivuin istumaan ja vain tuijotin.

Ruokasalin pöydällä seisoi uusi, musta ja kiiltävä kirjoituskone.

-Pieni yllätys sinulle, sisko, Rob sanoi ja hymyili ujosti kuin koulupoika. –Kun sinusta nyt kerran on tullut kirjailijatar.

Minä hyppäsin hänen kaulaansa, huudahdin: ’Mutta sehän on hirveän kallis!’ ja aloin itkeä. Jälkimmäistä en kuitenkaan ehtinyt tehdä kovin kauan, sillä minulla oli kiire kokeilla Sihteeriä. Mary nimitti sen Sihteeriksi, koska mukana seurasi konekirjoituskurssi sihteereitä varten. Onneksi John on jo palannut Glasgow’hun, muuten hän tahtoisi hajottaa Sihteeri-raukan osiin ja ottaa selville, miten se toimii.”

Helmikuun 1. päivänä

”Knoxit olivat tänään meillä. Rose oli kultainen ja vei Myran katselemaan uusia kuvakorttejaan, jotka sain Charlielta tässä eräänä päivänä, ja uskoin Kenin viihtyvän Robin seurassa, joten livahdin auttamaan Jennyä pöydän kattamisessa. En näet siedä rouva Knoxin hymyä ja ’urhoollista pikku Betiä’. Äiti ymmärtää asian ja antoi minun kadota.

Rakastan pöydän kattamista. Ruokasalin suuresta tammikaapista, joka on kuulunut jo isoäidin isoäidille, otin esiin kauniit ruusukuvioiset teekupit ja hopeiset lusikat, jotka isä ja äiti ovat saaneet häälahjaksi isotäti Jenniferiltä. Levitin kupit valkoiselle pellavaliinalle ja asetin pehmeät kahviliinat paikoilleen. Ruokasali oli lämmin, lampunvalo kimalsi kuppien kultauksessa, ja keittiöstä leijui Effien murokakun tuoksu. Hyräilin iloisesti alkaessani asettaa lusikoita paikoilleen.

Silloin Kenneth astui sisään.

Tuijotimme toisiamme pöydän yli, sitten minut valtasi pakokauhu. En tahtonut hänen ajavan asiaansa – mutta asetin lusikan täsmälleen oikeaan asentoon lautaselle ja kysyin hyväntuulisesti:

-Mitä sinä haluat? Tee on kohta valmis.

Ken tuli parilla harppauksella luokseni, riisti lusikkalaatikon käsistäni ja puristi sormeni omiinsa.

-Sinä tiedät kyllä, hän kuiskasi niin hellästi, että ällistyin. –Tahtoisitko mennä – mennä naimisiin kanssani, Beatrice?

Taivas, miten järkytyin. Onhan tuo siunattu ’julkisuus’ jo totuttanut minua Beatrice-nimeen, mutta oli kummallista kuulla Kenin käyttävän sitä.

-No? Ken puristi käsiäni lujemmin.

-Ei, en tahdo. Ilmoitukseni oli suhteellisen päättäväinen, mutta Ken rypisti kulmiaan.

-Et tarkoita sitä, Bet.

Huokasin helpotuksesta. Beatrice-tauti ei siis ollutkaan vakavaa.

-Varmasti tarkoitan. En rakasta sinua, eikä minulla ole pienintäkään aikomusta naida sinua.

Irrottauduin ja jatkoin lusikoiden asettelua. Ken avasi suunsa, mutta onneksi Jenny tuli samasa ruokasaliin pikkuleipien kanssa.

Kun kokoonnuttiin teelle, rouva Knox säteili ’pikku Bet-kullalle’, ja äiti loi minuun kysyvän katseen. En kuitenkaan ryhtynyt mihinkään kulmakarvaviestintään, sillä tahdoin puhua äidin kanssa kahden. Ja rouva Knoxin hymy hyytyi, kun hän näki Kenin ilmeen.

Äsken äidillä ja minulla oli sitten vakava keskustelu. Hänen mielestään koko juttu on ’hieman kiusallinen’.

Minua harmittaa vain se, että Ken kosi niin proosallisesti. Jos hän olisi polvistunut, olisi kohtauksessa voinut olla enemmän tehoa.”

Helmikuun 5. päivänä

”Naisyhdistyksen tyttöosaston kokous oli tänään Cameroneilla. Kun virallinen osuus oli ohi, istuimme salissa, joimme teetä ja rupattelimme.

Äkkiä Myra Knox istuutui viereeni.

-Ja milloinkas sinä menet kihloihin, Be-e-et? hän kysyi (tuo nimeni inhottava venyttäminen ärsyttää minua, ja Myra-kulta tietää sen).

-Sitähän en voi tietää, vastasi hilpeästi ja odotin, mitä tuleman piti.

-Oh, ajattelin vain… Täytyyhän sinulla olla sulhanen, kun kerran annoit rukkaset Kneille.

Sieltä siis tuuli puhalsi. Hymyilin lempeästi ja nousin hakemaan lisää kakkua.

-Ken voi kyllä kertoa sinulle syyn mainittuihin rukkasiin, sanoin herttaisesti.

Kun illalla kävin Bairdilla, Jamie kysäisi:

-Mikä Knoxin eukkoa vaivaa? Hän ei enää näytä tyytyväiseltä kukkakepiltä.

Eipä taida näyttää. Ei tullut Knoxin tilalle miniää tuomarilasta.”

Helmikuun 17. päivänä

”Sain kirjeitä tänään kaikilta mahdollisilta – Tiedon kunnaiden tytöiltä, Duncanilta ja Miriam-tyttöseltä.

Miriam-tyttönen ikävöi minua epätoivoisesti. Tulin niin pahoilleni hänen vuokseen, että menin äidin luo kysymään, eikö hän voisi tulla meille vieraisille. Äiti esteli ensin, mutta kun selostin laveasti ramman lapsiraukan kurjuutta, hänen kultainen sydämensä suli ja hän mypöntyi. Jamien huone voidaan laittaa kuntoon, se on Rosen ja minun huoneen vieressä.

Lensin heti kirjoittamaan Alison Somervillelle. Jospa hän vain suostuisi!”

43. luku: Sarahin häät

2008-07-19T10:05:00.001+03:00

Mailford Placen suuri Sali oli niin täynnä vieraita, että lady Florence pelkäsi jo kukka-asetelmien puolesta. Pappi oli saapunut ja puheli Sir Edwardin kanssa, näki Betty kurkistaessaan portaiden kaiteen yli. Neilin äiti, rouva Eldar, seisoi lady vieressä ja näytti ujolta.

Neil itse käveli ylähallissa edestakaisin ja pureskeli kynsiään.

-Eikö Sarah jo pian ole valmis? hän kysyi hermostuneesti Bettyltä, kun tämä kipaisi portaat ylös.

-Aivan kohta. Sitä paitsi kello on vasta neljännestä vaille yksitoista. Voit aivan hyvin mennä alakertaan odottamaan, kunnes Sir Edward tuo hänet.

Neil huokasi ja totteli. Betty tarkisti peilistä, että hänen oma asunsa oli kunnossa, ennen kuin pujahti takaisin Sarahin huoneeseen.

Morsian istui peilinsä edessä, ja sen kautta Betty näki hänen epätoivoiset kasvonsa, kun äiti ja viisi tätiä yrittivät kaikki asettaa huntua oman mielensä mukaisesti.

-Voi neiti Stewart! huudahti Theodora-täti, joka oli pyörtynyt jo kolmasti aamupäivän aikana ja mietti, ehtisikö tehdä sen neljännen kerran ennen vihkimistä. –Kukkakaupan lähetti kävi äsken, ja hän toi punaisia ruusuja! Eiväthän ne sovi!

-Ne sopivat mainiosta, Sarah on itse tilannut niitä, Betty vakuutti.

-Sitähän minä yritin… Sarah aloitti, mutta Agnes-täti keskeytti hänet kysäisten:

-Luuletteko, että silkkisukat ovat säädylliset morsiamella?

-Tietysti.

-Ja entä tuo nuori mies, onko hänellä sormus? tahtoi Victoria-täti tietää.

-Aivan varmasti. Betty huokasi, sillä tämä surina sai hänen päänsä särkemään. Hän taisi tosiaan olla liikarasittunut. Mutta nyt oli Sarahin päivä, eikä hän saanut pilata sitä.

Samassa Sir Edward tuli sisään, ja naiset katosivat alakertaan kuin säikähtänyt kanalauma, jokaisella nenäliina valmiina.

Sarah nousi ja Betty syleili häntä.

-Jumala siunatkoon sinua, hän kuiskasi.

-Hän… on… jo siunannut, nyyhkytti Sarah huntunsa alla; sitten hän niisti nenänsä ja otti parjatut ruusunsa.

Betty seurasi isää ja tytärtä hitaasti saliin, jossa pieni orkesteri soitti. Näissä juhlissa kaikki oli ylellistä, ei mitään urkuharmoneita tänne. Betty oli saanut valita itse morsiusneidon kimppunsa ja tahtonut siihen vain vihreitä lehviä ja harsoa. Hän huomasi unohtaneensa nenäliinansa kampauspöydälleen, kun Sir Edward laski Sarahin käden Neilin käsivarrelle; kyyneleet tulivat ja valuivat pitkin Bettyn poskia koko toimituksen ajan, eikä hän tiennyt, kuinka liikuttavalta näytti.

Kun kaikki sitten oli ohi, ei kyynelille enää jäänyt aikaa. Oli onniteltava, syleiltävä ja suudeltava, ja sitten oli hääpäivällisen vuoro. Betty istui Agatha-tädin ja Mark-enon välissä ja tuskin ehti syödä; Sarahin katseleminen riitti hänelle. Tämä oli kuin kaiken maallisen onnen ruumiillistuma, eikä Neil jäänyt hänestä paljonkaan jälkeen.

-Jaa-a, noin minäkin säteilin kolmekymmentä vuotta sitten, murisi Agatha-täti ja pisteli paistia haarukallaan kuin pahinta vihollista. –Mutta arki tulee vielä, saavatpa nähdä.

Betty tiesi, ettei Agatha-täti ollut onnellinen omassa avioliitossaan, ja oli siksi ottanut tavakseen pilata muidenkin ilon.

-Tietysti arki tulee, tyttö sanoi reippaasti, -mutta voihan siitäkin tehdä onnellisen. Meidän huvimajamme ikkunat on koottu erivärisistä lasinpaloista; punaisen läpi maailma on ruusunpunainen, sinisen läpi jääkylmä. Minä pidän punaisista laseista enemmän.

-Varjelkoon, tepä olette kummallinen, Agatha-täti tuhisi.

-Onnellinen minä olen, tyttö vakuutti. –Tahdotteko hieman lisää vihanneksia?

-Ei kiitos, ne ovat pahaksi vatsalleni.

Betty hymyili itsekseen, mutta ei ehtinyt enää piristää Agatha-rouvaa, sillä Mark-eno kääntyi hänen puoleensa ja kysyi, mistä Sarah olikaan pyydystänyt noin soman morsiusneidon. Hän oli juuri sitä tyyppiä, joka huvitteli kiusoittelemalla nuoria tyttöjä nuorilla miehillä, ja hetken kuluttua Betty oli korviaan myöten täynnä sulhasehdokkaita. Jopa Agatha-täti tuntui miellyttävämmältä keskustelukumppanilta. Lopulta päivällinen oli kuitenkin ohi, ja kaikki siirtyivät saliin.

-Olen niin onnellinen että menen kohta rikki, kuiskasi Sarah, kun Betty meni korjaamaan hänen laahustaan saadakseen vaihtaa edes pari sanaa. –Mutta rakkaani, miksi lähdet jo tänään? Äiti tahtoisi pitää sinut täällä vaikka koko talven, ja voisimmehan Neil ja minä jäädä muutamaksi päiväksi – en ole ehtinyt puhua kanssasi läheskään kaikesta mistä tahtoisin.

-Tapaammehan me toki vielä, ja aina voi kirjoittaa, lohdutti Betty. –Minun on mentävä Robin luo ja – uudenvuodenaattona saan palkintoni – ja sitten menemme kotiin.

-Voi sentään, minun tulee ikävä sinua. Kirjoita usein, lupaathan? Minä tulen, Neil! Sarah suuteli ystävätärtään ja kiiruhti avaamaan häälahjoja.

Morsiuspari lähti kello kolmen junalla viettämään kuherruskuukauttaan. Vieraat jäivät vielä, mutta Betty pujahti yläkertaan pakkaamaan omia tavaroitaan. Edinburghin juna lähtisi neljältä – oli hyvä päästä taas pohjoiseen. Hyräillen hän vaihtoi vaatteet ja pakkasi tavaransa, joskin Sarahin perheen antamat lahjat aiheuttivat ongelmia matka-arkun kannen sulkemisessa.

Lopuksi Betty istui peilipöytänsä ääreen asettelemaan hattua päähänsä. Peilistä hän näki huoneen – siinä oli kyllä samettia ja kultaa, mutta ei sielua.

-Ei, hän sanoi äkkiä päättäväisesti, -kyllä minä paljon mieluummin hautaudun Ylämaalle.

Samassa palvelija koputti oveen noutaakseen matka-arkun, ja Betty meni alakertaan hyvästelemään isäntäväkensä.

42. luku: Morsiusneito ja morsian

2008-07-18T10:05:00.000+03:00

-Bet Stewart, sano nyt aivan rehellisesti, oletko rakastunut Duncan Flemingiin.

Betty harjasi tukkaansa peilin edessä. Sarah oli pyytänyt häntä valvomaan kanssaan viimeisen yön ennen häitä, ja he istuivat Bettyn huoneessa.

-En tippaakaan, tyttö vakuutti ja sitoi nauhan tukkaansa.

-Pyysin sinua vastaamaan rehellisesti.

-Minähän tein niin. Betty kiipesi vuoteelle Sarahin viereen ja koukisti jalkansa aamutakin suojiin. Takki oli äidin joululahja, rimsuinen ja lämmin.

Sarah tuijotti ystäväänsä kulmat kurtussa.

-Miksi Jessie sitten joka kirjeessä kertoo jotakin sinusta ja tuosta Duncanista?

-Siksi, että Jessie on kultainen pieni tomppeli. Etkä saa puhua minun sydämenasioistani, kun vietät viimeistä yötäsi Sarah Mailfordina.

Sarahin ilme pehmeni.

-Huomenna… Voi Bet, minä melkein pelkään!

-Eihän sinun tarvitse. Betty puristi hänen kapeaa kättään. –Tiedän, että teistä tulee onnellisia.

-Kunpa vain olisin kyllin hyvä Neilille! Hän on niin viisas, hän tietää niin paljon todellisesta elämästä – minä tiedän vain, miten pukeudutaan teetanssiaisiin tai millaiset hansikkaat on otettava cocktailkutsuille.

Betty nauroi ja suuteli Sarahia.

-Kuka tietää, vaikka Neil olisi joskus kiitollinen noista tiedoista hän sanoi. –Ja opit kyllä keittämään ja parsimaan sukkia ajan myötä.

Sarah nojasi leukaa kämmeneensä. Hän näytti pikkutytöltä, kun vaaleanruskea tukka oli sidottu kahdelle palmikolle.

-Keittämään! Varjelkoon, Neil raukka saa elää nekuilla muutaman kuukauden, se on ainoa laji mitä osaan valmistaa.

-Eikö äitisi ole neuvonut sinua? Betty kysyi.

-Äiti? Sarah heläytti iloisen naurun. –Äiti keittää niin, että antaa palvelijoille määräyksiä… Mutta kuule – nyt minun alkoi tehdä hirveästi mieli nekkuja!

-Älä hassuttele, Sarah Mailford Eldar!

-Enhän minä hassuttele. Sarah hypähti vuoteelta, sujautti jalkansa tohveleihin ja kiristi vyötään. –Nellie on varmasti vielä keittiössä ja liedessä on hiillos… Ja siirappia ja manteleita löytyy aina. Älä nyt ole pelkuri, Bet, tule! Ei kai sillä ole väliä, miten me tämän yön vietämme. Ole kiltti, Bet!

-Sinä olet hassu, kultaseni, Betty sanoi ja nousi hänkin. –Mutta täytyyhän sinun saada tahtosi lävitse.

He laskeutuivat äänettömästi leveitä, pehmeän maton peittämiä portaita alakertaan ja sitten kapeita kiviportaita kellariin. Keittiön oven takaa kuului Nellien hyräily ja astioiden kilinä.

-Varjelkoon, Sarah-neiti! hän huudahti, kun tytöt työnsivät oven auki.

-Vaiti, Nellie! Et saa koskaan paljastaa kenellekään, mitä nyt sinulta pyydän. Sarah tassutti lattian yli pehmeissä tohveleissaan. –Me aiomme tehdä nekkuja.

-Mutta neiti…

-Hiljaa nyt! Ole kiltti ja anna meidän leikkiä pikkutyttöjä – huomennahan minä lähden pois.

-No… Nellie kohautti olkapäitään. –Olkoon menneeksi, neiti, mutta älkää antako rouva Simonsin koskaan tietää. Hän työnsi viimeiset astiat kaappiin ja lähti omaan huoneeseensa päätään puistellen.

-No niin, nyt aloitetaan. Sarah meni komeroon, jonka pöydillä ja hyllyillä komeilivat seuraavaksi päiväksi tarkoitetut kakut ja paistit. –Ota mantelit, minä otan sokerin ja siirapin… Tuossa on paperia muotteihin.

Tunnin ajan he keittivät massaa, voitelivat ja täyttivät muotteja ja jäähdyttivät makeisia posket hehkuen. Kun herkut sitten olivat valmiit, he istuutuivat keittiön suuren pöydän ääreen syömään niitä.

-Puku ei mahdu ylleni huomenna, Betty huokasi ja otti viidennen nekun, -mutta hällä väliä! Minne te menette häämatkalle?

-Bathiin, Sarah sanoi ja tuijotti uneksuen lihamyllyä vastapäisellä hyllyllä. –Vuokraamme sieltä mökin kuukaudeksi. Ja sitten muutamme Nottinghamiin, Neil on saanut toimen sieltä.

-Ettekö tulekaan Edinburghiin? kysyi Betty pettyneenä.

-Emme, Nottinghamin pankki maksaa paremmin. Mutta kerro nyt kaikki kuulumisesi, kultaseni – en tahdo puhua itsestäni, se saa minut pelkäämään huomista. Kerro lisää veljesi kihlajaisista, mainitsit vain niistä kirjeessäsi.

Betty kertoi. Ja sitten hän tuli kertoneeksi melkein kaikki kesän tapahtumat, sillä Sarah oli hyvä kuuntelija. Tämä imi nekkua, nojasi poskea käteensä ja tuijotti Bettyyn jännittyneenä kuin olisi lukenut romaania. Alexin rakkaushuolista kuullessaan Sarah nauroi niin, että oli pudota tuolilta.

-Varjelkoon, hän läähätti. –Tuolla menolla olet itse kihloissa vielä ensi vuoden kuluessa.

-Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, sanoi Betty hymyillen. –Voi, ajattele, kohta on uusi vuosi!

-Kieltämättä. Matkustatko Kuusikukkulalle?

Betty nyökkäsi.

-Luulen, että Robkin jaksaa vuodenvaihteen jälkeen jo matkustaa, ja aiomme nauttia kotielämästä joululoman loppuun. Tosin tohtori uskaltaa väittää, ettei minun pitäisi mennä keväällä vielä kouluun – voitko kuvitella!

Sarah katsoi äkkiä tarkemmin ystävänsä kasvoja. Ne olivat kalpeat, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.

-Voin, ystäväiseni, hän sanoi. –Et näytä ollenkaan terveeltä – en saisi valvottaa sinua näin. Miksi et voisi totella tohtoria? Olet niin lahajkas, että pystyisit selvittämään kahden vuoden kurssin vuodessa.

-Höpsis, sanoi Betty. Mutta ajatus oli houkutteleva. Nähdä taas talven kirkkaat päivät Glen Longissa – nähdä kevään herääminen – nähdä kesän hiipivän Keijulehdossa suutelemassa orvokkien nuppuja auki. Se olisi niin suloista… -Ei, minullahan on Miriam-tyttönen, en voi jättää häntä.

-Tuo lapsi, jota opetat? Mutta hyvänen aika, ei kai hän saa määrätä elämääsi!

Kyynelet tulvahtivat Bettyn silmiin. Duncan ei ymmärtänyt, Sarah ei ymmärtänyt… Kukaan ei ymmärtänyt, että Betty tahtoi auttaa, ettei Miriam-tyttönen koskaan vaatinut mitään.

-Mutta hyvänen aika… Kultaseni, sanoinko minä pahasti? Sarah huudahti hätääntyneenä.

-Ei… se… mitään. Betty pyyhki silmiään aamutakin hihaan. –En ymmärrä, mikä minun on.

-Minä ymmärrän, Sarah ilmoitti päättäväisesti ja kaatoi lasiin kylmää vettä. –Olet liikarasittunut kaiken sen kauhean jälkeen – en tarvitse mitään lääkärintutkintoa sen toteamiseen – ja n yt joudut valvomaan puoleen yöhön vain sen tähden, että itsekäs ja ajattelematon ystäväsi tärisee häittensä takia. Juo tämä, ja sitten menet lepäämään.

-Ei mutta Sarah…

-Vaiti, kultaseni. Sarah tunki jäljelle jääneet nekut aamutakkinsa taskuihin ja veti Bettyn mukaansa. –Voin nukkua sinun huoneessasi jotta saamme puhella, muta vuoteeseen sinun on päästävä.

Ja kun Betty sitten pujahti ylellisen untuvapeitteen alle, tunsi hän todella miten väsynyt oli. Tytöt juttelivat aikansa, mutta sitten Bettyn vastaukset alkoivat muuttua muminaksi. Lopulta Sarah antoi hänen nukahtaa ja jäi itse tuijottamaan vaaleaa ikkunaa pimeässä huoneessa.

41. luku: Vanhoja tuttavia

2008-07-17T10:05:00.000+03:00

Satoi kaatamalla, kun juna pysähtyi Waterloon asemalle. Betty oli katsellut matkalla epäillen ulos ikkunasta – kastuminen ei todellakaan tekisi hyvää – mutta huokasi nyt helpotuksesta. Isossa kaupungissa junasta sai astua suoraan asemahalliin.

Tyttö katseli orpona ympärilleen yrittäen löytää Sarahin tai kantajan tai mieluiten molemmat.

-Rakas ystävä!

Jokin tuoksuva ja silkkinen syleili Bettyä myrskyisästä rutistaen hänen hattunsa. Se oli Sarah, säteilevä Sarah keltaisessa puvussa ja ruskea tukka kiharrettuna.

-Terveisiä Skotlannista, Betty huudahti ja vastasi syleilyyn. –Ja Tiedon kunnaiden väletä ja Robilta.

-Niin, Jessie kirjoitti, että veljesi oli sairas. Mitä se oli?

-Tulirokkoa.

-Hyvä Luoja! Sarah rutisti Bettyä vielä kerran. –Jos vain olisin tiennyt… Onko hän kunnossa nyt?

-Rob on melkein entisellään. Mutta kuule, matkatavarani.

-Neil huolehtii niistä. Sarah sieppasi kuitin Bettyn kädestä ja ojensi sen Neilille, jota nauratti morsiamensa touhuaminen. –Tule nyt, äiti odottaa. Sarahin siniharmaissa silmissä oli lempeää kiusoittelua. –Et aavista, miten hän on muuttunut – sinun puhuttelusi jälkeen minulla on todella ollut äiti.

-Älä viitsi muistuttaa minua tuosta puhuttelusta, Betty sanoi vähän nolona, kun he kiipesivät vaunuihin.

-Isä on kertonut ripityksesi kaikille vieraillemme ja nauranut ja sanonut, ettei aio milloinkaan lausua pahaa sanaa ylämaalaisista. Mutta Bet, minun täytyy kysyä sinulta – eivät kai Chrissy ja toiset suuttuneet, kun en kutsunut heitä? Katsos, loppujen lopuksi sinä olit ainoa oikea ystäväni – kirjailijatar. Olin lentää selälleni, kun ostin Jokamiehen Lukemiston – mehän luimme sitä aina englannintunneilla, ja tahdoin verestää vanhoja muistoja. Ensin en edes tajunnut, että tuo juhlallinen Beatrice voisi olla oma kultainen Betini, mutta kun luin kertomusta, tunnistin sinut. Sarah syleili Bettyä vielä kerran.

-Onhan tuo mukava alku, Betty sanoi hymyillen, -ja ehkä voin nyt tarjota Lukemistoon muitakin kertomuksiani. Eivätkä tytöt suuttuneet, päinvastoin, he lähettivät lahjan mukanani, ja nyt vain toivon, että Neil saa matka-arkkuni ehjänä perille.

Sarah nauroi. Nauraessaan ja lörpötellessään hän muistutti hyvin vähän ylihuomenna vihittävää morsianta.

-On niin ihanaa kun tulit, hän huokasi onnellisena. –Huomenna menemme ostoksille, vien sinut Lontoon hienoimpiin paikkoihin. Tänä iltana meillä on joukko sukulaisia - saanhan tehdä sinusta sensaation?

-Miten minusta tehdään sensaatio? kysyi Betty ja kurkisteli uteliaana ulos vaunujen ikkunasta.

-Olet kirjailijatar, älä unohda sitä. Tässä on Mailford Place.

Talo oli Yrjöjen aikainen, komea ja tyly. Betty oli taittaa niskansa katsellessaan ylöspäin. Tätä paikkaa hän ei voisi tuntea kodikseen – pieni puutarhakin oli vain läiskä märkää ruohoa ja kolme alastonta pyramidipoppelia – Lime Housekin oli viihtyisämpi. Mutta omistajansa varallisuutta Mailford Place kyllä kuvasti. Yksinpä oven avaava sisäkkökin oli niin puhdas ja tärkätty, että Betty olisi kai livistänyt takaisin kadulle, ellei lady Florence olisi juuri silloin ilmestynyt leveiden portaiden yläpäähän ja huudahtanut:

-Beatrice, kultaseni!

Toistamiseen oli silkki tukehduttaa Bettyn. Lisäksi hänen takkinsa oli kostea ja kasteli ladyn puvun.

-Olette märkiä molemmat – Sarah, näytä Bettylle hänen huoneensa. Missä tavarasi ovat?

-Neil tuo ne, vastasi Sarah Bettyn puolesta ja otti tämän ryppyisen hatun. –Älä nyt näytä noin säikähtyneeltä, rakkaani.

Betty hymyili nolona. Näiden kristallien ja itämaisten mattojen ja sisäkön kylmän tuijotuksen keskellä hän tunsi itsensä joksikin, jonka kissa on raahannut sisään.

Lopulta tyttö oli kuitenkin huoneessaan matka-arkkunsa kanssa. Hän istuutui hetkeksi katosvuoteelle ja katseli paksuja samettisia ikkunaverhoja, kultareunaista pesuvatia ja parvekkeelle johtavia ranskalaisia ovia, nousi sitten päättäväisesti ja avasi arkkunsa. Päivällinen olisi kohta, ja sitten tulisivat Sarahin sukulaiset – ”sensaation” tulisi olla edukseen.

Sinä iltana Betty koki ensimmäisen kerran, millaista oli olla kuuluisa. Vaikka Jokamiehen Lukemisto oli nimensä mukaisesti kaikkien kansankerrosten lehti, sen kirjallista tasoa pidettiin yleisesti korkeana. Niinpä 18-vuotias tyttö, joka oli voittanut lehden kirjoituskilpailun ensimmäisen palkinnon, katsottiin tutustumisen arvoiseksi henkilöksi. Betty oli hieman hämillään tästä suuresta huomiosta, mutta onnistui käyttäytymään niin arvokkaasti, että Sir Edward sanoi myöhemmin hänen lyöneen laudalta kaikki muut naiset.

Kun siirryttiin kirjastoon nauttimaan virvokkeita, kuuli Betty sattumalta kahden Sarahin tädin keskustelun.

-Tuo neiti Stewart oon kovin viehättävä, sanoi Theodora-täti. –Hänestä tulisi huvikauden menestys, jos hän jäisi Lontooseen ja hankkisi muutamia pariisilaispukuja. Florence pystyisi varmasti järjestämään hänelle debyytin hovissa.

-Niin, vahinko, että hänet haudataan tuonne pohjoiseen – hän aikoo opettajattareksi! Tyttöparka, kai hänen täytyy tehdä se, mutta raskasta se varmasti on, sanoi Agnes-täti.

Betty hymyili itsekseen. Kuinka tyhmiä aikuiset voivat olla! Ikään kuin ”huvikauden menestyksenä” olemista voisi verratakaan ystäviin kotona – ystäviin ja perheeseen ja siihen, että oli nuori ja sai tehdä elämällään mitä tahtoi!

Samassa lady Florence halusi esitellä tytön isoäiti Mailfordille, joka pyysi häntä istumaan viereensä sohvaan.

-Minun esi-isäni taistelivat ylämaalaisia vastaan vuonna viisitoista ja neljäkymmentäviisi, lady Almira sanoi ja hymyili. –Onpa mainiota, että vanhat vihollisuudet on haudattu, muuten Sarah menettäisi ihastuttavan morsiusneidon. Kuka muuten on sulhaspoikana?

-Sellaista ei ole lainkaan. Neil sanoo, ettei tahdo armeijaa taivaltamaan perässään, ikään kuin hän ei yksin saisi Sarahia papin etene.

-Hm. Lady Almira kohotti nenälasejaan. –Toivottavasti pojalla ei ole enempää omituisia mielipiteitä.

Seuraavan päivän Betty ja Sarah, Neil suojelijanaan, viettivät kaupoissa. Suurin osa niistä oli liian hienoja ja kalliita Bettyn maulle ja kukkarolle, vaikka hän nauttikin katselemisesta. Robin antama raha oli kuitenkin tuhlattava, ja niin Betty osti uuden hatun, sillä hänen matkahatustaan oli sateisen ostospäivän jälkeen jäljellä vain kasa märkää huopaa. Lisäksi hän osti parin hansikkaita ja joitakin tuliaisia Kuusikukkulalle. He lounastivat eräässä hotellissa ja katselivat sitten Lontoon nähtävyyksiä. Sarah oli loistavalla tuulella, ja toisinaan he Neilin kanssa vaihtoivat katseen, joka sai Bettyn hymyilemään onnellisena.

Neil tahtoi välttämättä ostaa morsiusneidolle suuren kimpun valkoisia ruusuja.

-Amorille, hän ilmoitti virnistäen. –Sen Flemingin kaverin pitäisi nähdä sinut nyt.

Betty nauroi ja kätki kasvonsa ruusuihin, eikä ollut huomaavinaan Sarahin tutkivaa katsetta.

40. luku: Kyynellaakson halki

2008-07-16T10:05:00.001+03:00

Se oli kaunis, kirpeä marraskuu. Mutta jälkeenpäin Bettyn ainoat muistikuvat noista hirveistä viikoista olivat Robin makuuhuoneen suljetut verhot, emaljoitu ruokatarjotin ja kihlasormus, josta Rob ei tahtonut luopua. Hänen ihottumansa oli ilkeää, ja siksi Betty otti sormuksen pois aina veljen nukahdettua. Mutta herätessään tämä etsi sitä, houraili Annasta ja oli niin levoton, että sormus oli annettava takaisin.

Päivien kuluessa Betty oppi tuntemaan, miten vahva ja kaunissieluinen nainen Anna Cameron todella oli. Neiti Cair luki oven läpi kaikki kirjeet ja kirjoitti vastaukset Bettyn sanelun mukaan, ja Annan kirjeet antoivat voimaa sekä hoitajalle että potilaalle. Hän toivoi vain pääsevänsä Robin luo, mutta koska se oli mahdotonta, luotti Bettyyn; hän pelkäsi tämänkin sairastuvan; hän rukoili heidän molempien puolesta. Rob tuntui selviävän houreistaan aina näiden kirjeiden jälkeen, mutta sitten korkea kuume taas voitti hänet.

Kuusikukkulalta soitettiin päivittäin ja kirjoitettiin melkein yhtä usein. Isä kertoi äidin olevan niin levoton, ettei tämä edes nukkunut. Äiti väitti pääsevänsä lapsiaan lähemmäs juuri öisin, kun hän istui salin ikkunasyvennyksessä katselemassa tähtien valaisemaa puutarhaa ja tiesi ”oman urhean tyttönsä” valvovan ”kultapoikansa” vuoteen ääressä. Usein Rose hiipi hänen luokseen, ja he itkivät ja rukoilivat yhdessä. Mutta eniten Bettyä liikutti pikku Eliza, joka ei ollut koskenut jälkiruokaansa kahteen viikkoon, koska ”Rob on niin kovin kipeä”.

Robin opiskelutoverit soittivat hekin lähes päivittäin, ja Isoäiti ja Rosie lähettivät suuren korin hedelmiä, joita Rob ei pystynyt syömään eikä Betty jaksanut. Jopa Somervilleiltä tuli suuri kimppu kukkia; Betty oli kerran näyttänyt Robin valokuvan Miriamille, ja tyttö oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen nuoreen mieheen. Lisäksi hän pelkäsi rakkaan opettajaneitinsä sairastuvan, eikä rauhoittunut, vaikka Alison ja Mary Somerville yrittivät saada hänet ajattelemaan muuta. Flemingit lähettivät pikku lahjoja, Duncan käveli edestakaisin Rose Streetillä ja kolkutti Ruususen linnan ovea monta kertaa päivässä kysyäkseen tilannetta. Gerald Oag käveli välillä hänen rinnallaan, eivätkä nuoret miehet tällä kertaa katsoneet toisiaan rumasti.

Äkkiä Robilla tuntui olevan kymmenittäin ystäviä, mutta se ei auttanut nuorta miestä, joka pyöri kuumien, ahdistavien lakanoiden välissä, sai punaista ihottumaa kaikkialle ruumiiseensa, houraili eikä tuntenut ”pikku siskoaan”.

Kun kolme viikkoa oli kulunut, oli Betty lähes lopussa. Hän ei paljastanut asiaa tohtorin tutkiville silmille peläten, että Rob vietäisiin kuitenkin sairaalaan, mutta pelkäsi toisinaan pyörtyvänsä pelosta ja väsymyksestä. Istuessaan pöydän luona katselemassa hälisevää kaupunkia verhojen raosta ja kuunnellessaan Robin raskasta hengitystä ja hiljaista valitusta hän olisi joskus tahtonut juosta, juosta, kunnes olisi saapunut Keijulehtoon ja saanut kätkeytyä lehmusten alle. Mutta se oli mahdotonta, ja niin tyttö kokosi kaiken ylämaalaisen sitkeytensä ja voimansa ja kesti. Hän kesti viisi viikkoa horjuen toivon ja epätoivon välillä ja vetäen Robin viimein takaisin sen lopullisen rajan yli, jonka tuolle puolen hän välillä oli jäämässä.

Eräänä aamuna joulukuun puolenvälin jälkeen Betty ei jaksanut herätä. Hän lepäsi sohvalla, jolla oli viettänyt yönsä koko tämän raskaan ajan, ja tuskin tajusi, mitä ympärillä tapahtui. Joku tuli huoneeseen ja kuului puhetta, mutta puhuttu kieli olisi voinut olla hepreaa. Sitten tohtori sanoi selvästi:

-Lapsi parka, hän jaksoi ihmeellisesti.

-Voinko viedä hänet lepäämään? kysyi toinen ääni – se oli Duncanin ääni, Betty ymmärsi, ja tuntui aivan luonnolliselta, että Duncan oli siinä. –Urhea pieni tyttö.

Betty tunsi kohoavansa ylös voimakkaiden käsivarsien kannattamana ja liikkuvansa. Tunne oli miellyttävä, ja hän antoi itsensä lipua takaisin uneen.

Seuraava, mitä tyttö käsitti, oli kirkas auringonpaiste ja teen ja paahtoleivän tuoksu. Hän avasi silmänsä ja huomasi lepäävänsä omalla vuoteellaan täysissä pukeissa.

-Rob… Miten…

-Hiljaa nyt, sanoi tohtori Burnett ja ojensi tytölle pienen lasillisen pahanmakuista lääkettä. –Veljenne voi hyvin – kuume on laskenut ja ihottuma paranee ajan myötä. Te olette ollut ihailtava, mutta nyt ette saa rasittaa itseänne – tuo punapäinen herrasmies ei mahtaisi pitää siitä, että sairastuisitte nyt. Hän tunkeutui tänä aamuna sairashuoneeseen mukanani melkein väkisin ja käski sanoa teille, että Pegasos on nyt ylittänyt korkeimman esteensä.

-Duncan, kuiskasi Betty, hymyili ja nukahti uudelleen.

Meni kolme päivää, ennen kuin tohtori salli Bettyn mennä taas Robin luo. Veli oli yhä heikko, mutta hymyili ja sanoi tuttu pilke silmissään:

-Jos voisin suudella sinua, pikku sisko, tekisin sen, mutta tuo Burnettin raakalainen epäilee vieläkin tartuntavaaraa – joten kiitos elämästä.

-Turha sinun on minua kiittää. Bettyn silmissä oli kyyneliä.

-Jumalaa ja sinua ja Annaa – te kolme piditte minut hengissä. Tiedätkö, pikku sisko, aina kun olin lipumassa pois, kun tahdoin antaa periksi, näin sinut tai Annan, enkä voinut mennä… Ja nyt olen tässä. En koskaan voi kiittää sinua kylliksi.

-Älä kiitä, sanoinhan jo. Olen nyt niin onnellinen, ettei mikään voi enää lisätä riemuani.

Samassa tohtorin paikalle järjestämä Punaisen Ristin sisar tuli sisään mukanaan kirjekuori, jossa oli Jokamiehen Lukemiston leima ja Bettyn nimi.

-Minulle? Mistä hyvästä? Betty repi kuoren nopeasti auki hiusneulallaan. –Mutta… Hyvä Luoja!

Rob huudahti pelästyneenä, kun Betty lysähti tuoliin, antoi kirjeen pudota ja purskahti itkuun.

-Mitä se on, lukekaa! hän käski hoitajatarta ja oli niin kiihtynyt, ettei tämä uskaltanut olla tottelematta.

Hyvä neiti Stewart,

meillä on suuri kunnia ilmoittaa teille, että kertomuksenne ’Sateenkaari’ on voittanut ensimmäisen palkinnon Jokamiehen Lukemiston kirjoituskilpailussa. Tarinanne on kaunis, tunnelmallinen ja älykäs sekä osoittaa selvää kirjallista lahjakkuutta. Maksumääräys luovutetaan teille t.k. 31. päivänä klo 14.00 Jokamiehen Lukemiston uudenvuodenvastaanotolla. Toivomme yhteistyömme jatkuvan edelleen.

Kunnioittavasti

Charles J. Gregory,

päätoimittaja

Betty oli nostanut päänsä. Hän tuntui uskovan tuon ihmeen paremmin, kun vieras ihminen luki kirjeen ääneen.

-Selvää kirjallista lahjakkuutta, tyttö mutisi, sitten hän alkoi taas itkeä.

Tohtori vastusti ankarasti raskasta matkaa Lontooseen, mutta Betty oli kerta kaikkiaan päättänyt mennä Sarahin häihin. Kuusikukkulalta, Glen Longista ja kaupungilta tuli kasoittain joulupaketteja ja kirjeitä, ja vaikka Betty ei ollut valmistanut ainoatakaan lahjaa eikä päässyt jouluna kotiin – ajatus, joka olisi vain muutamaa viikkoa aiemmin murtanut tytön sydämen – hän tunsi kokeneensa elämänsä onnellisimman joulun. Rob oli heikko, mutta iloitsi kuin pikkupoika kimpusta rautatammen oksia huoneessaan ja jouluateriasta, ensimmäisestä oikeasta ateriastaan yli kuukauteen. Koko Ruususen linna lemusi lysolilta, mutta talon asukkaiden mieleen tuoksu toi aina myöhemmin enkelit, jouluevankeliumin ja lumitähdet.

Joulupäivän iltana Betty ja Rob istuivat oleskeluhuoneen sohvalla. He olivat lukeneet yhdessä läpi kaikki sairauden aikana tulleet kirjeet, ja nauttivat nyt vain yhdessäolosta. Seuraavana aamuna Betty lähtisi Lontooseen.

-Sano Sarahille ja Neilille terveisiä, Rob sanoi. –Oletko pakannut lahjat?

Betty nyökkäsi.

-Äläkä vilustuta itseäsi tai tanssi liian myöhän… Ja katsokin, että olet sievä.

Betty nauroi.

-Älä pudota kimppuasi tai astu Sarahin laahukselle… Kai otit rahat, jotka annoin tuhlattavaksi?

-Otin, velikulta. Sinä hössötät kuin äiti.

-Huolehdin nyt vuorostani sinusta. Ja jos et ole ostanut itsellesi jotakin sievää ja turhanaikaista, kun palaat, minä suutun. Voisit hankkia kauniin puvun palkintojenjakoon.

-Minullahan on paljon pukuja. Betty otti pöydältä Jokamiehen Lukemiston suuren joulunumeron. Se oli avattu sivulta, jonka yläreunassa luki kursiivilla Beatrice Stewart ja alla Sateenkaari. Tarina oli lehden ensimmäinen, siinä mainittiin, että se oli saanut kirjoituskilpailun ensimmäisen palkinnon, ja että nuori kirjoittaja opiskeli seminaarissa. –Kuule, aiotko lukea toiset kiinni?

-Aion, pikku sisko, jos tohtori suinkin lupaa. Mitä sinä aiot tehdä? Et ole mielestäni aivan kunnossa.

-En tiedä… Olisi ihanaa jäädä kevääksi kotiin, mutta se taas tietäisi rankkaa työtä ensi vuonna.

-Sinä pystyisit siihen kyllä, pikku sisko.

-Katsotaan sitten. Ja nyt on aika mennä nukkumaan, juna lähtee aikaisin.

39. luku: Valoa ja varjoa

2008-07-15T10:05:00.001+03:00

Marraskuun 4. päivänä

”Maryn nukke lähti eilen matkaan. Ehdin hädin tuskin saada sen valmiiksi, sillä minulta kului viikko kaksosten lahjojen etsimiseen.

Isoäiti opetti eilen Rosieta ja minua valmistamaan kuuluisaa hilloaan. Suuri keittiö oli valoisa ja kodikas, Isoäiti istui lihavana ja nauravana keskellä huonetta iso esiliina yllään, ja Rosie ja minä olimme tahmeat kiireestä kantapäähän. Tahmeus ei häviä marjoista edes säilöttäessä!

Mutta hauskaa meillä oli. Peggy ja Isoäiti kertoivat juttuja, ja sitten Isoäiti ’esiintyi’ – hän olisi nuoruudessaan tahtonut tulla näyttelijättäreksi, mutta se olisi ollut täysin sopimatonta, ja niin Isoäiti tyytyi kilttinä tyttönä vain opettelemaan näytelmiä ulkoa. Hän ehti esittää puolet Venetsian kauppiaasta, ennen kuin hillo oli valmista.

Tuo siunattu tahma oli kivunnut tukkaani asti, niin että hädin tuskin sain sen harjattua. Jouduin pesemään kuontaloni vielä myöhään illalla ja nukkumaan pyyhe päässä, minkä johdosta olen haukotellut koko päivän ja kampaukseni on muistuttanut pannukakkua. Kuulin Emma Woodin sanovan Anna Muirille, miten ’eräät’ eivät välitä ulkonäöstään. Neiti Cair on ottanut tavakseen kysyä illallispöydässä uusimmat ’Emma-uutiseni’, ja George ja Charles tahtoisivat mielellään tavata hänet – he kai kuvittelevat, että Emma raukka muistuttaa lohikäärmettä.

Miriamilla oli tänään uusi viininpunainen leninki. Olen iloinen, että hänellä on kauniita vaatteita!”

Marraskuun 7. päivänä

”Emma Wood pitää kutsut ensi keskiviikkona tätinsä luona. Minutkin on kutsuttu – ja Duncan. Haa, aavistan Emman olevan sotapolulla. Mutta kaikesta huolimatta on hauskaa käyttää sifonkipukua. Duncan on luvannut tulla – pelkäsin aluksi, että hän kostaisi poissaoloni Chrissyn syntymäpäiviltä, mutta ’aateluus velvoittaa’, kuulemma.

Rob on ollut hiljainen viime aikoina ja syönyt niin vähän, että rouva Cochrane on epätoivoinen. Poikaparka kai vain ikävöi Annia, vaikka tämä kirjoittaa melkein joka toinen päivä.”

Marraskuun 10. päivänä

”Tapasin Neilin lainakirjastossa, kun olin hakemassa hauskaa romaania itselleni ja satukirjaa Miriamille, joka on vasta nyt oppinut näkemään keijukaisia ja puhelemaan tonttujen kanssa. Pelkään vain vähän, mitä kapteeni Somerville sanoo, kun hän palaa kotiin ja huomaa, että olen tuhonnut täysin hänen kasvatuksensa ja tehnyt onnettomasta, surusilmäisestä raukasta nauravan pikkutytön. Tai en minä – se olisi liian itserakasta – vaan sadut, nuo siunatut, viattomat tarinat.

Neil Eldariin palatakseni, hän on miehistynyt ja muuttunut vakaammaksi kesän aikana. Ja hänen silmänsä ovat niin täynnä onnea, että oikein liikutuin. Sarah on Lontoossa, mutta Neil on menossa häntä tapaamaan ensi viikonlopuksi. Joulukuun 28. päivänä ovat heidän häänsä, ja Sarah on piirtänyt kuvan puvusta, jota minä morsiusneitona kannan. Se on vaaleansininen, yksinkertainen mutta suloinen.”

Marraskuun 12. päivänä

”Tulin juuri Woodeilta, mutta en malta mennä vielä vuoteeseen, sillä minun täytyy ensin kertoa kaikki.

Ainakin minulla oli hauskaa – Emma raukka teki kaikkensa hurmatakseen Duncanin ja oli vallan säälittävää katsottavaa. Hän oli kyllä niin kaunis, että melkein haukoin henkeäni, mutta nolasi itsensä täysin. Duncan hytkyi naurusta, kun kävelimme Ruususen linnaan.

Illallisella istuin erään täti Woodin tuttavan, kirjallisuudenprofessori Haigin, ja Ian Vernonin välissä. Koska Ian keskittyi täydellisesti Rosieen, oli minulla hyvä mahdollisuus käsitellä professoria ja onkia häneltä kaikenlaista pikkutietoa, mikä voi olla hyödyksi. Emma lirkutteli Duncanille ja minä puhuin Tennysonista ja Byronista ja Duncan-raukka mulkoili avuttomana.

Professori Haig haki minua tanssimaankin, koska olin niin ’erinomaisen älykäs nuori nainen’. Tanssin myös Ianin kanssa, ja hän kertoi, että Queensferryn jäällä järjestetään rusettiluisteluita tänä talvena. Se on hauskaa – tästä tulee hauska talvi. Kunpa rouva Somerville vain lupaisi, että saisin joskus viedä Miriamin ajelulle – vaikka Queensferryyn asti.

Emma ja minä juttelimme hetken. Lausuimme toisillemme hunajanmakeisiin kohteliaisuuksiin kätkettyjä pistoksia. Joskus nautin niistä – sitä saa jollakin tavalla purkaa ilkeyttään.

Olen hirveä. Ja nyt menen nukkumaan.”

Betty kuivasi kynän, sulki päiväkirjan ja aikoi juuri ryhtyä riisuutumaan, kun oleskeluhuoneesta kuului kolahdus. Tyttö otti kynttilänsä ja meni katsomaan – Rob oli tietysti hukannut jotakin.

Kolistelija oli tosiaan Rob, joka seisoi portaisiin johtavalla ovella.

-Olin menossa… hakemaan vettä… Janottaa… en löytänyt kynttilää.

Robin ääni oli tavallinen, mutta puheen katkonaisuus ja jokin sisaren vaisto ilmiantoivat Bettylle, ettei kaikki ollut kunnossa.

-Oletko sinä sairas? hän kysyi ja sytytti kaasuvalon. –Hyvä Jumala!

Robilla oli yllään paksu aamutakki ja tohvelit ja hänen otsallaan oli hikipisaroita, mutta silti hän vapisi vilusta; siniset silmät olivat luonnottoman kirkkaat, ja hän piteli kättä kurkullaan.

-Janottaa, Rob toisti, nielaisi ja irvisti. –Ei minulla mitään, pieni vilustuminen… kurkkukipua ja päänsärkyä.

Glen Longissa oli raivonnut tulirokkoepidemia muutamia vuosia aiemmin. Johnkin oli sairastunut, lievästi tosin, mutta silti Betty muisti oireet ja äidin itkuiset silmät. John oli oksennellut, valittanut päätään ja kurkkuaan… Ja juuri eilen Mary Boone oli kertonut jonkun toiselta vuosikurssilta sairastuneen tulirokkoon!

-Tule tänne, Betty komensi. –Tule heti, kuuletko!

Rob totteli hiukan horjuen. Hänen silmänympäryksensä olivat punaiset.

-Avaa suusi – ei, älä nyt pane vastaan, vaan tee niin kuin minä sanon! Betty kurkottui ja katsoi Robin kurkkuun. Se oli tulipunainen. Jääkylmä aalto löi tytön yli, hänkin alkoi vapista ja sai vaivoin pidetyksi kyyneleet loitolla.

-Mene vuoteeseen, Rob, hän sanoi.

-Vesi…

-Minä haen. Ole kiltti ja mene… Saat vain kylmää täällä.

Rob lähti. Betty pesi kätensä vadissa, ikään kuin tuo toimenpide olisi tartuntaa vastaan enää auttanut, ja koetti sitten rauhoittua. Hyvänen aika, luultavasti tuo oli kuitenkin vain vilustumista, turhaan hän hätäili. Ehkä angiina. Rob saisi nyt vetensä ja nukkuisi, ja pian kaikki olisi taas hyvin. Kaapissa taisi olla jokin pulverikin, Effie niitä aina laittoi mukaan… Betty nauroi omalle hermostumiselleen ja meni alakertaan hakemaan vesikarahvia.

Seuraavana aamuna tyttö koputti Robin ovelle. Hän teki aina niin pukeuduttuaan itse, sillä joskus veli luki myöhään eikä herännyt ajoissa.

-Betty…

Ääni oli niin heikko, että sitä tuskin kuuli. Betty työnsi pelästyneenä oven auki, mutta pysähtyi kynnykselle Robin huudahtaessa käheästi:

-Älä tule!

Veli makasi vuoteessa, hänen kasvonsa hehkuivat entistä kuumeisempina, ja vesikarahvi oli tyhjä.

-Bet… Kai sinä arvasit… vaikka en uskaltanut yöllä sanoa… minulla taitaa olla tulirokko.

Betty parahti ja painoi käden suulleen.

-Soita lääkäri… älä päästä muita tänne… Gordon MacDonald sairastui toissapäivänä… sain kai tartunnan häneltä… mene nyt, pikku sisko.

Betty meni. Hän hillitsi itsensä ruokasalin kynnykselle asti ja sai sanotuksi: -Robilla on… Sitten tuo kauhea sana hukkui nyyhkytyksiin, ja kesti kauan, ennen kuin Cochranet ja neiti Cair ymmärsivät, mistä oli kysymys.

-Angus, vie pojat äidin luo, rouva Cochrane sanoi huulet lumivalkoisina mennessään puhelimen luo.

Neljännestunnin kuluttua tohtorin auto jo seisoi Ruususen linnan edessä. Betty oli yläkerrassa tohtorin kanssa, ja neiti Cair käveli edestakaisin eteisen matolla. Hän ei uskaltanut lähteä töihin ennen kuin kuulisi mahdollisesta karanteenista, koska oli vielä edellisenä iltana pelannut shakkia Robin kanssa.

-Tulirokko, sanoi tohtori Burnett Bettylle. –Tästä ihottumasta ei voi erehtyä.

-Onko… se… vaarallista? nikotteli tyttö.

-Tulirokko on aina. Mutta kunhan saamme hänet kulkutautisairaalaan…

-Voi! Betty tarttui vanhan, ystävällisen tohtorin käsipuoleen. –Voi, antakaa hänen sairastaa kotona! Minä hoidan häntä! Olen jo saanut tartunnan, jos sen saan, enkä kuitenkaan voisi mennä seminaariin. Ja en voisi kestää, jos hän… enkä olisi… Voi, olkaa hyvä!

Tohtori Burnett katsoi hetken pieniä, kalpeita kasvoja, sitten hän hymyili.

-Olkoon, jääkää. Sairaalassa on itse asiassa täyttä jo nyt. Tulen katsomaan potilasta päivittäin ja neuvon kyllä… Tärkeintä on muistaa, ettette laske ketään sisään. Älkää ottako vastaan edes kirjeitä, ellette tahdo polttaa niitä myöhemmin.

Betty nyökkäsi. Tohtori sanoi vielä jotakin ja meni sitten alakertaan jättäen tytön yksin autioon oleskeluhuoneeseen, jonka pöydällä oli Robin luonnontieteen kirja.

-Seminaariin täytyy ilmoittaa, hän ajatteli sekavasti. Samassa Rob kuului antavan ylen, ja Betty juoksi hänen luokseen huoaten: -Hyvä Jumala, älä jätä meitä nyt!

38. luku: Romantiikkaa

2008-07-14T10:05:00.000+03:00

Emma Wood oli sievä tyttö. Hänellä oli paksu keltainen tukka, orvokinväriset silmät ja heleä iho. Mutta ihailijoita hänellä ei ollut, mikä osoitti, että nuoret miehet ajattelevat sittenkin myös tytön luonnetta eivätkä vain ulkonäköä.

Emma osasi kyllä hymyillä ja olla ystävällinen. Mutta aivan liian usein hän unohti itsensä, pisteli ja piikitteli, juorusi ja ivasi. Eivätkä hänen ivansa ja juorunsa olleet viattomia, miltei hauskoja, kuten muiden tyttöjen; ei, ne viilsivät syvälle, ja olivat aiheuttaneet lukuisia riitoja ja kyyneleitä.

Kukaan ei oikein käsittänyt, miksi Emma Wood oli seminaarissa. Yleisin arvelu oli se, että vanhemmat yksinkertaisesti tahtoivat olla välillä rauhassa. Jotkut uskoivat näiden toivovan, että Emma ihmistyisi. Siitä ei tosin ollut suuria toiveita; tottuneena saamaan kaiken, mitä tahtoi, Emma määräili ja terrorisoi toisia tyttöjä tekemään juuri niin kuin hän käski.

Jopa ylpeä Rosie Wardlaw totteli toisinaan. Mutta Betty Stewart ei milloinkaan taipunut salakuljettamaan Emman leivoksia saliin tai vaihtamaan paikkaa tämän kanssa vain siksi, että Emma tahtoi istua auringossa. Tällainen tottelemattomuus raivostutti neiti Woodia niin paljon, että hän alkoi pitää Bettystä. Lisäksi tämän lähellä oli aina nuoria miehiä, ja huhuttiin, että häntä olisi kosittu. Betty ei itse tiennyt, mistä juoru oli lähtenyt liikkeelle tai ketä pidettiin kosijana, mutta se huvitti häntä, eikä vähiten siksi, että oli totta. Ja Emma Wood tahtoi mielellään ystävystyä tytön kanssa, jota oli kosittu.

Lokakuun puoliväliin mennessä Betty tunsi jokaisen ensimmäiseltä vuosikurssilta ja oli ystävä useimpien kanssa, vaikka Rosie pysyikin hänen sydänystävänään. Mutta Emma Woodin kohdalla jokin luontainen varoitusääni sanoi ei. Ja niin Betty pysytteli viileän tuttavallisena Emman suhteen, mitä Emma puolestaan ei kestänyt: uskalsiko tuo ylämaalaistyllerö torjua hänen ystävyytensä?

-En ymmärrä, mitä Duncan Fleming hänessä näkee, mutisi Emma Anna Muirille, ainoalle uskolliselleen. –Ja miten viattomasti tuo tytönhupakko puhuu ”ystävistä”, ikään kuin olisimme vastasyntyneitä. Tämä Fleming ei tosin ole komein mahdollinen, mutta parempi kuin ei mitään. Ja Bet Stewartin on aika saada nenälleen.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla Rosie oli vilustunut ja jäi kotiin, joten Betty käveli aamiaistunnilla yksin jäisellä puistotiellä opiston takana. Hän hengitti syvään kirpeää ilmaa ja nautti; puut olivat pukeutuneet kultaisiin ja punaisiin viittoihin, taivas oli kristallinkirkas, ja jostakin puiston uumenista helähti lapsen nauru. Oikeastaan hänen olisi pitänyt istua salissa lukemassa huomiseen historiankokeeseen, mutta ilma oli liian ihana – ja sitä paitsi hän tiesi varmasti osaavansa Napoleonin sodat etu- ja takaperin. Tyttö hypähti lätäkön yli, jota peittävä jää ei näyttänyt kovin vahvalta, ja toivoi, että olisi ollut Keijulehdossa ja saanut juosta kenenkään näkemättä.

-Kas, täälläkö sinä olet, Bet?

Betty huokasi. Kaikki olisikin ollut liian täydellistä, ehkä Emma Wood tarvittiin tasapainottamaan tilannetta.

-Niin, Rosie ja minä kävelemme täällä aina aamiaistunneilla.

-Ja nyt kävelet yksin, kun Rosie on poissa? Kuinka uskollista!

Betty ei pitänyt Emman äänensävystä, mutta tämä pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

-Kuule Bet, et saa nyt ajatella, että olen tungetteleva… Emma aloitti.

Sinä olet, Betty ajatteli.

-…mutta minusta meidän tyttöjen on pidettävä yhtä, ja siksi ajattelin… Sinähän kuljet Duncan Flemingin kanssa?

-En ”kulje”, torjui Betty. –Käymme vain joskus yhdessä jossakin.

-Niin, niin tietysti. Emma hymyili ilkeää pientä hymyä. –Ajattelin vain, että sinua kiinnostaisi tietää, mitä tämä Fleming puuhailee selkäsi takana.

-Mitä sinä tarkoitat? Betty oli niin ällistynyt, ettei hillinnyt kieltään.

-Oh, näin vain sattumalta… Janet Urie oli kävelyllä hänen kanssaan… Ja minusta he olisivat voineet kävellä kauempanakin toisistaan.

Bettyn teki mieli kysyä, mikä oli lakisääteinen etäisyys kahdelle kävelemässä olevalle ihmiselle, mutta tällä kertaa hän hillitsi kielensä ja myös naurunhalunsa ja sanoi ”vai niin” hyvin kylmästi, joten Emma uskoi hänen olevan täysin tolaltaan.

-En tahdo juoruta, kultaseni, mutta ajattelin varoittaa sinua… Nytpä tiedät, millainen kaksinaamainen lurjus tuo Fleming on.

-Voi Emma rakas, sydämellinen kiitos, mutta nyt minun on kyllä mentävä, sanoi Betty ja juoksi takaisin seminaarin pihalle nauramaan, vaikka Emma luuli hänen tekevän jotakin aivan päinvastaista.

Mutta Rosie ei nauranut, kun Betty iltapäivällä meni Brodielle kertomaan läksyt.

-Emma on päättänyt valloittaa Duncanin, tyttö tuhisi pielustensa keskeltä. –Hän ei kestä sitä, että sinulla on niin paljon ystäviä.

-Hän on hupsu. Betty hymyili. –Ikään kuin minua häiritsisi, jos Duncan kävelyttää Janetia!

Mutta siitä huolimatta Betty ei Lime Houseen mennessään ollut yhtä hilpeä kuin ennen. Sehän oli typerää – hän itse oli aina antanut ymmärtää, että tahtoi olla vain ja ainoastaan ystävä poikatuttaviensa kanssa, joten tämähän sopi paremmin kuin hyvin.

-Onko teillä huolia, neiti Stewart? kysyi pikku Miriam, jolla oli tarkat silmät.

-Ei toki, kultaseni.

-Mutta te ette naura! Ei mikään ole hauskaa, jos te ette naura.

Betty hymyili ja suuteli Miriamin samettista poskea.

-Hemmottelet minut piloille noilla alituisilla kehuillasi, hän sanoi hellän moittivasti. –Alan kohta kulkea nenä pystyssä.

-Ette varmasti, ette te. Miriamin pienet sormet leikittelivät Bettyn kultakellolla. –Te ette voisi olla koppava.

Hymy Bettyn huulilla muuttui surumieliseksi, ja hän alkoi selata laskuoppia.

Duncan odotti jälleen kerran kadulla saattaakseen opettajaneidin kotiin, kun tämä sulki Lime Housen raskaan tammioven takanaan. Hatunnosto, hymy ja kysymys ”Saanko liittyä seuraan?” olivat yhtä iloiset kuin aina, ja Betty koetti käyttäytyä normaalisti. Mutta esitettyään jonkin aikaa yksinpuhelua Duncan äkkiä kysyi:

-Kuule Sappho, mitä minä onneton nyt olen saanut aikaan?

-Oletko ollut kävelyllä Janet Urien kanssa?

Jo toisen kerran samana päivänä Betty olisi tahtonut purra kielensä poikki. Käyttäytyä nyt kuin mustasukkainen morsian!

Duncan oli pysähtynyt ällistyneenä, sitten tutut tähdet ilmestyivät hänen silmiinsä.

-Riippuu asianhaaroista. Jos kävelyllä olemisella tarkoitetaan sitä, että tyttö juoksee kaverin kiinni ja pyytää sitten saada roikkua tämän kainalossa ettei vain liukastuisi, niin minun täytyy vastata myöntävästi.

Häpeän ja helpotuksen aalto hulvahti Bettyn läpi. Hän oli ollut typerä – ja siksi tuntuikin hyvältä purskahtaa nauruun keskellä katua.

-Emma raukka, tyttö läähätti.

-Emma Wood? Vai niin, tietysti, hän tuli meitä vastaan. Mutta kuule, Sappho – et kai vain ollut mustasukkainen? Duncan tarttui Bettyn leukaan, ja vaikka ääni oli huvittunut, silmät eivät enää välkkyneet.

Bettyn mieleen tuli jokin romanttinen kohtaus Rosen romaaneista, ja pelätessään sen kääntyvän vielä romanttisemmaksi ja jonkun tuttavan sattuvan juuri silloin paikalle, hän huudahti liiankin huolettomasti:

-Sinustako? En tietenkään!

Duncan irrotti otteensa ja naurahti.

Emma Woodille ei oikein sopinut se, että Betty Stewart edelleen ”kulki” Duncan Flemingin kanssa. Hän oli kerta kaikkiaan päättänyt saada tuon punapään, eikä joku lapsellisen näköinen pienokainen jostakin vuorten kainalosta saanut estää häntä.

-En ihmettele ollenkaan, ettei Lumikuningatar välitä meistä tavallisista kuolevaisista, kuuli Betty Andrew MacAulayn sanovan eräänä aamuna astuessaan saliin. –Fleming on hyvä kauppa, liike menestyy ja poika perii vielä sievoisen omaisuuden.

Tyttö jähmettyi kynnykselle. ”Hyvä kauppa” – vai niin, oliko Emma Wood tehnyt taas johtopäätöksiä? Ne oli paras kitkeä juurineeen.

-Joko kerroin, että Neil oli meillä eilen illlalla? hän kysyi äänekkäästi Rosielta. –Siinä on sitten hauska poika.

-Hän taitaa pärjätä hyvin, mikäli olen kuullut, ja hänestä pidetään kovasti Harrisonin pankissa, sanoi Rosie, joka oli heti juonessa mukana, ja he keskustelivat Neil Eldarista salin takaosaan asti. Sarahia ei mainittu – luulkoot nyt, että Betty oli oikea sydäntenmurskaaja.

-Tämä rakkaushössötys tympäisee minua, tyttö sanoi sunnuntaina Chrissylle, kun he istuivat tämän huoneessa puhelemassa. –Olen saanut koko tunteesta tarpeekseni.

-Et saa sanoa noin, Chrissy nuhteli. –Mutta Tiedon kunnaillakin puhutaan nykyään melkein vain siitä, kuka kulkee kenenkin kanssa. Jessie on aivan hullunkurinen Tediään kehuessaan – ja Nanny suitsuttaa puolestaan ylistystä Martininsa ylle, koska inhoaa Tediä. Joskus Daisy ja minä väsymme niin, että kävelemme välitunnin käytävässä tai ulkona ja menemme luokkaan vasta opettajan mukana välttyäksemme nimiltä Martin ja Ted.

-Onhan sinulla Alan.

-Minä en palvo häntä, kultaseni – ota suklaata. Mutta isä nuhtelee Duncania siitä, että tätä tuskin näkee kaupassa nykyisin – hän aina saattamassa sinua jonnekin.

Betty oli vähällä tukehtua suklaapalaan, ja Chrissy hypähti säikähtyneenä takomaan häntä selkään.

-Sinähän puhut kuin olisimme kihloissa, Christina Fleming, Betty läähätti lopulta. –Ja jos mainitset Duncanin vielä kerran tänä iltana, lyön tuon lampun päähäsi.

Chrissy lupasi vaieta ja piti lupauksensa.

Bettyn lähtiessä Duncan ei ollut paikalla, ja tyttö melkein nautti kulkiessaan yksin Ruususen linnaan. Oli lokakuun viimeisen päivän ilta, yöllä tulisi varmasti pakkanen.

-Toivonpa totisesti, ettei elämässäni ole romantiikkaa seuraavaan puoleen vuoteen, Betty mutisi itsekseen kiivetessään yläkertaan.

37. luku: Lauantai

2008-07-13T10:05:00.001+03:00

Gerald Oag ja Duncan Fleming eivät pitäneet toisistaan. He olivat kerran törmänneet yhteen Bettyn ja Robin oleskeluhuoneessa – Rob oli alkanut kutsua sitä ”Betin vastaanottohuoneeksi” – kun Jerry oli juuri tuonut Bettyn kävelyltä ja Duncan tullut kysymään, haluaisiko tämä lähteä seuraavana iltana katsomaan Joutsenlampea. He olivat mulkaisseet toisiaan, nyökänneet jäykästi ja eronneet sanaa vaihtamatta, mutta siitä lähtien oli näiden kahden nuoren miehen välillä vallinnut avoin sotatila. Duncan oli voitolla siinä suhteessa, että oli vanhempi ja ansaitsi, mutta toisaalta Jerry oli juuri aloittanut opiskelun yliopistossa ja saanut jonkinlaista akateemista hehkua ylleen.

Betty ei ottanut tuota jäätävää hiljaisuutta ”ihailijoidensa” välillä vakavasti.

-He ovat molemmat hauskoja poikia, hän sanoi Rosielle. –Ja on mukavaa, kun he kiusoittelevat tai imartelevat minua ja tiedän varmasti saavani kavaljeerin aina kun tarvitsen – mutta hyvänen aika, eiväthän he ole tosissaan!

-Et voi olla noin viaton, Rosie huudahti. –Ei nuori mies saattele nuorta naista huvin vuoksi.

-Tietysti ei, me olemme hyvät ystävät. Betty jatkoi Maryn nuken ompelemista. –Viime kesä oli Longissa niin siirappinen, että alkaisin nauraa, jos jompikumpi noista ”nuorista miehistä” – olet kovin juhlallinen, Rosie! – polvistuisi eteeni ja kosisi.

-Lumikuningatar, sanoi Rosie, puisti päätään ja huokasi. –Kai tiedät, että se on nimesi seminaarin poikien keskuudessa?

-En tiennyt. Minä luulin, etteivät he edes ole huomanneet olemassaoloani.

Rosie huokasi taas. Yleensä Bettyn sinisilmäisyys oli hyvin herttaista, mutta joskus se kävi hermoille.

Syyskuu kului kullanvärisine päivineen ja koleine öineen. Joka tiistai ja torstai Betty meni Lime Houseen, ja aina palatessaan Ruususen linnaan hän tunsi saaneensa jotakin.

-Minä en tiedä, miksi Jumala antoi minun pudota portaita alas silloin kerran, sanoi Miriam eräänä kuulaana iltapäivänä, kun he olivat lukeneet raamatunhistoriaa, -mutta eihän Jobkaan tiennyt, miksi hänellä oli epäonnea. Luuletteko, että minä opin kävelemään taas, kunhan jaksan odottaa?

Betty katsoi toisaalle.

-Kultaseni, vain Jumala tietää sen.

-En minä oikeastaan sure sitä enää niin paljon, jatkoi Miriam, -en ainakaan niin kauan kuin te käytte luonani. Te olette ihan oikea ystävä – minun ensimmäinen sydänystäväni.

-Se on kunnia minulle – mutta entä jos nyt laskisimme hieman ystävyytemme kunniaksi?

Miriam tirskahti. Hän tirskui nykyään usein.

Seuraavana päivänä Betty sai kutsun Chrissyn syntymäpäiväjuhliin. Tällä kertaa vieraita olisi vähemmän, mutta sen sijaan tanssittaisiin – sifonkipuku saisi nyt kokea alamaalaistanssiaiset.

-Ja katsokin, että tulet, etkä jää istumaan tänne nenä kirjassa, komensi Duncan tuodessaan kutsukorttia. –Se pikkukaveri yliopistolta kuuluu olevan juuri ensi lauantaina Aberdeenissä, joten ehkä otat minutkin huomioon tanssikortissasi.

Betty ei viitsinyt suuttua siitä, että Duncan sanoi Jerryä ”pikkukaveriksi”, vaan nauroi ja lupasi tulla. Olisi hauska päästä Flemingeille – hän tunsi äkkiä kaipaavansa iloista seuraa.

Torstaina Miriam äkkiä sanoi, että lauantaina oli hänen syntymäpäivänsä.

-Äiti ja isoäiti tahtoisivat järjestää isot kutsut, hän naurahti, -mutta ei siitä olisi minulle mitään iloa. Tahtoisin vain, että te tulisitte – että saisin oikein puhua kanssanne, niin kuin ystävän kanssa. Lupaattehan tulla? Emily tekee kakun, ja pitäisimme omat pienet juhlat.

-Lauantaina? toisti Betty typertyneenä. Milloin tahansa muulloin hän olisi luvannut heti, mutta juuri nyt – Chrissyn kutsut olisivat lauantaina. –Iltapäivällä vai illalla?

-Illalla, jos vain pääsette – päivällä täällä on isän ja äidin tuttavia.

Sifonkipuku, Duncanin hymy, tanssiaiskortti vilistivät Bettyn silmien editse. Hän tahtoi tanssia, juhlia – mutta Miriam makasi tuossa silkkidivaanilla odottava ilme kasvoillaan ja nappikengät pienissä jaloissa, jotka eivät kai koskaan tanssisi.

-Kyllä, minä tulen, kuuli Betty itsensä sanovan.

Lähtiessään tyttö törmäsi kadulla Duncaniin, joka kulki ohi ”sattumalta” ja oli kävellyt vain puoli tuntia edestakaisin Lime Housen edessä.

-On paras saattaa sinut kotiin, nuori mies tuumi. –Pikkutyttöjen ei ole hyvä kulkea yksin illalla.

Betty hymyili valjusti ja nyökkäsi.

-Kuule, hän aloitti heidän kuljettuaan kaksi kulmanväliä, -pahastuisiko Chrissy kovasti, ellen tulisi tanssiaisiin?

-Et tulisi? Tietysti tulet, olet luvannut jo.

-Mutta… Miriam täyttää lauantaina yksitoista vuotta ja pyysi minua sinä iltana luokseen.

-Miriam ja Miriam! Totisesti minusta alkaa tuntua siltä, että se tyttölapsi vaatii sinulta aivan liikaa!

-Hän ei vaadi yhtään mitään, tiuskaisi Betty. –Mutta en kai minä voi mennä sanomaan rammalle pikkutytölle, etten ehdi hänen luokseen, koska tahdon tanssiaisiin!

-Olisit sanonut, että ystävälläsi on syntymäpäivä.

-Miriam on myös ystäväni – ja minä hänen ensimmäinen sydänystävänsä. Osaan kyllä itse kotiin, herra Fleming, te voitte painua tiehenne.

-Anna anteeksi, Sappho, olin typerä, Duncan puuskutti saavutettuaan Bettyn taas. –Tietysti teet niin kuin tahdot – mutta ajattelisit minuakin!

-Minä ajattelen Miriamia nyt. Hyvää yötä.

Duncan jäi avuttomana Ruususen linnan ulkopuolelle. Sappholla oli omituisia päähänpinttymiä!

Lauantai-iltana Betty koetti olla ajattelematta Flemingien olohuonetta, joka näillä hetkillä alkoi täyttyä vieraista, ja sifonkipukua, joka riippui kaapissa. Hän oli pukeutunut vihreään taftipukuun, kiinnittänyt Alexin antaman rintaneulan kaulukseensa ja paketoinut ostamansa satukirjan ja pienen pullon ruusuvettä – hän tiesi Miriamin toivovan molempia. Tytön kuukausiraha oli nyt käytännöllisesti katsoen lopussa, ja hän huokasi hiukan seistessään peilin edessä suoristamassa hattuaan.

-Pidä nyt hauskaa, sanoi Rob, joka loikoi sohvalla paitahihasillaan, selaili laiskasti englanninkirjaansa ja oli iloinen siitä, että sai jäädä kotiin. –Tulenko hakemaan sinut?

-Ei tarvitse. Betty veti takin ylleen ja otti paketin ja kertomusvihon. Ilmeisesti Isoäiti oli kertonut vanhalle rouva Somervillelle Bettyn kirjoittavan, koskapa Miriam oli kerran kysynyt arasti, eikö tämä voisi lukea hänelle kertomuksiaan. –Miriamin on mentävä nukkumaan yhdeksältä, joten tulen silloin kotiin.

Samassa oveen koputettiin. Rob heilautti pitkät säärensä pois rouva Cochranen kukkapöydältä, mutta laski ne takaisin huomatessaan tulijan Duncaniksi.

-Mitä sinä täällä teet? Betty huudahti. –Sisarellasi on juhlat, ellet satu tietämään!

-Tulin katsomaan, menetkö todella leikkimään laupeudensisarta.

-Ei, vaan minut on kutsuttu syntymäpäiville. Hyvästi.

-Enkö saa saattaa sinua Lime Houseen?

-Duncan Fleming, kotonasi…

-En minä ole päivänsankari.

-Painu joka tapauksessa matkoihisi. Minä olen jo myöhässä.

-Mitä minulla kotona tehdään, kun daamini ei tule?

-Pidä Flemingin kirjakauppa auki. Hyvästi.

Betty pujahti Duncanin ohi käytävään, juoksi alakertaan ja oli ulkona ennen kuin tämä ehti tehdä mitään.

Miriamin huone oli täynnä kukkia, uusia nukkeja ja pelejä, mutta avatessaan opettajattarensa paketin ja löytäessään satukirjan ja ruusuveden hän puristi ne rintaansa vasten ja suuteli Bettyä.

-Juuri mitä toivoin – voi kiitos, kiitos!

Ja jotenkin Bettystä tuntui, etteivät Flemingien sähkölamput voineet olla yhtä kirkkaat kuin tuo ruskea silmäpari.

Kaiken kaikkiaan se oli hauska ilta. He söivät kakkua ja leivoksia, pelasivat Miriamin uusia pelejä, ja Betty luki muutamia tarinoitaan. Miriam kuunteli silmät ummessa ja huulet liikkuen sanojen tahtiin; koko hänen pieni sydämensä janosi kertomuksia kaikkien noiden tietokirjojen jälkeen.

Neljännestä vaille yhdeksän Emily tuli laittamaan Miriamia vuoteeseen, ja silloin Betty lähti. Miriam lähetti hänelle lentosuukkoja, kunnes viimeinenkin kaistale vihreää pukua oli hävinnyt.

Avatessaan Ruususen linnan oven Betty kuuli kellon lyövän yhdeksän.

-Ne aloittavat illallista, hän ajatteli ja haukotteli onnellisena. –Mutta minä uskon, etteivät ne tiedä, kuinka paljon iloa mahtuu yhteen yksitoistavuotiaaseen!

36. luku: Miriam-tyttönen

2008-07-12T10:05:00.003+03:00

-Odottakaa täällä, neiti, minä haen rouvan, sanoi palvelustyttö Lime Housen hallissa ja katosi. Betty jäi seisomaan peilien ja mattojen keskelle ja puristi kirjoja rintaansa vasten. Varjelkoon, täällähän oli kuin palatsissa! Peilejä ja kristallikruunuja, pehmeitä mattoja ja mahonkihuonekaluja. Kapteeni Somerville ei voinut ansaita näin hyvin - tässä täytyi olla mukana "vanhaa rahaa".

-Neiti Stewart, oletan?

Alison Somerville lipui itämaisen maton yli. Hän oli pukeutunut kirjavaan silkkikimonoon ja katseli Bettyä lornjettinsa läpi samalla tavoin kuin vanha Effie kotona tarkasteli kalaa nähdäkseen, oliko se tuore.

-Kyllä, minä olen.

-Miriam-tyttösen opettajatar? Ehkä keskustelemme hetken, ennen kuin menette hänen luokseen.

Betty nyökkäsi ja seurasi rouvaa saliin. Rouva Somerville istui silkkiverhoiltuun lepotuoliin ja viittasi Bettyä valitsemaan vastapäisen tuolin.

-Anoppini kai jo kertoi teille, että – ettei Miriam-tyttönen kävele? Niin arvelinkin. Ymmärrättehän, ettette missään tapauksessa saa kiihdyttää häntä – ei mitään mainintaa ulkoilmaelämästä tai muusta, mistä hän jää osattomaksi. Miriam-tyttönen on herkkä lapsi, enkä tahdo hänen tunteitaan loukattavan.

-Se on ymmärrettävää. Tyttö, joka oli lausunut totuuksia lady Florence Mailfordille, ei pelästynyt edinburghilaisen seurapiirirouvan viileyttä.

-No hyvä. Toivon, että voitte tulla tänne joka tiistai ja torstai – minulla on tiistaina ompeluseura kello neljä ja torstaina Naisyhdistyksen kokous kello viisi, ja Miriam-tyttönen on kovin yksin iltaan asti. Saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.

Betty nyökkäsi.

-Ja sitten eräs asia – olettehan hyvästä perheestä? En tahdo, että Miriam-tyttönen saa mitään ikäviä vaikutteita.

Betty kertoi hiukan perheestään, ja lopulta Alison Somerville nyökkäsi ja nousi.

-Vien teidät nyt Miriam-tyttösen luo ja menen sitten pukeutumaan ompeluseuraa varten, hän sanoi.

He nousivat yläkertaan, ja rouva avasi oven aurinkoiseen huoneeseen, joka olisi voinut kuulua kenelle tahansa pikkutytölle. Mutta tämän huoneen omistajatar lepäsi sinisellä silkkidivaanilla ikkunan luona ja katseli ulos puistoon, jossa kaksi pientä poikaa pyöritti vannetta äitien istuessa penkillä puhelemassa.

-Miriam-tyttönen, tässä opettajattaresi neiti Stewart.

”Miriam-tyttönen” käänsi päätään. Hän oli pieni, kalpeakasvoinen, tummanpunaiseen pukuun puettu olento, jonka runsaat, kiiltävänruskeat kiharat oli vedetty punaisella samettinauhalla pois kasvoilta. Mutta silmät koskivat Bettyn sydämeen – niissä ei ollut kapinaa eikä raivoa, vaan pelkkää nöyrää alistumista – kuin sellaisen eläimen silmissä, jota on lyöty liian monta kertaa.

-Päivää, Miriam, sanoi Betty, astui lähemmäs ja ojensi päivettyneen kätensä, johon Miriamin kapeat sormet miltei katosivat. –Hauskaa, että sinulla on ruskea tukka – se kiiltää kuin mahonki tässä valossa.

Betty ei tiennyt, mistä nuo sanat tulivat hänen mieleensä, mutta joka tapauksessa Miriamin huulille nousi ujo hymy, joka paljasti kaksi syvää hymykuoppaa.

Rouva Somerville oli lähtenyt huoneesta, ja Betty veti tuolin divaanin viereen.

-Minua jännittää vähän, hän tunnusti. –Olen vasta juuri aloittanut seminaarissa, eikä opettaminen ole helppoa. Mutta ehkä tästä on hyötyä, kun joskus pääsen luokan eteen – voin ainakin ajatella sinua.

Miriam hymyili edelleen ja katseli Bettyä. Tämä oli iloinen siitä, että oli pukeutunut siniseen jakkupukuunsa – se oli sievä ja peitti jalat, joten Miriam-tyttönen ei kiihtyisi. Mutta eikö tuo puisto ollut vaarallisen lähellä ”ulkoilmaelämää”?

-Te olette kaunis, pikkutyttö sanoi äkkiä. –Toivoin niin, että olisitte – isoäiti ei osannut kertoa teistä muuta kuin tukanvärin. Olisi kauheaa, jos olisitte ruma.

-Niin, eikö totta? Betty nauroi. –Mutta jos olisi käynyt niin surkeasti, olisin asettanut tähän peilin, ja sitten olisit saanut katsella itseäsi minun sijastani.

Nyt Miriam nauroi ääneen. Hänen naurunsa oli pehmoista ja herttaista.

-Minun koulukirjani ovat tuolla pöydällä, hän sitten sanoi. –Luin vähän isän kanssa, mutta nyt kun hän on merillä, ei äiti ole viitsinyt opettaa minua.

Betty nousi ja meni matalan tupakkapöydän luo, otti kirjapinon käteensä ja selaili sitä.

-Ensimmäinen lukukirja – etkö ole vielä hankkinut toista? hän kysäisi.

Miriamin kalpeille poskille nousi puna.

-En – en ole saanut ensimmäistäkään vielä loppuun, hän mumisi. –Isä ei pitänyt siitä, hän luetutti kaikkea muuta… Noita kirjoja, jotka ovat hyllyssä.

Betty katseli hyllyä. Historiaa, elämäkertoja, kasvitiedettä – ei yhtään satukirjaa.

-Pidätkö näistä? hän äkkiä kysäisi.

-En tiedä… Isä sanoi, että ne ovat hyödyllisiä.

-En epäile sitä, kultaseni, mutta tuskin sopivaa luettavaa 10-vuotiaalle. Minä en ainakaan jaksaisi kahlata noita läpi. Luulen, että luemme lukukirjaa, ja sitten tuon sinulle joskus hauskan satukirjan. Miten pitkällä olet laskennossa? Betty ojensi laskuopin Miriamille ja tämä etsi oikean kohdan. –Murtoluvuissa? Hyvä. Mistä aineesta sinä pidät eniten, mistä aloitamme?

-Historiasta, sanoi Miriam. –Olen aina pitänyt siitä – isä kertoi tarinoita, kun luimme.

-Minäkin pidän historiasta, Betty sanoi ilahtuneena. –Hauskaa, tänään voimmekin keskittyä siihen ja lukemiseen. Laskento voi odottaa torstaihin, vai mitä?

-Varmasti, vakuutti Miriam.

Seuraavien tuntien aikana Betty oli kiitollinen siitä, että oli lukenut niin paljon historiallisia romaaneja. Miriam rakasti tarinoita, ja lopulta Betty sulki historiankirjan ja vain kertoi. Hän oli kertonut sisaruksilleen tarpeeksi kauan tietääkseen, mikä kiinnosti juuri tuon ikäistä. Miriam kuunteli silmät loistaen ja posket ruusunpunaisina.

Kun Betty sitten teki lähtöä päivällisen jälkeen, pikkutyttö ojensi kätensä häntä kohti.

-Te olette niin kultainen, Miriam mumisi, kun Betty kumartui suudeltavaksi. –Minä pidän teistä kauheasti.

Betty hymyili ja suuteli takaisin. Mutta maatessaan myöhemmin omassa vuoteessaan iltarukousta lukemassa hän kuiskasi äkkiä pimeyteen:

-Eikä tuo pieni enkeli voi kävellä!

Sinä iltana rouva Cochranen ruusukoristeinen tyyny kastui kuumista kyynelistä.

35. luku: Muuttolinnut lähtevät

2008-07-11T10:05:00.002+03:00

Aurinko paistoi raukean lämpimästi Koivutuvan pikkuiseen puutarhaan. Se kutitti Meggien pitsimyssyn reunustamia kasvoja, lämmitti kehäkukkien iloisenvärisiä terälehtiä ja saavutti viimein Floran ja Bettyn, jotka istuivat talon seinustsalla huovan päällä ja joivat kylmää sitruunamehua.

-Minä melkein toivon, että sataisi ja tuulisi, Betty huoahti. –Silloin olisi helpompi lähteä. Syksy on niin kaamean pitkä – kuinka ihmeessä minä kestän jouluun tämän suloisen kesän jälkeen?

-Kuulostaa siltä, kuin tahtoisit jäädä kotiin, Flora hymähti. –Ota toinen keksi.

Betty otti.

-En minä tahdo kuitenkaan jäädä, hän mutisi. –Mutta anna minun ruikuttaa vähän. Kotona en voi, sillä isä on kärkäs sanomaan, miten minun pitäisi pysytellä ”lestissäni” – ikään kuin jo tietäisin, mikä se on!

-Ruikuta kaikin mokomin. Ja tiedät hyvin, että koko Long tulee kaipaamaan teitä, siis muutkin kuin Anna ja Ken.

-Flora Stewart, et kai sinäkin kuvittele, että Ken ja minä…

-En, taivas varjelkoon, mutta Ken taitaa pitää sinusta melkoisesti. Enkä ihmettele ollenkaan, sinusta on tullut oikein sievä ja naisellinen. Jamie kertoi rouva Knoxin kohtelevan häntä kuin sukulaista, kun tämä käy kaupssa.

Betty oli tukehtua keksiinsä, ja Flora joutui takomaan häntä selkään Meggien kiljuessa riemusta.

-Ehkä – on – sittenkin parempi – että – olen poissa – puoli vuotta, tyttö läähätti lopulta.

Lähtö lähestyi uhkaavasti sitä mukaa kuin elokuu kului kohti loppuaan. Pidettiin pienet jäähyväiskutsut, Betty vietti yhden illan Ikivihreän kuusen juurella kirjoittaen, ja sitten tuli kolmannenkymmenennen päivän aamu ja Betty, John ja Rob istuivat matkapuvuissaan aamiaispöytään. Kaikki koettivat puhua hilpeästi ja nauraa, kunnes Maryn puuroon alkoi sekoittua kyyneleitä.

-Minä en tahdo, että te lähdette! hän nyyhkytti ja juoksi sadevaatekomeroon itkemään.

Kaikki ajattelivat samoin, mutta kahdeksan junaan oli ehdittävä.

-Onko kaikki muakna – kirjat – vaatteet – sukat – kaulukset? Cathy-rouva huolehti. –Betty, panitko ne kolme sukkaparia matka-arkkuun eilen, ennen kuin Davy vei sen asemalle? Rob, muista, että kynänpyyhkimet ovat vasemmassa lokerossa – ja John rakkaani, kirjoita useammin äläkä tee niin hirveästi työtä.

-Kyllä, äiti – muistan, äiti – en, äiti, kuuluivat vastaukset, ja sitten syleiltiin ja suudeltiin, kunnes salin kello löi puoli kahdeksan.

Tuomari, Cathy-rouva ja Rose tulivat saattamaan, Flora vilkutti Koivutuvan veräjältä sylissään parkuva Meggie – tämä tuntui tajuavan, että Betty-täti oli menossa pois – ja Cameronit odottivat asemalla.

Juna Edinburghiin lähti tuli tasan kello kahdeksan, Glasgow’n juna neljännestuntia myöhemmin, ja sitten asemalaiturilla oli äkkiä kovin hiljaista.

”Oikeastaan lähtö helpotti”, kirjoitti Betty päiväkirjaansa elokuun viimeisen päivän iltana Ruususen linnassa päästyään eroon Cochraneista ja neiti Cairista, jotka tahtoivat vielä kerran kuulla kaiken kesän aikana tapahtuneen ja ihailla Robin sormusta. ”Olen potenut koti-ikävää jo viikon etukäteen Kuusikukkulalla, joten nyt on melkein hauskaa olla täällä taas.

Rob ja minä olemme purkaneet tavaroita koko iltapäivän, ja aina välillä Jessie tai Daisy tai Nanny on pistänyt päänsä sisään nähdäkseen, olenko varmasti tullut. Chrissy on istunut vuoteellani koko iltapäivän ja tarkastellut jokaista vaatekappaletta, jonka olen ottanut esiin. Nähdessään sifonkipuvun, jonka sain Robin kihlajaisiin, hän huokasi ja hypisteli sitä niin kauan, että sain melkein pestä laahuksen.

-Menisipä Duncan pian kihliohin, hän sanoi nauraen. –Voit muuten varautua siihen, että Jerry Oag hakee sinut kävelemään vielä tänään.

-Entä Alan? kysäisin. –Duncan kertoi, ettei sinulla ole aikaa kenellekään muulle.

-Duncan nyt puhuu mitä sattuu. Chrissy punastui somasti. –Kuule, miltä tuntuu olla täysikasvuinen? Minähän täytän vasta kolmen viikon kuluttua.

-Ei hullummalta, tokaisin. –Enkä oikein tiedä, voinko alentua seurustelemaan sinunlaistesi pikkutyttöjen kanssa…

-Ole vaiti! huusi Chrissy kikattaen, ja sitten aloimme puhua muusta.

Päivällisen söimme täällä – rouva Cochranen uusin valloitus ruusujen alalla on tarjotin, johon on maalattu mainittuja vihanneksia -, sitten Jerry tosiaan haki minut kävelylle, ja sitten Rosie soitti ja kysyi, voisimmeko tulla Isoäidin luo illalliselle. Me voimme, tietysti.

Olen väsynyt, mutta pelkään liiaksi mennäkseni nukkumaan. Rob on kertoillut kaikenlaista seminaarista ja varoittanut, mitä ei missään nimessä saa tehdä, ja tuleehan Rosie kanssamme – mutta kun ajattelen Rosea nukkumassa kulmahuoneessamme, jonka pitsiverhojen läpi kuu-ukon lempeät kasvot kurkistavat, sydämeeni koskee.

Luulen, että menen kuitenkin vuoteeseen ja itken ihan vähän.”

Syyskuun 1. päivänä

”Neiti Stewart ensimmäiseltä vuosikurssilta lepuuttaa tässä jalkojaan ja aivojaan. Rosie ja minä olemme juosseet ympäri kaupunkia etsimässä tarpeellisia kirjoja – Rob unohti kertoa, mistä osti omansa, ja katosi jonkun toverinsa luo heti tuntien jälkeen.

Aamulla pukeuduin siniseen jakkupukuuni ja toivoin näyttäväni vähemmän lapselliselta kuin miksi tunsin itseni. Rosie odotti Robia ja minua kadulla, ja sitten menimme kaikki kolme opistolle. Suuri aula oli täynnä ihmisiä – en tuntenut torikauhua, mutta kauhua kylläkin; eilen ilmoittautuessamme portaikossa kuljeskeli vain muutama opiskelija, ja nyt heitä oli äkkiä toistasataa.

Meitä on seitsemänkymmentä ensimmäisellä vuosikurssilla. Ja viime vuonna opiskelin kuuden tytön kanssa… No, nuoria miehiä on noin puolet, ja näytti siltä, kuin kolmasosa heistä olisi tullut seminaariin vain hakkailemaan. Suurin osa sentään kuunteli, mitä johtaja puhui.

Nimenhuudon aikana yritin painaa mieleeni niin monet kasvot kuin kykenin. Rosie ja minä istumme peräkkäin ikkunarivissä salin takaosassa, ja sieltä on hyvä näköala. Viidennenkymmenennenviidennen nimen jälkeen päätäni alkoi särkeä ja luovuin puuhasta, niin että Rosien täytyi tönäistä minua, kun johtaja pääsi S:ään asti.

Tunteja oli vain kolme, joiden aikana meille kerrottiin laitoksen yleisestä järjestyksestä. Sitten saimme lähteä, ja koska kaikki kulkivat aulassa ja tapasivat tuttujaan, menimme Rosie ja minä tutkimaan suurta korkkista ilmoitustaulua. Rob hymyili meille rohkaisevasti toveriensa joukosta ja näin, miten Janet Urie vilkaisi pistävästi Rosieen. Hassu Janet, ei kai hän luullut Rosie-kultaa Robin morsiameksi?

Chrissy, Daisy, Nanny ja Jessie olivat juuri äsken täällä – ja Rosie, tietysti. Saimme kuulla uusimmat juorut Tiedon kunnailta – vaakuna on kuulemma edelleen paikallaan ja neiti Loban on alkanut käyttää paljon pehmeämpää kampausta sipulin sijasta.

-Hän on rakastunut, arveli Daisy, joka tuoksui kodikkaasti vaniljalta.

On sentään suloista olla täällä taas!”

Syyskuun 7. päivänä

”Opinnot ovat päässeet alkuun, ja nautin salimme suurista ikkunoista ja lattiavahan tuoksusta. Sitä tuntee taas kuuluvansa johonkin.

Isoäidillä oli eilen teekutsut, ja Rosie ja minä autoimme tarjoilussa. Peggy oli iloinen siitä, sillä nuo vanhat rouvat ovat tottuneet juoksuttamaan toisia. Isoäiti olisi maksanut meille hiukan, mutta tietysti kieltäydyimme, vaikka toisinaan olisikin mukava omistaa taskurahaa. Lähettäähän isä kuukausirahan, mutta se kuluu vihkoihin ja kynänteriin, enkä aina viitsisi lopettaa kirjettäni: ’Voitteko lähettää viisi puntaa kirjoituspaperiin’ tai romaaneihin tai siihen taivaalliseen hartiahuiviin, joka on Stevensonin ikkunassa ja jota me Rosien kanssa tuijotamme nenä lasissa aina ohikulkiessamme.

Olen kauan harkinnut jotakin pientä, helppoa työtä opiskelun ohella. Duncan lupasi minulla aputytön paikan Flemingin kirjakaupassa, mutta se ei kiehdo – kääriä nyt kirjoja paperiin saamatta edes vilkaista niiden sisäpuolelle!

Isoäiti sanoo, että minun täytyy olla korva tarkkana. Rosieta hän ei päästä työhön – ihmettelen tällaista ’kaksinaismoraalia’. Mutta ehkä Isoäiti ei itse huomaa, että se on sitä.”

Syyskuun 10. päivänä

”Rouva Somerville tuli tänään Ruususen linnaan. Olin juuri linnoittautunut tilkkupussin ja ompelukorin taakse aloittaakseni nukkea Maryn syntymäpäivälahjaksi – minunlaiseltani mämmikouralta siihen menee hyvinkin kaksi kuukautta – kun ovelle ilmestyi muhkea nainen, jolla oli hopeanharmaa tukka ja tyylikäs harmaa kävelypuku.

-Neiti Stewart? hän kysyi hieman epäillen. En aluksi tuntenut häntä, mutta sitten minulla välähti: yksi teekutsujen ’arvoisista rouvista’. Olin varmasti erinäköinen kuluneessa villapuvussani kuin musliinileningissä, mutta kun nousin ja menin tervehtimään, vakuuttui rouva Somerville siitä, että todella olin minä enkä kukaan muu.

-Suokaa anteeksi, että häiritsen teitä näin ilmoittamatta, hän sanoi, -mutta satuin kulkemaan ohi ja päätin pistäytyä – minulla on teille hiukan asiaa.

-Oh, kaikin mokomin – olkaa hyvä ja istukaa. Kiitin taivasta ja rouva Cochranen ankaraa komentoa siitä, että siivosin oleskeluhuoneen eilen. –Minulla on kyllä aikaa.

-Niin, neiti Stewart, aloitti rouva ja otti muodikkaat hansikkaat käsistään, -tehän luette opettajattareksi?

Nyökkäsin.

-Katsokaas, pojallani on tytär – Miriam-tyttönen on 10-vuotias – ja miniäni etsii hänelle kotiopettajaa. Miriam-tyttönen loukkasi selkänsä 5-vuotiaana… eikä hän ole… kävellyt sen jälkeen. Hieno, tuoksuva nenäliina painettiin kosteille silmille, ja minä nielaisin myötätuntoisena.

-Miriam-tyttönen on hyväpäinen ja lukisi mielellään, vanha rouva jatkoi tyynnyttyään. –Mutta Alison ei ole löytänyt tämän opinnoille sopivaa ohjaajaa. Se ei kyllä ole ihme, Alison on saamaton ihminen… Poikani on Mirellan kapteeni ja purjehtii tällä hetkellä Etelämerellä, joten hänestä ei ole apua… Kuulin Margaret Brodielta, että te olette seminaarissa ja kovin etevä ja että teillä on paljon sisaruksia, joten olette tottunut lapsiin – ja hän sanoi vielä, että etsitte helppoa työtä.

Unohdin, että olen jo peräti 18-vuotias.

-Voi rouva Somerville, kuinka ihanaa! huudahdin ja taputin käsiäni. Sitten punastuin ja jatkoin: -Tulen – tulen kovin mielelläni, jos vain luulette, että olen kyllin kyvykäs opettamaan Miriam-tyttös… öh, Miriamia.

-Margaretin mukaan olette. Rouva Somerville hymyili hienoa pientä hymyä. –Tässä on osoite – ehkä voisitte aloittaa jo huomenna?

-Varmasti, sanoin. Rouva nousi, hyvästeli ja lähti.

Miriam-tyttönen asuu hienostokadulla, ja tunnen Alison Somervillen ulkonäöltä – hän on aina pukeutunut kuin olisi matkalla kuninkaan vastaanotolle. En ole vain tiennyt, että hänellä on rampa tytär.

Mutta mitä kummaa panen päälleni?”

34. luku: Betty järjestää

2008-07-10T12:36:00.003+03:00

Myyjäispäivä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä, mikä ei välttämättä ollut hyvä, sillä salissa oli kuuma ja kärpäset kiertelivät ahnaasti kakkuja ja piirakoita.

-Näitä ei osta kukaan, jos tähän vielä laskeutuu sellainen määrä kärpäsiä kuin äsken, huokasi Catriona Baird hätistellessään kutsumattomia vieraita pois luumutortuistaan.

Bettyn runovihot menivät kuin kuumille kiville. Rouva Brown osti kuin ostikin yhden, vaikka näytti olevan asiasta vähän häpeissään, koska Betty oli itse myymässä.

Alex vaelteli salissa hajamielisen näköisenä eikä tuntunut tajuavan mitä ympärillä tapahtui. Vasta kun Una MacDonald saapui äitinsä kanssa, hän melkein hypähti ja riensi tämän luo. Mutta Una ei ollut poika parkaa huomaavinaankaan, vaan sipsutti tarkastelemaan toinen toistaan kauniimpia pitsejä, joita Rosen pöydällä oli.

-Mikä tuota kaveria vaivaa? kysyi Ewan Bettyltä. –Ei kai Una murjota edelleen?

-Eikö siltä näytä? hymähti Betty. –Mutta se on Alexin oma syy, enkä sääli häntä vähääkään.

-Etköhän vain? Me kaikki teemme typeryyksiä.

-Ja yleensä myös selvitämme ne itse. Ostatko sinä jotakin vai et?

Ewan osti pari kirjanmerkkiä ja siirtyi Catrionan pöydän luo. Una puolestaan kiersi May Brownin pöydän kaukaa; selvästi hän osoitti mieltään.

Päivä oli pitkä ja raskas, mutta menestyksekäs. Lähes kaikki tavarat myytiin, ja Naisyhdistyksen tyttöjaosto ansaitsi pienen omaisuuden.

-Me voimme tehdä nyt mitä tahansa! riemuitsi Kate.

-Ja meillä on varaa hankkia joku hyvinkin arvokas henkilö pitämään esitelmää, sanoi Anna, joka oli palannut sukulaisvierailultaan vasta sinä aamuna ja osallistunut myyjäisiin lähinnä ostajana. –Ja voimme hankkia astiaston ja pöytäliinoja, joita kuka tahansa jäsen voi lainata juhliinsa.

Suunnitelmia alkoi sadella. Tytöt tiesivät hyvin, etteivät voisi toteuttaa kaikkea, mutta haaveileminen oli hauskaa. He istuivat salin tyhjentyneillä pöydillä, söivät jäljelle jääneet kaurakeksit ja puhelivat siitä, mitä tekisivät yhdistyksessä talven aikana. Amy pakkasi muutamia keksejä ja yhden runovihkosen rasiaan viedäkseen ne Megille, joka makasi vuoteessaan ja niisti ja nieli väkevää yskänlääkettä.

-Hienostihan se meni, vakuutti Bess Bettylle. –Meg ja Anna olivat oikeassa, eikö vain?

-Kyllähän tästä olisi selvinnyt kuka tahansa, tiuskaisi Myra Knox. –Ei minun käsittääkseni tarvita mitään erikoisia taipumuksia siihen, että järjestää muutaman pöydän!

Betty hymyili lempeästi ja meni Rosen avuksi irrottamaan kreppipaperiköynnöstä seinästä. Mutta hymy ärsytti Myraa enemmän kuin kunnon riita.

-Minä en totisesti ymmärrä, mitä eräät luulevat olevansa, hän mutisi.

-Eipä se toki ole ainoa asia, jota et ymmärrä, pikku ystävä, Kate sanoi reippaasti. –Tule latomaan astioita koreihin äläkä näytä siltä kuin olisit niellyt siilin. Pojat kantavat pöydät kohta pois, enkä tahdo kuppien menevän siinä tohinassa rikki.

Myra totteli, sillä hän ei kaikin mokomin tahtonut näyttää siilin nielaisseelta. Marian Bell avasi oven varastohuoneeseen, ja pian paikalle ilmestyikin joukko nuoria miehiä. Alex oli heidän joukossaan, vaikka Betty pelkäsi hänen kävelevän seinään pelkkää hajamielisyyttään.

-Me kai sitten voimme lähteä, sanoi Bess ja otti oman korinsa. –Rose, jos tahdot nähdä sen mallin, jolla kirjoin tyynynpäälliset, tule katsomaan nyt heti. Äiti lainaa sen rouva Brownille seuraavaksi.

Rose lähti Bessin mukaan, ja niin Betty käveli yksin kohti kotia. Kori painoi, sillä Kuusikukkulalta oli tuotu paljon astioita ravintolanurkkausta varten, ja tyttö ajatteli kauhulla kukkulanrinteen nousemista. Ellei hänen käsivartensa katkeaisi ennen sitä, se venyisi puolen mailin pituiseksi. Ollapa nyt kohtelias saattaja!

Betty ei koskaan päässyt selville siitä, oliko sattuma vai johdatus asialla, kun Alex saavutti hänet juuri MacDonaldien talon kohdalla.

-Odota, Bet! Alex huusi. –Kannan korisi!

Una, joka oli puutarhassa kastelemassa kukkia, kääntyi mielenosoituksellisesti selin. Silloin Bettyllä ”välähti”, kuten hän myöhemmin kertoi päiväkirjalleen; kun Alex tuli lähemmäs ottaakseen korin, tyttö ilmoitti tarpeettomankin äänekkäästi:

-Kiitos vain, mutta minun mielestäni käyttäisit aikasi paremmin hyödyksesi jos menisit pyytämään Unalta anteeksi. Ja May Brownilta samoin – saatella nyt tyttöraukkaa vain siksi, että saisit tietää pitääkö Una sinusta todella!

Alex oli niin ällistynyt, että jäi seisomaan paikalleen, kun Betty kääntyi ja lähti marssimaan eteenpäin niin nopeasti kuin kori salli.

Käännyttyään mutkasta Betty pysähtyi ja kurkisti pensaikon suojasta mitä tapahtuisi. Alex seisoi edelleen tiellä ymmärtämättä ilmeisesti lainkaan mistä oli kysymys; sitten hän huomasi Unan, joka tuli hitaasti portille. He näkyivät vaihtavan muutamia sanoja, ja sitten Alex äkkiä kaappasi Unaa vyötäisiltä ja pyöritti ympäri, vaikka Brownin keittiönikkunaan olivatkin ilmestyneet uteliaat kasvot. May parka, toivottavasti hän ei ollut menettänyt sydäntään kovin pahasti!

Betty istui kiviaidalle, hieroi käsivarttaan ja hymyili.

-Rakastuneet ovat hassuja, hän sanoi itsekseen, muisti sitten edellisillan ja lisäsi: -Melkein kaikki.

Seuraavana päivänä Jim-eno, Marian-täti ja Colin, jotka olivat kihlajaisten jälkeen lomailleet Morarissa, tulivat käymään paluumatkallaan Invernessiin. Betty oli väsynyt myyjäispuuhista eikä olisi jaksanut käyttäytyä niin hyvin kuin tädin läheisyys vaati, mutta muukaan ei auttanut.

-Joko olet riidellyt morsiamesi kanssa? kysyi Marian-täti Robilta lounaalla. –Etkö? Teidän liittonne ei sitten kestä pitkään.

-Päinvastoin, Rob naurahti.

-Mikään liitto ei kestä, ellei välillä riidellä. Ole hyvä ja tarjoa leipää, Rose. Et kai ole lihonut, tyttöseni?

-En luule, Rose vastasi kylmästi.

-Hmm. Täti vilkaisi häntä epäillen. –Sitten pukusi vain antaa sen vaikutelman. Ja Cathy, sallitko tosiaan Bettyn kammata hiuksensa ylös?

-Minä olen kahdeksantoista, puuskahti Betty.

-Ah, tosiaan – vaikka et kyllä näytä siltä. Sanoin jo Robin kihlajaisissa äidillesi, että olet ikäiseksesi kovin lapsellinen.

-Minusta Bet on aikuistunut kovasti, ilmoitti tuomari.

Marian-täti ei vastannut, mutta loi Tom Stewartiin katseen, joka ilmaisi hänen ajatuksensa tämän mielipiteiden arvosta.

-Vanha lohikäärme on pahempi kuin ennen, John suhahti Davidin korvaan muta katui sitä heti.

-John, etkö tiedä kuinka sivistymätöntä on supatella seurassa? Jos olisin äitisi, pitäisin sinut kyllä paremmassa kurissa.

-No, Marian, anna olla, yritti eno.

-Tuollaisia te miehet olette! Täti leikkeli raivokkaasti lihapiirastaan. –Ja Betty, sinä aiot siis tosiaan opettajattareksi?

-Aion, täti.

-Hmh. En kyllä ymmärrä mitä hyötyä siitä on – vaikka tosin jäät luultavasti vanhaksipiiaksi. Kun minä olin nuori, ei noin teräväkielisellä tytöllä ollut mitään mahdollisuutta saada miestä.

David pyrskähti maitolasinsa takana ja Betty mulkaisi häntä raivokkaasti.

-Minä en ymmärrä perhettäsi, Cathy, ilmoitti Marian. –Minun Colinini ei…

-Ehkä juomme kahvin huvimajassa, Cathy-rouva sanoi nopeasti. –Jenny, ole kiltti ja kata sinne.

Puutarhassa tilanne hiukan rauhoittui. Betty katsoi parhaaksi viihdyttää lapsia kuistilla, sillä hän pelkäsi sanovansa tädille jotakin, joka rikkoisi heidän välinsä lopullisesti.

Hän kertoi juuri satua, jonka oli kirjoittanut muutamia päiviä aiemmin, kun portin saranat narahtivat. Alex marssi pihan poikki niin säteilevänä, että jokainen näki tämän olevan onnellinen.

-Betty, mokoma – sano, miten minä korvaan tämän sinulle? hän huudahti. –Olet enkeli, kullanmuru – en kiusoittele sinua enää koskaan!

-Älä lupaa asioita joita et voi pitää, varoitti Betty nauraen. –Una siis uskoi mitä sanoin?

-Uskoi! Ja tässä on pieni palkkio, vaikkei se korvaa neljännesosaakaan kiitollisuudestani!

Betty avasi käärepaperin uteliaana ja löysi kullatun rintaneulan, johon oli upotettu sydämenmuotoinen sininen kivi.

-Käytä tuota häissäsi, se tuottaa onnea, virnisti Alex. –Kiitos, täti, en ota kahvia. Una odottaa minua. Näkemiin, Bet, tule käymään meillä vielä ennen lähtöäsi.

Alex oli jo menossa, kun äkkiä kääntyi takaisin.

-Ai niin, hän sanoi, -kun seuraavan kerran tahdot selvittää minun asioitani, olisi mukavaa jos ihan koko kylä ei kuulisi! Vanhin veljesi oli nauraa itsensä hengiltä kun tänään näin hänet Bairdin kaupassa!

Betty purskahti nauruun, mutta Marian-täti näytti järkyttyneeltä.

-Mitä tuo oli? hän tiukkasi.

-Bet järjestelee työkseen sukunsa sydämenasioita, ilmoitti Rob.

Täti puisti päätään.

-Tämä on totisesti merkillisin perhe jonka olen tavannut, hän sanoi.

33. luku: Särkyneitä sydämiä

2008-07-09T12:36:00.002+03:00

Betty avasi keittiön ikkunan ja päästi ulos käryn, jonka oli aiheuttanut reunoistaan hieman palanut kakku. Effie oli ankarasti muristen suostunut siihen, että hänen keittiössään ”sotkettaisiin”, lähtenyt Bairdin kauppaan ja jättänyt Bettyn suurine suunnitelmineen taikinakulhon ääreen.

Palanut kohta ei haitannut – sen voisi raaputtaa pois ja peittää kolon kuorrutuksella. Betty kiinnitti ikkunan hakaan ja jatkoi suklaavaahdon vatkaamista. Hänen kakuistaan tulisi herkullisia, se oli varmaa. Puutarhasta kuului krokettimailojen pauke ja Davidin ja Johnin ääniä – he riitelivät tietysti siitä, kumpi oli rikkonut sääntöjä enemmän. Aurinko paistoi sisään ikkunasta, ja Minnie siirtyi puulaatikon päältä kultaiseen neliöön. Se oli pitänyt Bettylle seuraa koko aamupäivän.

-Hassu vanha tyttö, Betty sanoi kissalle. –Tuleeko sinun ikävä minua talvella?

-Miau, sanoi Minnie ja kiepsahti kyljelleen.

-Ainakin joku muu saa nauttia seurastasi, kuului ikkunasta. Kun Betty huudahtaen pyörähti ympäri, hän näki Alexin ruskettuneet, nauravat kasvot. –Sinulle oli postissa kirje Edinburghista.

-Niinkö? Betty kysyi välinpitämättömästi. –Vai niin, Jerryltä.

-Keniä mahtaisi kiinnostaa tämä Jerry, Alex arveli ja heilautti itsensä kutsumatta sisään ikkunasta. –Mitä sinä sotket? Suklaakakkua?

-Sinähän olet kuin Effie – ”mitä sinä sotket”! Sormet pois nyt, saat kyllä puhdistaa vadin, kunhan kakku on kuorrutettu.

-No hyvä. Alex istuutui kahareisin tuolille, nojasi käsivarsiaan selkänojaan ja härnäsi Minnietä. –Myyjäisiinkö nuo tulevat?

-Sinne. Kuorrutus oli valmis, ja Betty alkoi levittää sitä kolmen kakkunsa päälle. –Sinua ei olekaan näkynyt aikoihin. Mitä Unalle kuuluu?

Alexin leukaperät kiristyivät.

-Ei aavistustakaan.

-Ei aav… Oletteko te riidelleet? Betty huudahti.

-Niinkin voi sanoa. Alex raapi kynnellään maalia tuolinjalasta. –Se ihminen käy minun hermoilleni.

Betty levitti suklaavaahtoaan vaitonaisena. Hän oli nähnyt Una MacDonaldin viimeksi Annan ja Robin kihlajaisissa, ja silloin kaikki oli tuntunut vielä olevan hyvin.

-Hän on niin kauhean epäluuloinen, Alex jatkoi pyytämättä. –Minun täytyy koko ajan hokea, etten välitä kenestäkään muusta – se alkaa vähitellen kyllästyttää.

-Ei kai hänellä ole aihetta epäillä sinua? Betty kysäisi.

Alex näytti epäröivän.

-Minä rakastan Unaa! hän sitten huudahti ja nousi niin äkkiä, että tuoli kolahti ja Minnie pakeni rääkäisten pöydän alle, mistä seurasi tilanteen kehittymistä häntä pörröllään.

-Puhu Unan kanssa, Betty neuvoi.

-Puhu ja puhu, kun toinen alkaa kiljua jos tulen lähelle!

-Niin, ehkä se silloin tuottaa ongelmia. No, nyt saat puhdistaa tämän kulhon.

Alex kaapi synkkänä vadin reunoja. Minnie uskaltautui esiin, nuuhkaisi hänen kenkiään epäillen ja livisti ikkunasta ulos.

-Sinä et muuten äsken vastannut kysymykseen, Betty sanoi. –Onko Unalla aihetta epäillä sinua vai ei?

Alex punastui rusketuksensa alla.

-Oikeasti ei, mutta sitä hän ei ymmärrä.

-Mitä sinä puhut?

-No, aluksi – kun aloin saatella Unaa – en ollut varma välittikö hän minusta – ajattelin, että jos tekisin hänet mustasukkaiseksi, asia selviäisi…

-Ja sitten sinä teit hänet mustasukkaiseksi, niinkö? Betty kysyi eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.

Alex tuijotti syvälle kulhon pohjaan.

-Minä… saatoin May Brownin pari kertaa kotiin hartauskokouksesta.

-Kaikista maailman ihmisistä juuri hänet! Betty iski veitsen tiskialtaaseen niin että keittiö helähti. –Oletpa sinä aika typerys!

-Tiedän sen, serkku. Alex näytti hyvin nöyrältä.

-Sitten en ihmettele ollenkaan, jos Una ei voi luottaa sinuun – ja mitä kuvittelet Mayn ajattelevan, kun käytät häntä tuolla tavoin hyväksi!

-Siksi minä tarvitsenkin nyt apua, Alex sanoi ja katsoi Bettyyn anoen.

-Älä luulekaan, saat itse selvittää omat sotkusi!

-Mutta Betty! Kaikkihan tietävät, miten hyvä sinä olet puhumaan!

-Sinullakin on kieli. Betty täytti paperitötterön kuorrutuksella, jonka oli vatkannut toisessa vadissa, ja alkoi pursottaa ruusukkeita kakkujen reunoille. –Tähän asiaan minä en aio sotkea itseäni. Ellet saa tunnustetuksi Unalle typeryyttäsi, et ole häntä ansainnutkaan.

Alex laski puhdistamansa kulhon pöydälle ja kohautti olkapäitään.

-No ei sitten. Ajattelin vain, että klaanihenki velvoittaisi sinua, serkku.

-Tällä hetkellä itsesuojeluvaisto velvoittaa minua pitämään nenäni erossa tästä asiasta. Olen järjestellyt jo tarpeeksi toisten rakkausasioita. Tahdotko syödä lopun kuorrutteen? Tein sitä liikaa.

-Ei kiitos. Alex heilautti itsensä ulos samaa tietä jota oli tullutkin. –Makea suklaa ja kitkerä serkku eivät sovi yhteen.

Sinä iltana hartauskokouksessa Betty katseli Una MacDonaldia, joka istui perheineen joidenkin penkkirivin päässä. Unalla oli uusi hattu, jossa oli koristeena kaksi linnunsiipeä. Alex oli aina inhonnut tuollaisia hattuja, välähti Bettyn mielessä. Una siis kantoi kaunaa – ja oliko se nyt ihme, kun Alex käyttäytyi kuin Rob pahimmillaan!

-Älä pyöri, Betty, kuiskasi Rose. –Rouva Brown mulkoilee sinua.

Betty lakkasi pyörimästä, mutta mietti edelleen ankarasti. Hän heräsi tajuamaan ympäristöään vasta sitten, kun seurakunnanvanhin lopetti rukouksensa ja ihmiset alkoivat nousta lähteäkseen. Una MacDonald ja May Brown osuivat yhtä aikaa ovelle, ja Betty näki, etteivät he tervehtineet toisiaan. Loistavaa, Alex!

Samassa Bess Graham työnsi kätensä Bettyn kainaloon.

-Tiedätkö, Meg on vilustunut, Bess sanoi. –Jonkun täytyy nyt huolehtia myyjäisistä – hän ei millään ehdi parantua ylihuomiseksi.

-Eikö Anna hoitaisi asioita, ehdotti Betty. –Hänhän on varapuheenjohtaja.

-Meg kyllä tahtoisi sinut, ilmoitti Bess. –Hän sanoi, että sinuun voi luottaa.

-Minuun? Ja minä kun luulin hänen tuntevan minut!

-Älä höpsi, Bet. Kaikki ovat samaa mieltä – ainakin May ja Catriona, joille ehdin jo kertoa, ja Anna itse tätä Megille ehdottikin, hän on menossa pariksi päiväksi Fort Williamiin sukulaisiin eikä tahtoisi siirtää matkaa.

-Entä Myra Knox? pääsi Bettyltä, ennen kuin hän ehti ajatella.

-Tiedäthän sinä Myran, sanoi Bess nopeasti. –No, suostu nyt! Vain näiden myyjäisten ajaksi. Anna lupasi kyllä korvata sen sinulle jotenkin.

Betty kohautti olkapäitään.

-No, hyvä on, hän myöntyi. –Soitan huomenna Megille ja kysyn, mitä on tehtävä.

Samassa Frank tuli kysymään, saisiko hän saattaa Bessin kotiin, ja Betty jäi kävelemään yksikseen, sillä muut Kuusikukkulalta olivat jo menneet.

Oli oikeastaan hauskaa, että hänet tahdottiin Megin sijaiseksi, onhan aina mukavaa huomata olevansa suosittu. Sali oli jo varattu, pöydät pantaisiin paikoilleen huomenna – niin, hänen pitäisi tosiaan soittaa Megille. Neiti Pepdie auttaisi koristeiden teossa, vaikka hän kuuluikin aikuisjaostoon. Olisi kiirettä ja hälinää –Betty piti kiireestä ja hälinästä – välillä.

Seuraavana iltapäivänä hän ja Rose kulkivat suuren korin kanssa seurakuntasalille. Kori oli täynnä köynnöksiä ja muita koristeita, jotka täytyisi kiinnittää paikoilleen.

-Minä lähden sitten puoli kuudelta, Rose ilmoitti. –Menen kävelemään Charlien kanssa.

-Ellei vanha Ronald Brown saa kihtikohtausta, huomautti Betty hyväntuulisesti.

-Olet ilkeä, Bet!

-Realistinen vain. Tiedät hyvin, ettei kaikki ole valmista vielä puoli kuudelta – Amy lupasi tuoda pitsiliinansa vasta seitsemän jälkeen.

-Sinä hoidat ne. Sinähän tässä puheenjohtajan sijaisen sijainen olet – ja Ken Knox on Ballachulishissa eikä palaa ennen kuin huomenna.

-Älä puhu Ken Knoxista tuohon sävyyn, tiuskaisi Betty. –Tiedät hyvin, etten välitä hänestä.

-Myra Knox ei tiedä. Kun hain nauharusetteja neiti Pepdieltä, oli Myra siellä sovittamassa leninkiä ja kuulin jo eteiseen asti hänen selostavan sinun ja Kenin seurustelua.

-Voi hyvät ihmiset. Tytöt olivat saapuneet salin ovelle, ja Betty otti avaimen ,jonka pastori oli jättänyt kynnyksen alle heitä varten. –No, minä olen jo oppinut jättämään Myran puheet omaan arvoonsa.

Seuraavat neljä tuntia olivat niin kiireiset, ettei Betty ehtinyt muistaakaan muuta kuin paikan, mihin oli jättänyt vasaran tai naulalaatikon, tai mihin Katen kutoman sukkaparit asetettaisiin. Rose lähti täsmälleen puoli kuudelta, ja sen jälkeen Betty juoksi ympäri vielä lähes kolme tuntia, kunnes pastori tuli sulkemaan ovet.

-Oletteko saanut edes päivällistä, neiti Stewart? hän kysyi huolestuneena nähdessään Bettyn nuutuneen olemuksen.

-En, mutta Effie on varmasti jättänyt minulle illallista. Betty hymyili väsyneesti.

-On jo kovin myöhä – saanko saattaa teidät turvallisesti kotiin?

Betty tunsi äkkiä, että yksinäinen vaellus nukkuvan kylän halki olisi hänelle nyt liikaa.

-Kiitos, mielellään, hän sanoi. –Keijulehdon kautta kulkee lyhyempi tie.

Elokuun yö olisi ollut jo pimeä, ellei kuu-ukko olisi katsellut maailmaa Keijulehdon tammien latvustoista. Sammakot kurnuttivat lammella ja yölinnut rapistelivat puissa. Sammal tuntui pehmeältä jalan alla, puiden oksien suojista kurkistelivat keijukaiset ja peikot, ja äkkiä Betty oli oikein iloinen siitä, että hänen vieressään kulki tuo kookas mies papin puvussa – pastori oli ollut ristiäisissä eräällä vuoritilalla ja tullut sieltä suoraan salille.

-Keijulehto muuttuu öisin, Betty sanoi hymyillen hieman omalla pelkuruudelleen, kun he lopulta saavuttivat Kuusikukkulan portin. –Se on villi ja pelottava – ja kai minä olen vähän taikauskoinen. Kiitos että tulitte saattamaan. Hän ojensi kätensä.

-Tulin itsekkäistä syistä, neiti Stewart. Minulla on teille… asiaa.

Vasta nyt Bettyn päässä soivat hälytyskellot. Millainen typerys hän oli ollut! Mutta vastustelu oli nyt myöhäistä, miehen oli annettava puhua.

-Neiti Stewart, Napier MacPherson jatkoi, -olen – olen ajatellut teitä paljon tänä kesänä. Olette muuttunut, tullut niin herttaiseksi ja hyväksi nuoreksi naiseksi… Olen katsellut teitä kirkossa saarnatessani, teidän katsettanne… Jos olette katsonut suoraan minuun, olen tiennyt onnistuneeni… Niin neiti, minun on tunnustettava, että – rakastan teitä.

Betty hengähti ja yritti vetää kätensä pois, mutta pastori tarttui siihen toisellakin kädellään.

-Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni? hän kuiskasi. –En voi tarjota teille paljon – vain sydämen täynnä rakkautta. Suostutteko?

Tyttö vapisi. Tämähän oli aivan kauheaa!

-Olen pahoillani… niin kauhean pahoillani… mutta en voi, hän sopersi.

-Ymmärrän, sanoi pastori hetken hiljaisuuden jälkeen. –Olen liian köyhä… liian mitätön…

-Ei, enhän minä tarkoita sitä! En vain välitä teistä – sillä tavoin, se ei olisi oikein. Eikä minusta tulisi koskaan hyvää papin vaimoa.

-Ettekö voi edes hetkeksi unohtaa, että olen pappi, ja ajatella minua vain miehenä, joka rakastaa teitä!

-Ei, sanoi Betty päättäväisesti ja veti kätensä irti. –Siitä ei tule mitään. Suokaa anteeksi, olen väsynyt… hyvää yötä.

Tyttö kulki taakseen katsomatta veräjästä ja nousi ylös kuistille. Siellä hän lysähti korituoliin itkemään.

Puoli yhdeltätoista Cathy Stewart heräsi ja kävi kurkistamassa, joko Rose ja Betty olivat tulleet. Rose nukkui onnellinen hymy huulillaan, mutta Bettyn vuode oli koskematon. Rouva Stewart hiipi alakertaan ja avasi ulko-oven.

-Rakas lapsi!

Betty nosti päätään tyynystä, johon oli itkenyt suuren märän läikän.

-Äiti…

-Mitä ihmettä on tapahtunut? Oletko sairas? Onko tapahtunut jotakin ikävää? Rouva Stewart ravisteli tytärtään. –Kerro minulle, lapsi!

-Napier… MacPherson… kosi minua, uikutti Betty.

Kuistilla oli hetken aivan hiljaista, vain äidin lempeä käsi siveli Bettyn nutturasta irronneita kiharoita.

-Mitä sinä vastasit? hän kysyi lopulta.

-Ki-el-tä-väs-ti. Ja hän – tuli – niin – pahoilleen! Ja voi äiti, minulla on niin paha olo hänen tähtensä!

-Eihän sinulla tarvitse olla, tyttöseni. Ellet tunne mitään häntä kohtaan, olisi ollut väärin suostua.

-Mutta hänen silmänsä – jos olisit nähnyt hänen silmänsä, äiti!

-Olen kerran nähnyt erään nuoren miehen silmät. Äiti katseli kauas nukkuvaan laaksoon. –Sinun Geordie-setäsi kosi minua, kun olin kuudentoista. Hän oli kahdenkolmatta… komea nuori mies… enkä välittänyt hänestä vähääkään.

Betty tuijotti äitiään suu raollaan hämmästyksestä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että äidillä olisi ollut muita ihailijoita kuin isä.

-Vastasin kieltävästi, Cathy-rouva jatkoi. –Ja näen vieläkin joskus unissani tuskan hänen silmissään, vaikka tapauksesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Kaksi vuotta sen jälkeen minut vihittiin Tomin kanssa, enkä ole katunut valintaani hetkeäkään – vaikka minulla onkin tyhmiä tyttäriä, jotka itkevät, koska eivät rakasta jokaista kosijaansa.

Betty nyyhkytti ja nauroi ja kietoi kätensä äidin kaulaan.

-Sinä olet ihana, hän mumisi tämän yöpaitaan. –Paras kaikista äideistä!

Rouva Stewart suuteli hänen hiuksiaan.

-Geordie on onnellinen Annien kanssa ja pastori tulee vielä onnelliseksi jonkun kanssa. Ole vain kiltti hänelle äläkä puhu kosinnasta edes Roselle – juorut vahingoittaisivat teitä kumpaakin. Ja nyt nukkumaan, huomenna sinulla on paljon tekemistä. Rouva Stewart poimi lattialta muutaman Bettyn tukasta pudonneen hiusneulan. –Hyvää yötä, rakkaani.

-Hyvää yötä, äiti. Betty lähti sisään. Mutta kiivetessään yläkertaan hän ajatteli: -Kuvitella, äidilläkin on ollut rakkausseikkailu!

32. luku: Kesäpäivinä

2008-07-08T12:35:00.003+03:00

Elokuun 5. päivänä

”Tämän päivän olen viettänyt hoitaen rakkoani ja lueskellen erästä hauskaa romaania. Kantapääni on ilkeän näköinen ja kovin kipeä, mutta makailu salin sohvalla tekee hyvää sekä sille että uniselle ololleni.

Rob ja Anna ovat Fort Williamissa ja Sarah soitti minulle Lontoosta. Hypin puhelimeen salin halki yhdellä jalalla, mutta Sarahin sydämellinen ääni korvasi kyllä vaivan. Heidät vihitään jouluna, ja hän tahtoo minut morsiusneidoksi. Miten hauskaa se on!

Luin läpi eilen kirjoittaman kertomuksen Sateenkaari. En voi uskoa, että se todella on lähtöisin omasta kynästäni – olenko voinut todellakin luoda jotakin niin kaunista?

Rose tuli juuri tähän, hän on lähdössä Meg Murrayn luo. Meg soitti ja kertoi keksineensä jotakin hauskaa.”

Elokuun 7. päivänä

”Jalkani on taas kunnossa ja se on hyvä, sillä muuten en voisi osallista Naisyhdistyksen perustavaan kokoukseen.

Naisyhdistys oli näet Megin keksintö. Tai oikeammin idean toi Fort Williamista rouva Murray, ja Meg ehdotti, että me nuoremmat tytöt perustaisimme oman alajaostomme. Tänä iltana kokoonnumme Murraylle keskustelemaan asiasta. Äiti, Rose ja minä menemme, Flora tulee ja lähes kaikki muutkin Longin naiset. Isä tekee pilaa suffrageteista ja kyselee, eikö meille riitä sukkien kutominen Fort Williamin sairaalan hyväksi, mutta kyse onkin nyt vallan muusta. Tarkoituksena on, kuten rouva Murray kertoi eilen meillä käydessään, järjestää illanviettoja ja muuta virkistysohjelmaa ja ennen kaikkea hankkia asiantuntijoita eri elämänaloilta luennoimaan asioista, jotka koskevat naisten elämää. Se kuulostaa hauskalta.

Rob hukkasi aamulla kihlasormukselta. Se oli pudonnut yöpöydältä vuodematolle ja Penny oli livahtanut hänen huoneeseensa ja leikkinyt sormuksella, kunnes se oli liukunut kirjoituspöydän alle. Rob raivosi ja heitteli esineitä tieltään, kunnes löysi sormuksen. Varjelkoon, siitäkään renkaasta ei taida olla muuta kuin harmia.

Ei, nyt minun on juostava. Äiti lähti kauppaan ja jätti takaportaiden pesun huolekseni, ja sitten parsin sukkani ja ompelen napin pukuun, jonka laitan kokoukseen illalla. Minun nappini ovat yleensä kaikkialla muualla paitsi puvuissani.”

Elokuun 11. päivänä

”Nyt se on tapahtunut. Nyt olen vihdoinkin 18-vuotias. Eikä se tunnu ollenkaan hullummalta!

Aamulla kampasin hiukseni ylös – tosin Rose joutui auttamaan hiukan, mutta luulen, että opin äkkiä nutturanteon jalon taidon. Minut nähdessään äiti räpytteli silmiään, isä oli tukehtua aamuteehensä, ja Effie sanoi haikeasti:

-Varjelkoon, joko tuokin lapsi on aikuinen!

Aamiaisen jälkeen sain syntymäpäiväpöytäni. Sain paksun nipun kirjoituspaperia, samettinauhan kaulaan laitettavaksi, rintaneulan, pitsipuseron, oikeaa nahkaa olevan salkun – se oli Robilta ja Annalta ’opettajaneidille’ – ja kaksi kirjaa sekä lahjakortin. Jokamiehen Lukemisto tulee minulle kerran kuukaudessa vuoden ajan. En ymmärrä, missä välissä Jamie ja Flora ehtivät tehdä tilauksen Duncanilta, minä en huomannut mitään!

Serkut tulevat illalla, ja aiomme pyörähdellä vähän Alexin gramofonin tahdissa. Rosielta tuli muuten paketti, jossa oli suloinen pitsiliina, tyhjä päiväkirja ja sydämellinen kirje. Alan nyt kirjoittaa vastausta ja koetan sitten pitsipuseroani, sillä Jamie, Flora ja Meggie sekä Cameronit tulevat teelle. Charlie Moore on seuraamassa jotakin mielenkiintoista leikkausta Glasgow’ssa, ja Rose on onneton.”

Elokuun 13. päivänä

”Naisyhdistyksen tyttöosastolla oli tänään ensimmäinen virallinen kokouksensa Grahameilla. Anna ehdotti minua puheenjohtajaksi, mutta kieltäydyin. Minähän lähden syksyllä pois, eikä ole mieltä valita ihmistä virkaan puoleksi kuukaudeksi.

Puheenjohtajaksi tuli lopulta Meg Murray, ja päätimme pitää myyjäiset tämän kuun 25. päivänä. Aion leipoa kakun, ehkä parikin, sillä niitä osaan tehdä – joskus äiti sanoo, että Luoja teki viisaasti kun ei antanut minun syntyä oloihin, joissa minun olisi ansaittava elantoni kotiapulaisena, sillä tavalliset arkiset kotityöt eivät kiinnosta minua. Se on totta ja häpeän sitä, mutta siirrän aina ’uuden elämän’ aloittamista ja annan nytkin Rosen tehdä sohvatyynyt ja kurkkusäilykkeet, häneltä se onnistuu.

Rob nauraa meille ja sanoo meidän suunnittelevan innolla ’rahanpyydystä’ ennen kuin edes tiedämme, mihin tarvitsemme maallista mammonaa, eikä ota meitä todesta kun selitämme, että onhan Naisyhdistyksellä oltava varoja toimintaa varten.

Ylihuomenna Meggie täyttää vuoden. Menemme kaikki Koivutupaan juhlistamaan päivää. Rose ja minä aiomme mennä huomenna Fort Williamiin ja ostaa hänelle sominta ja herttaisinta jotakin mitä voimme kaupasta löytää.

Nyt Effie kutsuu minua, kai herneitä silpomaan. Annie väitti äskettäin, että voisi muuttaa kaupunkiin vain säästyäkseen herneiden silpomiselta, mutta se olisi sentään liioittelua.”

Elokuun 15. päivänä

”Meggie on 1-vuotiaaksi melko turhamainen – hän piti koko syntymäpäiväkutsujensa ajan päässään äidin ompelemaa pitsimyssyä eikä suinkaan rouva Davidsonin ompelemaa järkevää palttinapäähinettä. Sitä paitsi hän päätti, että päivänsankarin kuului olla kaiken keskipiste, ja alkoi huutaa, jos ei saanut mielestään tarpeeksi huomiota. Flora sanoi pelkäävänsä, että tyttö on menossa pilalle, mutta sitä minä en sentään usko.

Eilen Rose ja minä ehdimme juuri ja juuri Fort Williamista hartauskokoukseen. Ken Knox saattoi minut sieltä kotiin, ja istuimme vielä hetken kuistin portailla juttelemassa. Hän oli oikein mukava, kunnes yritti suudella minua! Pidin hänelle hyvänlaatuisen saarnan, joka ei juuri jäänyt jälkeen pastori MacPhersonin viimesunnuntaisesta.

-Rupea pyhäkoulunopettajaksi, tiuskaisi Ken minulle. –Pahempaakin tehdään kuin suudellaan!

-Tapanani ei ole suudella nuoria miehiä hartauskokouksen jälkeen, sanoin ja nousin.

-Sinä olet lapsellinen, sanoi Ken ja lähti.

Rose nauroi makeasti kuullessaan asiasta.

-Knoxit luulevat liikoja itsestään joka asiassa, hän sanoi.

Jos minusta joskus tulee kuuluisa ja julkaisen päiväkirjani, täytyykö minun muuttaa ihmisten nimet?”

Elokuun 16. päivänä

”Rose, Anna, Catriona Baird ja minä ompelimme tänään Bairdin kaupan takahuoneessa suurta tilkkutäkkiä, josta on määrä tulla arpajaisvoitto myyjäisiin. Lisäksi Catriona antoi minulle pahvia ja suloista kermanväristä paperia ommellakseni kokoon muutamia kirjasia, joihin kirjoitan runojani ja Rose maalaa kuvia. Tämä tuntuu hirveän itserakkaalta, mutta kaikki tytöt tahtoivat sitä, paitsi ehkä Myra Knox, joka vilkaisi minua vinosti hymyillen ja sanoi:

-Onhan se mukavaa julkisuutta tulevalle kuuluisuudellemme.

D. Flemingiltä tuli kirje. Se on hyvin duncanmainen ja veikeä, hän kysyy kilpailukirjoituksestani ja kertoilee Edinburghin kuulumisia – Chrissy ei kuulemma ehdi kirjoittaa, koska ’juoksee aamusta iltaan sen Smollettin kaverin kanssa’. Minä pidän Duncanin käsialasta, se on yhtä reipas kuin hän itse.

On niin kaunis ilta, että tunnen oloni melkein surulliseksi. Aurinko siivilöityy kultaisiksi lammikoiksi nurmikolle, puutarhan nurkat ovat hämäriä ja viileitä, ja alhaalta kuuluu pikkutyttöjen mekastus. Tällaisina iltoina tunnen aina outoa kaipuuta, kaipuuta johonkin tulevaan, omaan elämään – ja kuitenkin toivon olevani yhä 10-vuotias lettipää.

Bess Graham on tulossa vielä tänään meille ja minun pitäisi tehdä jotakin runokirjoilleni, sillä varmasti hän kysyy niitä. On vain niin surkeata myydä noita sydämensalaisuuksia – rouva Brown ostaa yhden, siitä olen melko varma, ja lukee läpi kaikki runokirjansa (niitä ei tosin mahda olla monta) saadakseen selville, ketä olen kopioinut. Vaikka toisaalta – onhan imartelevaa, jos runoni ovat kyllin hyviä ollakseen kopioita Burnsilta tai Miltonilta!

Enää neljätoista päivää, ja matkustan takaisin Edinburghiin. Tänä kesänä on tapahtunut niin paljon, että tuntuu kuin aika olisi mennyt hirveän nopeasti. Mutta en sure – pidän Edinburghista.”

Elokuun 19. päivänä

”Pastori MacPherson oli meillä teellä. Hän on poikamies ja pistäytyy Kuusikukkulalla silloin tällöin – Rosea katsomassa, väittää Effie. Oikeastaan säälin pastoria; hän on vasta kolmenkymmenen, eikä hänellä ole elämässään muuta kuin työnsä ja kirjansa. Ne ovat kumpikin hyviä kumppaneita, mutta eivät yksin riitä.

Tänään äiti oli joka tapauksessa Clarkella ja Rosella kurkku kipeänä, joten minä emännöin. Enkä hullummin, luulen; tarjosin tarpeeksi monta kuppia teetä, keskustelin kirkon asioista ja pahoittelin sitä, etten ole ottanut pyhäkoululuokkaa haltuuni.

-Ehkä ensi kesänä, neiti Stewart, pastori ehdotti, ja toivoin kohteliaasti sen olevan mahdollista.

Pastori puristi kättäni pitkään hyvästellessään, ja hän kasvoillaan oli miettiväinen ilme.

-Olette viehättävä, neiti, hän sanoi lopulta ujosti ja lähti.

Kerroin asiasta äidille ohimennen kun hän tuli kotiin, mutta hän tarttuikin äkkiä käteeni ja sanoi vakavasti:

-Betty, älä vain leiki hänen kanssaan!

-Leiki? parahdin. –En ole tehnyt yhtään mitään – voi, ethän sinä luule, että hän – ei kai hän kuvittele…

-En tiedä, kultaseni. Äiti huokasi. –Kai muistat, että hän saarnasi korinttolaiskirjeen kolmannestatoista luvusta viime sunnuntaina?

Muistin kyllä. Saarnateksti oli tuonut mieleeni kesäkuun päivän ja lady Florence Mailfordin.

-Rouva Cameron epäilee, että hän on viimeinkin rakastunut, äiti jatkoi. –Joten – ole varovainen, Bet, ellet välitä hänestä.

-Huomaan, että rouva Cameronilta puuttuu puheenaiheita, ilmoitin kuivasti. –Jos olen pastorin mielestä viehättävä, ei se merkitse mitään. Hän sanoo pyhäkoululuokkaakin viehättäväksi.

Äiti nauroi helmeilevää nauruaan, johon isä väittää aikoinaan juuri rakastuneensa.

-Oikein, Bet. Älä anna tyhmien juorujen panna päätäsi pyörälle. Ja nyt voimmekin mennä poimimaan viinimarjoja.

Me menimme. Mutta Rose on varma siitä, että pastorin äänensävystä kuulsi selvästi ’hellä ja uskollinen’ rakkaus – ikään kuin hän olisi voinut kuulla tuon äänensävyn yläkertaan! Enkä minä oikein tiedä mitä ajatella.

Mutta on ilkeää, jos rouva Cameron on oikeassa. Napier MacPherson on kyllä miellyttävä ja hauskannäköinen, mutta hieman mielikuvitukseton. Eikä minusta ole papinrouvaksi, olen siihen liian turhamainen. Rosie soitti Aberdeenista ja kysyi, montako sydäntä olen tänä kesänä murskannut. Noin kaksi tusinaa, vastasin.

Toivon hartaasti, etteivät rouva Brown tai Cameron olleet linjalla!”

31. luku: Kihlajaiset

2008-07-07T12:34:00.002+03:00

Elokuun neljäs päivä valkeni aurinkoisena ja kirpeän raikkaana. Yöllinen sumu oli kadonnut ja jättänyt jälkeensä kosteudesta kimmeltävän nurmikon ja nupuistaan avautuvat kehäkukat. Minnie makasi kuistilla lämmitellen vanhoja luitaan auringonpaisteessa, ja Penny istui keittiön ovella toivoen, että Effie näin juhlapäivän kunniaksi antaisi sille maistiaisia kakusta.

-Ihana päivä kihlajaisia ajatellen, Betty sanoi yläkerrassa. Hän veti juuri ylleen uutta pukuaan, jonka kanssa neiti Pepdie oli jo ollut menettää toivonsa; Betty oli keksinyt lähes päivittäin jonkin uuden röyhelön tai pitsikiehkuran saadakseen tämän elämänsä ensimmäisen täyspitkän puvun mahdollisimman kauniiksi – hänen 18-vuotispäiväänsä oli enää viikko – ja olisi kai ollut korea kuin joulukuusi, ellei äiti olisi hillinnyt häntä. Mutta nyt puku oli hyvin soma, kermanväristä sifonkia vaaleansinisin koristenauhoin.

-Olisi kauheata jos sataisi. Silloin kaikkien pitäisi olla sisällä, ja tulisi aivan liian ahdasta. Rose kiinnitti ruusunkukan hiuksiinsa. –Jokohan Rob on valmis? Hänenhän täytyy noutaa Anna, ennen kuin vieraita alkaa tulla.

-Hyvä, että isä suostui ilotulitukseen, Betty jatkoi. –Se tulee näyttämään hienolta illalla, ja me nuoret saamme vielä teetä huvimajassa.

-Kauheata, pukuni kiristää jo valmiiksi! Rose, joka oli saanut kureliivin avulla itselleen muodin vaatiman kapean vyötärön, näytti epätoivoiselta. –No, kaipa laihdun vähän tanssittaessa. Joko olet valmis? Mennään auttamaan Jennyä pöydän kattamisessa.

Kuusikukkulan suuri puutarha oli täynnä pikkupöytiä, ja Jenny kantoi juuri suurta omenapiirakkaa tarjoilupöydälle.

-Kakku tuodaan vasta sitten, kun Mary ja Eliza eivät enää ehdi pistää sormiaan kuorrutukseen, hän ilmoitti. –Joko Rob on lähtenyt?

-En tiedä, Rose sanoi. –Missä äiti on?

-Sitoo tuomarin solmuketta. Voisiko Betty mennä hakemaan lisää ruokaliinoja ruokasalin kaapista? Nämä eivät riitä.

Betty juoksi takaovesta sisään. Penkoessaan liinakaappia hän kuuli Robin kolistelevan alakertaan.

-Ala mennä jo, muuten ensimmäiset vieraat ovat tällä ennen Annaa! tyttö komensi.

-Olenko minä nyt tarpeeksi siisti? Rob tahtoi tietää, ja Betty tarkisti, että jakaus ja solmuke olivat suorassa ja asetti nenäliinan paremmin rintataskuun.

-Katsokin, ettet löysää Silvian ohjaksista, hän sanoi. –Isä sanoo, että sille on viime aikoina tullut tapa pysähtyä kesken matkan ja alkaa kaikessa rauhassa syödä piennarheiniä!

-Luuletko, etten minä jo tunne kaikkia Silvian temppuja – Jamie ja minä ratsastimme sillä ilman satulaa jo silloin, kun sinä vasta opettelit kävelemään, Rob ilmoitti ja nipisti Bettyä poskesta. –Muista pyytää, että Jim-eno valokuvaa sinut, olet niin soma että se on ikuistettava jälkipolville.

Betty punastui mielihyvästä. Jim-eno ja Marian-täti tulisivat Invernessistä, ja eno oli luvannut ottaa kuvia uudella kamerallaan.

Koko talo oli seuraavan puoli tuntia suunnilleen kuin pyörremyrskyn kourissa, sitten lapset oli saatu juhlapukuihin ja pöytä valmiiksi. Robin ja Annan ajaessa pihaan – Silvian suupielestä roikkuva ruohotupsu kertoi, että se todella oli yrittänyt mielitemppuaan – Effie ja Jenny olivat ehtineet vaihtaa puhtaat esiliinat ja Jennie oli asetellut kukat maljakoihin.

Anna oli tavattoman suloinen sinipunervassa taftipuvussaan, ja Robin silmistä paistoi rakastuneen miehen avoin palvonta. Betty tunsi itsensä hyvin lapselliseksi tervehtiessään tulevaa sisartaan.

Rose oli ollut oikeassa kiittäessään aurinkoista säätä; Kuusikukkulankaan suuriin huoneisiin ei olisi sopinut se ihmismäärä, joka päivän mittaan saapui kihlaparia juhlimaan. Betty avasi ja järjesti lahjat Annie ja Jennie apunaan, toivotti vieraat tervetulleeksi ja hymyili hymyä, joka sai Una MacDonaldin kuiskaamaan Myra Knoxille:

-Saatpa nähdä, että hän aikoo olla morsiamena seuraavissa kihlajaisissa!

Betty kuuli sanat, mutta ei antanut niiden häiritä itseään. Eihän hän voinut mitään hymylleen!

-Aiotko sinä olla seuraavana vuorossa? Ewan-serkkukin kysyi tullessaan pitämään Bettylle seuraa syreenin alla olevan lahjapöydän luo, sillä Annie ja Jennie olivat lahjavirran tyrehdyttyä livahtaneet leikkimään Gwen Brownin, Colin-serkun ja muiden ikäistensä kanssa.

-En ole, Betty sanoi melkein kiukkuisesti. –Rose on vanhempi – puhumattakaan sinusta ja Alexista!

-Onko ihmisten sitten pakko mennä kihloihin ikäjärjestyksessä? Ewan katseli epäillen Will-sedän ja Carrie-tädin tuomaa pöytäkelloa, jonka tärkein tehtävä näytti olevan koristeen viran toimittaminen. –Amy kertoi, että se edinburghilainen tyyppi oli käynyt täällä.

-Ei Duncan ole mikään ”tyyppi”, Betty torjui. –Ole kohteliaampi minun tuttavilleni!

-Toki toki. Koska tanssi alkaa?

-Flora alkaa soittaa kello kaksi. Sitten on illalla vielä ilotulitus.

Ewan nyökkäsi. Samassa Catriona Baird tuli tuomaan perheensä lahjaa, ja serkku liittyi tämän seuraan. Betty jäi istumaan yksin kivipenkille syreenin alle.

Puutarha oli täynnä iloisenvärisiä pukuja ja hilpeitä kasvoja. Pöydissä maisteltiin Effien herkkuja, lapset puikkelehtivat aikuisten jalkojen lomitse, ja Rob ja Anna säteilivät kuin kaksi aurinkoa. Betty sormeili Bairdien paketista irrottamaansa silkkinauhaa ja tunsi äkkiä ikävöivänsä Duncania. Tämä ei koskaan hävinnyt seurasta kesken kaiken mielitiettynsä perässä – tietysti siksi ettei hänellä ollut mielitiettyä.. Betty huokasi vähän, ajatteli sitten, että voisi hänkin käyttää hyväkseen pöydän antimia ja nousi.

Kun hän oli palaamassa kakkulautasensa kanssa, tuli Flora vastaan Meggie sylissään.

-Etkö pitäisi huolta tästä pallerosta? hän pyysi. –Minun on mentävä koettamaan harmoonia, Alex kolautti sen ovipieleen kun he siirsivät sen puutarhaan ja pelkään, että se on kärsinyt. Jamie vie Meggien päiväunille tanssin alettua, mutta nyt tarvitsisin neljännestunnin rauhaa.

Betty lupasi auliisti. Meggie oli suloinen uudessa merimiesmekossaan, lähetti lentosuukkosia kaikkiin pää- ja useimpiin väli-ilmansuuntiin ja kujersi ihastuneena päästessään taapertamaan Bettyn vierellä. Toisinaan hän astui puvun laahukselle ja kiljaisi silloin aina riemusta.

He söivät juuri kakkua yhdessä, kun Ken Knox istui Bettyn viereen.

-Kätkeydytkö sinä tahallasi tänne pusikkoon? hän kysyi nauraen.

-Olen niin hirveän ujo, Betty tunnusti ja räpytteli silmiään saaden Meggien hihkumaan.

Ken hymyili.

-Olet kummallinen tyttö, hän sanoi. –Kummallinen mutta hauska. Myra kertoi, että kirjoitat – onko se totta?

Betty värähti ja keskittyi pyyhkimään vatkattua kermaa Meggien suupielestä.

-No, ainahan sitä jotain tulee raapusteltua. Ei se ole mitään vakavaa.

-Älä ole turhan vaatimaton. Myra sanoi kuulleensa Meg Murraylta, että osaat kertoa hauskoja tarinoita – miksi et siis kirjoittaisikin hyvin.

-Kysy Myralta, Betty sanoi kiivaammin kuin aikoikaan. –Hänhän tietää minusta kaiken!

-Suutuitko? Ei ollut tarkoitus.

-Hyvä. Päivää, rouva Davidson! Joko lehmä poiki? Kuinka hauskaa, että pääsitte sittenkin tulemaan. Betty hypähti seisomaan ja otti vastaan rouva Davidsonin ojentaman käärön. Meggie sirkutti isoäidilleen ja taputti käsiään. Ken hymähti, kohautti olkapäitään ja lähti poikajoukkoon, joka oli kokoontunut huvimajana ympärille.

Hetken kuluttua alkoi nurmikentältä kuulua harmoonin ääni. Flora soitti hyvin, ja Betty pääsi katsomaan Robin ja Annan aloittamaa tanssia Jamien haettua kirkuvan Meggien nukkumaan.

-Saanko luvan? Ken kumarsi Bettylle. –Minun täytyi ehtiä ennen muita!

-Tuskinpa tähän jonoa olisi päässyt muodostumaan. Betty ei pitänyt siitä, että joutui aloittamaan Kenneth Knoxin parina – kas niin, tuolla rouva Knox nyökkäsi äidillisesti, ja rouva MacDonald kumartui kuiskuttelemaan tämän kanssa. Kun valssi sitten loppui, Betty livahti salamannopeasti Jim-enon luo, joka asetteli valokuvausvälineitään pensasaidan luo, ja oli olevinaan niin kiinnostunut valokuvauskoneesta, että Ken ymmärsi vihjeen.

Tanssien välillä otettiin sitten valokuvia. Jamie ja John kantoivat pensasaidan edustalle penkin, jolla ensin kuvattiin Anna ja Rob, sitten koko vierasjoukko, suku ja lopulta perhe. Sen jälkeen Rob tosiaan vaati, että Bettystä oli otettava yksityiskuva. Ja niin penkki vietiin pois ja Betty asettui seisomaan pensaiden keskelle muodostaen vaaleassa sifongissaan kauniin hahmon tummaa taustaa vasten.

-Olet oikein herttainen, tyttöseni, tuomari sanoi, kun kuva oli otettu. –Ja äitisi näköinen.

Betty hymyili. Hän tiesi saaneensa parhaimman isän kohteliaisuuksista – tälle äiti oli kaiken täydellisyyden mitta.

Päivä kului, kunnes suurin osa vieraista alkoi tehdä lähtöä. Effie laittoi jäljelläoleville sukulaisille kevyen päivällisen, Anna meni lepäämään ja Rob järjesti Johnin kanssa ilotulitusta.

Betty auttoi Jennyä lypsyllä ja istui sitten keittiönportaalle suuri esiliina edessään leikkaamaan juustoa illalla tarjottavien voileipien päälle. Mary kyykki hänen jaloissaan ja varjeli juustonviipaleita Minnieltä ja Pennyltä.

-Onko tämä ollut hauska päivä? Betty kysyi.

Mary nyökkäsi innokkaasti.

-Kihlajaiset ovat melkein yhtä hauskat kuin häät, hän ilmoitti vakavana. –Koska sinä menet kihloihin?

-Eihän minulla ole miestäkään, rakas lapsi.

-Ota Duncan, hän on mukava, ja minä pidän oikeasti punaisesta tukasta. Vai pidätkö sinä enemmän Ken Knoxista?

-Älä puhu tyhmyyksiä. Minä menen seminaariin, eikä opettaja tarvitse miestä. Vie kissat nyt pois, äiti huutaa sinua. Betty ei huomannut lainkaan, että hänen pikkusiskon vuodatuksen aikana vuolemansa juustonpalat olivat aivan epäonnistuneita.

Illalla kylän nuoriso kokoontui vielä puutarhaan. David hoiti Alexin gramofonia, Rose tarjoili säteilevänä teetä ja Charles Moore istui kahdeksas kupillinen kädessään ja vain katseli häntä. Anna oli niin hauska ja ystävällinen, ”ettei häntä tuntisi jos ei tuntisi häntä”, kuten John harvinaisen tyhjentävästi selitti.

Betty hiipi kertomusvihko ja kynä kädessään istumaan kahden koivun väliin asetettuun korituoliin. Hän oli saanut kirvelevän rakon jalkaansa ja keksinyt sitä paitsi perusjuonen kirjoituskilpailuun aikomaansa kertomukseen. Tietenkään hän ei voittaisi eikä sitä odottanutkaan, mutta oli sentään hauska koettaa. Ja täältä näkisi ilotulituksenkin, kun se yhdeksältä alkaisi.

Oli lämmin elokuun ilta, kuu oli nousemassa taivaalle. Betty kietoi ohuen huivinsa tiukemmin hartioilleen, avasi vihon, etsi tyhjän sivun ja alkoi kirjoittaa.

Pikku juoni oli oikeastaan hyvin vähäpätöinen, mutta Bettyn kynä liisi riviltä toiselle varmasti ja vain harvoin pysähtyen; se juoksi sanoja pitkin ja rakensi niistä tikapuut siihen ihmeiden valtakuntaan, josta Isoäiti oli puhunut. Tarinan runko kasvoi ja kehittyi, sen oksat kohosivat ja haaroittuivat, niihin puhkesi vihreitä, tuoksuvia silmuja. Betty kirjoitti silmät kimmeltäen, huulet värähdellen, posket punaisina.

Kahden tunnin kuluttua hän heräsi unelmistaan kylmästä väristen siihen, että tarina oli saanut yllättävän mutta silti luontevan lopun, ja joku huusi:

-Ilotulitus alkaa!

Tyttö sulki vihkonsa ja kiiruhti hiukan ontuen huvimajan luo. Rose astui juuri ulos Charles Mooren käsipuolessa.

-Missä sinä olet ollut? sisar huudahti. –Olin jo huolissani.

-Ei olisi tarvinnut. Raketit alkoivat räiskähdellä taivalla, ja Betty rutisti suuren aarteen sisältävää vihkoa lujasti rintaansa vasten. –Olin vain vaeltamassa sateenkaaren poluilla.

-Varjelkoon tuota lasta, puuskahti Rose. –Tule, Charlie, mennään vähän lähemmäs.

Betty naurahti, sitten hän istuutui huvimajan kynnykselle ja katseli raketteja, kunnes ne sammuivat elokuun taivaalle.

30. luku: Lehtiasiamies

2008-07-06T12:34:00.005+03:00

Kuusikukkulalla alkoi nyt kova hyörinä, olivathan kyseessä perheen ensimmäiset oikeat kihlajaiset – Jamielle ja Floralle ei sellaisia ollut sattuneesta syystä koskaan pidetty. Mutta kaunaa ei kumpikaan kantanut, sillä Flora tuli oma-aloitteisesti auttamaan leipomuksissa, ja Jamie korjasi keittiön lahon portaan ja laittoi huvimajaan uudet ikkunapielet. Meggie jäi Bettyn vahdittavaksi; äiti sanoi, että hänen täytyi ”koota voimia raskasta talvea varten” eikä rasittaa itseään taloustöillä. Tosiasiassa kaikki tiesivät, miten vastenmielisiä siivous- ja keittiötyöt Bettylle olivat, ja että hänestä oli eniten hyötyä kun hän piti Meggien poissa toisten jaloista.

Meggie olikin ohjelmanumero sinänsä. Hän täyttäisi elokuun puolivälissä kokonaisen vuoden, kävellä taapersi jo ympäriinsä kuin utelias ankka, mutta mieluummin kuitenkin eteni nelinkontin ja tekikin sen sellaista vauhtia, etteivät aikuiset olleet pysyä perässä. Hän löytyi milloin maistelemassa Minnien ruokakupin sisältöä, milloin leikkimässä tuomarin partaveitsellä, jonka tämä oli unohtanut makuuhuoneen pöydälle, johon Meggie ylettyi nousemalla seisomaan. Betty ei uskaltanut jättää lasta hetkeksikään silmistään, ei varsinkaan sen jälkeen, kun Meggie oli keksinyt miten hauska lelu neulatyyny oli.

Eräänä aurinkoisena heinäkuun päivänä Betty istui Meggien kanssa nurmikolle levittämällään huovalla ja leikki kädenkätkemisleikkiä, joka oli nuoremman tytön suuri ihastus. Meggie hyökkäsi kuin pullea pantterinpentu kiinni Bettyn käteen, joka möyri huovan alla, ja nipisti sitä riemusta kiljuen.

-Ei, veljentytär, nyt minä en jaksa enää, Betty lopulta ilmoitti, käänsi Meggien selälleen ja kutitti soman esiliinan suojassa olevaa massua. –Sinun pitäisi nukkua päiväunesi, kultamuru.

-E-e! Meggie huitoi käsiään ja antoi tädilleen läjähtävän suukon.

Betty nauroi ja suukotti takaisin, kun äkkiä kuuli veräjän narahtavan. Cathy-rouva ei antanut tuomarin öljytä saranoita, sillä tuo yllätysvieraista varoittava narahdus oli pelastanut Kuusikukkulan perheen monesta nolosta tilanteesta.

Betty kääntyi katsomaan, ponnahti istumaan ja tunsi äkkiä punastuvansa. Portilla seisoi Duncan Fleming yllään golfhousut ja tukevat kengät, takki käsivarrellaan, lippalakki takaraivollaan ja nahkareppu olkapäällään.

Jos nurmikolta olisi noussut Maria Stuartin haamu, ei Duncan olisi ällistynyt pahemmin. Betty oikoi rypistynyttä hamettaan ja tuli tervehtimään oikein vielä uskomatta näkemäänsä.

-Päivää – mutta mitä taivaan tähden sinä teet täällä? hän kysyi.

Duncan selvisi ällistyksestään sen verran, että laski reppunsa maahan ja ojensi hänkin kätensä.

-Otan vastaan lehtitilauksia, hän sanoi, ja harmaat silmät alkoivat tuikkia. –Enpä vain arvannut osuvani sinun onnelliselle saarellesi, Sappho!

Betty nauroi.

-Tulit pahaan aikaan, sillä täältä et löydä ketään, joka ehtisi nyt kiinnostua lehdistä – ellemme Meggie tai minä tilaa!

-Niin, täällä taitaa olla tosiaan tekeillä jotakin erikoista. Duncan viittasi hymyillen mattoihin, jotka lepattivat huvimajan takana kuivaustelineessä kuin kirjavat purjeet. –Saanko olla utelias – mistä ihmeestä on kysymys?

-Veljeni Rob on mennyt kihloihin, ja koko talo on sekaisin kihlajaisten takia. Minulle ei onneksi ole annettu muuta tehtävää kuin Meggiestä… Luoja varjelkoon, missä hän on?

Huopa oli tyhjä.

-Se pikkuinen palleroko? Eihän hän kauas ole voinut ehtiä, Duncan sanoi ja kuivasi nenäliinalla otsaansa, sillä päivä oli lämmin.

-Et tunne Meggietä, Betty mutisi synkästi. –Meg! Meggie! Missä sinä olet?

Mistään ei kuulunut tytön iloista kujerrusta, itkua tai huudahduksia.

Duncan heilautti takkinsa aidalle ja asetti hattunsa sen päälle.

-Kai minun täytyy auttaa sinua etsimisessä. Meggie!

Huovan lähellä ei näkynyt jälkeäkään ruudullisesta koltusta. Puutarha oli tyhjä, mutta Keijulehtoon johtava portti oli auki. Annie oli lähetetty hakemaan sieltä katajia, joilla voitaisiin pyyhkiä huoneiden seinät, ja oli unohtanut sulkea salvan, vaikka häntä oli nimenomaan varoitettu siitä.

Betty seisahtui onnettomana.

-Lehdossa on hänelle niin monta lymypaikkaa, että niiden tutkimiseen menee päiväkausia, hän huokasi. –Ja Meggie ryömii niin nopeasti, ettei sitä voi uskoakaan.

Duncan työnsi kädet taskuihinsa ja mietti. Hän oli tavallaan syyllinen lapsen katoamiseen, koska oli hetkeksi vienyt kokonaan Bettyn huomion – ja sitä paitsi Sappho oli vastustamattoman soma tässä ympäristössä. Nämä kaksi seikkaa saivat nuoren miehen päättämään, että juuri hänen täytyi löytää pikku Meggie.

-Meidän ei auta muu kuin mennä etsimään ja huudella häntä, Duncan sanoi. –Noin pieni lapsi ei vielä osaa mennä piiloon kiusallaan, vaan varmasti vastaa jos kuulee nimensä.

Samassa kauempaa puiden lomasta kuului vihaista koiran räksytystä ja lapsen pelästynyt kiljaisu.

-Meggie! huusi Betty. –Hyvä Luoja, siellä on varmasti Knoxien vihainen koira – he eivät pidä sitä kahlittuna, vaikka kaikki lapset pelkäävät sitä!

-Minä osaan kyllä käsitellä koiria, Duncan vakuutti ja tarttui Bettyn ranteeseen. –Tule, nyt juostaan!

He juoksivat tammien lomitse, kunnes näkivät itkevän Meggien, jonka edessä suuri pörröinen koira räyskytti.

-Pysy kauempana, mutta vedä lapsi sivuun heti kun käsken, Duncan komensi.

Betty nyökkäsi vapisevin huulin. Jostakin syystä hän luotti täysin Duncaniin.

Tämä sieppasi maasta oksankarahkan ja uhkasi sillä koiraa, joka raivokkaasti muristen kääntyi tavoittamaan uutta uhria.

-Nyt – nopeasti!

Meggie ei ehtinyt edes kiljaista, kun Betty jo puristi häntä rintaansa vasten. Koira irvisteli Duncanille; se oli valmis käymään hätyyttäjänsä kurkkuun, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Mutta Duncan oli päättäväinen ja teki tukevalla oksalla niin uhkaavia liikkeitä, että koira joutui perääntymään, painamaan hännän koipien väliin ja lopulta juoksemaan kauemmaksi.

-Voi hyvä Jumala… Betty istuutui suurelle kivelle, sillä hänen polvensa tuntuivat olevan hyytelöä. Meggie niiskutti, nykäisi sitten Bettyä palmikosta ja supatti pehmeällä lapsenäänellään Duncania osoittaen:

-Iltti!

Kyyneleet tulvahtivat Bettyn silmiin, mutta Duncan kyykistyi hänen eteensä, kutitti Meggien pulleaa poskea ja sanoi harmaat silmät välkkyen:

-Kiltti minä olenkin, kultaseni, ja nyt saat antaa minulle suukon henkesi pelastamisesta.

Silloin Meggie ojensi molemmat kätensä, tarttui Duncania poskista ja painoi mojahtavan suukon tämän nenään.

-Niin sitä pitää! Duncan pyyhkäisi nenänpäätään, johon Meggien hellyydenosoitus oli jättänyt kostean jäljen. –Älä nyt itke, Sappho, vai oletko sinä mustasukkainen?

Betty puisti päätään, ja hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa.

-Tule, mennään sisään nyt, tyttö sanoi. –Olet ansainnut lounaan tästä hyvästä.

-Kyllä se minulle sopii, mikäli en ole tiellä.

-Et varmasti, kunhan muistat nostaa jalkasi ylös aina kun Jenny lähestyy moppinsa kanssa!

He kävelivät takaisin puutarhaan ja Duncan salpasi portin lujasti.

-Minun on ollut ikävä sinua, hän tunnusti huolettomasti. –Iloisuuttasi ja hyvää sydäntäsi. En voi uskoa onneani, kun osuin juuri tänne!

-En minä ole lainkaan hyväsydäminen. Betty irrotti viidennen kerran Meggien sormet hiuksistaan.

-Etkö? No, entäpä Sarah-neidin juttu? Tai Rosien tanssiaiskutsu? Voit arvata, että Chrissy on kertonut minulle erinäisiä asioita.

-Äsh, täytyyhän ystäviä auttaa.

-Kaikki eivät auttaisi.

-Mutta minä autan. Mary! Sano Effielle, että tulee vielä yksi lounaalle!

Mary, joka oli kurkistanut kuistilta, katosi jälleen. Kun Betty, Duncan ja Meggie sitten tulivat portaiden luo, vilahti ikkunoissa pitkä rivi päitä, jotka koettivat enemmän tai vähemmän onnistuneesti kätkeytyä verhojen taa. Rouva Stewart astui kuistille ensimmäisenä ja loi Bettyyn kysyvän katseen sillä välin kun Duncan haki tavaransa portilta. Betty selitti nopeasti, miten Meggie oli kadonnut ja miten Duncan oli ajanut pois Knoxien vihaisen koiran.

-Oli kyllä kokonaan minun syyni, että lapsi katosi, pisti Duncan väliin.

-Siitä huolimatta hän tulee lounaalle, eikö niin? Betty hymyili suostutellen, ja Meggie tehosti vaikutusta kirkumalla ihastuneena:

-Iltti! Iltti!

-Totta kai, aina meidän pöydässämme on tilaa ylimääräiselle lautaselle, sanoi rouva Stewart. –Tulkaa toki sisään, herra Fleming!

Duncan totteli. Hän huomasi heti, että oli suuren uteliaisuuden kohde; porraskaiteen lomasta kurkisti ainakin kolme päätä, salin ovesta toinen mokoma, ja kynnysmatolla epäluuloisesti mulkoilevat kaksi kissaa näyttivät yhtyvän mielipiteeseen, jonka Effie ilmitoi äänekkäästi keittiössä:

-Varjelkoon, kaupunkilaisherra! Mitä me hänelle syötämme?

Betty koetti olla huomaamatta tätä yleistä mielenkiintoa. Hän lörpötteli ahkerasti, polkaisi Johnia jalalle ja toivoi, ettei Annie sanoisi mitä ajatteli, kun tämä ilmestyi paikalle mukanaan korillinen katajanoksia. Flora haki Meggien nukkumaan, ja Robin lisäksi hän oli ainoa joka ei mitannut Duncania silmillään kiireestä kantapäähän – Rob tervehti vierasta tuttavallisesti ja kiitti toisen onnitellessa.

Lopulta Kuusikukkulan perhe istui lounaspöytään. Silloin Betty huomasi lautasensa vieressä kirjeen, jonka Annie oli tuonut muun postin mukana kylästä. Kirje oli Jerry Oagilta, ja jostakin syystä tytölle tuli kiire työntää se vyöhönsä. Duncan oli kuitenkin nähnyt lähettäjän nimen.

-Onko tämä yksi niistä poikakoulun pikkukavereista? hän kysyi ilkikurisesti.

-Gerald Oag ei suinkaan ole mikään ”pikkukaveri”. Betty sieppasi korista leivän ja alkoi voidella sitä hurjasti. –Hänenlaisiaan kutsutaan nuoriksi herrasmiehiksi.

-Ahaa, niin, niinpä tietysti. Duncan nauroi sisäänpäin. Sitten hän päätti olla kiusaamatta Sapphoa enempää ja alkoi kertoa, miksi oikeastaan oli ilmestynyt Kuusikukkulan portille.

-Isä on toiminut muutaman aikakauslehden asiamiehenä kirjakauppatyönsä ohessa jo vuosia, mutta kun minä viime vuonna tulin täysi-ikäiseksi ja aloitin työn kaupassa sen itsenäisenä osakkaana, otin asiamiestehtävätkin hoitaakseni, hän selitti. –Lehtiä tilataan melko mukavasti kaupungissa, ja usein maalta tulleetkin käyvät liikkeessämme tekemässä tilauksia. Niinpä ajattelin, että voisin yhtä hyvin tuoda tilauslomakkeet heidän luokseen – ja samalla sain hyvän syyn lähteä pienelle lomamatkalle. Matkustin junalla Fort Williamiin ja olen viikon päivät vaeltanut jalkaisin Suuren laakson alueella yhdyskunnasta toiseen. Huomenna minun on määrä olla taas Fort Williamissa ja lähteä junalla kotiin.

-Kannattaako se? Jamie kysyi kiinnostuneena.

Duncan naurahti.

-Sanotaan nyt näin, että jos elantoni olisi tämän työn varassa, ei siinä olisi hurraamista, mutta aivan kiitettävästi lehtiä on kuitenkin tilattu. Ja kun samalla saa vaeltaa Ylämaalla, en minä suorastaan valita. Ehdin kyllä olla taas tarpeeksi Vanhassa savupesässäkin!

-Mitä Vanhaan savupesään oikeastaan kuuluu? Betty kysyi. –Miten Chrissy voi?

-Hän nauttii elämästään – juoksee Jessien ja Nannyn luona tai kävelee tuon Smollettin pojan kanssa.

Betty nyökkäsi ja koetti keksiä kuumeisesti jotakin sanottavaa, joka johdattaisi puheen pois poikakoulun ”pikkukavereista”. Onneksi isä alkoi samassa kysellä niistä lehdistä, joiden tilausluettelot Duncanilla oli mukanaan. Kuullessaan Kaledonian Äänen nimen Bettyn posket alkoivat hehkua, eikä hän uskaltanut katsoa Robiin.

-Jokamiehen Lukemisto on muuten julistanut kirjoituskilpailun, Duncan sanoi, kun oli ehditty jälkiruokaan. –He etsivät kertomuksia suureen joulunumeroonsa ja samalla uusia avustajia. Tahtoisitko kokeilla, Bet?

Betty nielaisi.

-Enhän minä pärjää, hän mutisi.

-Et saa koskaan tietää ellet yritä. Saat minulta säännöt.

-Niin, Bettyhän kirjoittelee mielellään, rouva Stewart huomautti hymyillen. –Koeta vain onneasi jos tahdot.

-En tiedä, ehdinkö…

-Tosiaan, ensi syksy on sinulle varmasti kiireinen. Et taida ehtiä enää edes teatteriin? Duncan kysyi.

-En ainakaan kovin usein. Betty oli kiitollinen, kun hänen ”kirjoittelemisensa” unohdettiin.

Mutta ruuan jälkeen Duncan kuitenkin otti reppunsa ja etsi sieltä kuoren, jossa oli Jokamiehen Lukemiston leima. Hän oli juuri ottamassa taitettua arkkia esiin, kun tunsi nykäisyn lahkeessaan. Eliza tuijotti häntä epäillen.

-Mitä sinä tahdot, pikku ystävä? Duncan kysyi kyykistyen.

-Menetkö sinä naimisiin Betin kanssa? Eliza tiukkasi.

-Minä? Duncanin silmät säihkyivät naurusta ja Betty näytti siltä kuin olisi tahtonut sulkea pikkusisarensa vaatekomeroon. –Mikäs siinä, jos Bet huolii minut. Huolitko?

-Mene tiehesi, typerä tyttö! Betty lennätti Elizan kauemmaksi, mutta Duncan oli jo ehtinyt sujauttaa makeisen tämän esiliinantaskuun.

-No, mitä sanot? Duncan tiukkasi.

-Älä höpsi nyt. Betty puisteli olemattomia tomuhiukkasia puseronsa hihalta. –Löysitkö sääntöjä? Voinhan kokeilla onneani kilpailussa.

Duncan ojensi paperin tytölle, sitten hän painoi lakin päähänsä ja otti reppunsa ja takkinsa.

-Joko sinä menet? Betty huudahti kuitenkin vähän pettyneenä. –Tarkoitan, että onko sinulla yösija tiedossa?

-Kierrän vielä Glen Longissa muutamassa talossa ja lähden sitten kävelemään Fort Williamiin, niin että voin yöpyä siellä ja lähteä aamujunalla Edinburghiin. Suurkiitos maukkaasta ateriasta, rouva Stewart! Toivottavasti en nyt häirinnyt kovasti teitä kiireittenne keskellä.

-Voi ei toki, oli miellyttävää taas tavata. Rouva Stewart hymyili ja ajoi pois Elizan, joka tuli kärttämään lisää makeisia.

-Näkemiin sitten, Sappho. Duncan ojensi kätensä ja puristi lujasti Bettyn kättä. –Ole kiltti tyttö.

-Sinä olet hupsu, Betty sanoi, ja Duncan nauroi.

-Syyskuussa nähdään, hän sanoi ja lähti.

Betty jäi seisomaan kuistin ovelle puristaen Jokamiehen Lukemiston kirjoituskilpailun sääntöjä rintaansa vasten. Vallaton auringonsäde leikki Duncanin lippalakin alta näkyvillä punaisilla niskahiuksilla hänen kulkiessaan kukkulatietä alas. Mutkassa hän kääntyi ja heilautti toverillisesti kättään. Betty heilutti takaisin.

-Syyskuussa, hän mutisi. –Siihen on yli kuukausi.

Samassa helähti tytön takaa Maryn kirkas ääni:

-Bet, onko punainen tukka sinusta nätti?

29. luku: Eräs puhelinsoitto

2008-07-05T12:33:00.005+03:00

Kun Betty sinä keskiviikkoaamuna heräsi, satoi kaatamalla. Tammenoksat taipuivat ja huokailivat tuulen pyörittäessä niitä, ja ikkuna oli pisaroitten viiruttama.

-Typerää, tyttö tiuskaisi ennen kuin oli edes ehtinyt työntää jalkojaan lattialle.

-Älä viitsi marista heti aamusta, Rose murahti peilin luota. –Charlie lupasi viedä minut ajelemaan, mutta eihän siitä nyt tule mitään!

-Sinun päähäsi ei sitten sovi mitään muuta kuin ”Charlie-sitä” ja ”Charlie-tätä”! Betty roiskutti vettä ympäriinsä pestessään kasvojaan eikä kaatanut pesuvatia tyhjäksi, kuten olisi pitänyt.

Siitä päivästä näytti tulevan harmaa muutenkin kuin sään suhteen. Elizalla oli hammassärkyä ja hän nyyhkytti vuoteessaan kasvot linimentillä kostutettuun riepuun kiedottuna, Mary oli pilannut nukkensa pukukankaan ja itki vaatekomerossa; kaksoset riitelivät siitä, kumman vuoro oli auttaa viikkosiivouksessa, ja koska he eivät päässeet sovintoon, saivat Cathy-rouva ja Jenny pärjätä kahden; John oli nukkunut huonosti ja äyski jokaiselle, Betty paiskoi ovia ja Rose murjotti uusimman muotiromaanin takana. Vain Jennie oli onnellinen opetellessaan valmistamaan kurpitsapiirakkaa keittiössä Effien johdolla. Robin mielialaa ei kukaan tiennyt, sillä hän oli kadonnut sateeseen aamiaisen jälkeen välittämättä siitä, että kosteus teki hänen kiharansa entistä pörröisemmiksi – ”tai ehkä juuri sen vuoksi”, ajatteli Betty purevasti.

Lopulta tyttö käpertyi salin sohvalle kertomusvihon ja kynän kanssa. Kun hän oli päässyt tarinassa hyvään alkuun, soi puhelin. Se oli kaukopuhelun pitkä soitto.

-Betty, mene vastaamaan! huusi Rose kirjastosta.

-Älä luule, se on kuitenkin isälle. Menköön John.

-Sitä saat kyllä odottaa. John lojui ruokasalin sohvalla ja selaili Monte Criston kreiviä.

Puhelin soi uudelleen. Vihdoin Jenny kiiruhti yläkerrasta pölyriepu kädessään.

-Talo on ihmisiä täynnä, eikä kukaan… hän mutisi. –Haloo? Anteeksi? Kyllä, kyllä on. Kuka? Betty-neiti? Hetkinen.

Betty oli sulkenut kertomusvihon. Kuka hänelle saattoi soittaa?

Jenny ilmestyi ovelle.

-Duncan Fleming tahtoo puhua Bettyn kanssa, hän ilmoitti.

Kuusikukkulan unelias tunnelma katosi kuin poispuhallettuna. Betty syöksyi sieppaamaan torven, ja hetkessä sisarukset olivat piirittäneet hänet.

-Haloo? Niin, minä olen… Ai, sinäkö Duncan? Betty koetti irrottaa Maryn tahmaiset sormet helmoistaan. –Mitä sinä sanot?

-Ei ole romanttista kosia puhelimessa, kailotti John sateenvarjotelineeltä.

-Pidä suusi kiinni! Ei, en minä sinulle puhunut, vaan Johnille… Kuinka? Linja särisee. Ei mutta – onko se totta? Betty huudahti. –Oletko aivan varma? Oletko nähnyt listan? Neljänneksi paras – voi hyvä Luoja… Entä Rosie? Ei, en kuule nyt… Tuki suusi, John!

-Kysy, huoliiko hän kaksoset samaan kauppaan! John oli jättänyt sateenvarjotelineen ja tuli antamaan sisarelleen hyviä neuvoja.

Betty painoi armotta kämmenensä Johnin suulle.

-Niin, Rosie… Seitsemäs? Todellako? Voi kiitos, kiitos, Duncan! Niin, sano paljon terveisiä Chrissylle ja muille… Kiitos vielä kerran… Kuulemiin!

Betty laski torven paikoilleen, soitti loppusoiton ja kääntyi ympärilleen kerääntyneeseen joukkoon päin ylväänä kuin kuningatar. Jenny oli jäänyt kuuntelemaan, rouva Stewart tullut yläkerrasta ja jopa vanha Effie seurannut Jennietä keittiöstä. Tuomari kurkisti työhuoneensa ovesta.

-Minut on valittu seminaariin neljänneksi parhaalla pistemäärällä, Betty melkein kuiskasi.

Halliin laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Sitten Mary kysyi varovasti:

-Onko se hyvä?

-On, oikein hyvä. Rouva Stewart suuteli Bettyä. –Onnea, rakkaani, olet onnistunut mainiosti.

-Voi Bet! Rose syleili sisartaan myrskyisästi. –Ajatella, että sinusta tulee opettaja!

-Ja minä kun jo luulin, että pääset naimisiin, virnisti John. –Onnea, sisko.

-Kuka soitti? tuomari kysyi. –Olet ansainnut tämän, tyttö, mutta keneltä tieto tuli?

-Duncan Flemingiltä. Betty kumartui nostamaan syliinsä Elizan, jonka meteli oli houkutellut alakertaan, eikä kukaan nähnyt hänen silmiään. -Tämä oli sattumalta pistäytynyt opistolla ja nähnyt hyväksyttyjen listan.

Duncan ei ollut kertonut, että oli pitänyt koko heinäkuun tapanaan ”pistäytyä” opistolla ilmoitustaulua lukemassa, mutta siitä huolimatta tuomari ja Cathy-rouva vilkaisivat toisiinsa ja David alkoi nauraa ääneen.

-Mikä nyt on noin hauskaa? Betty mutisi ja painoi poskensa vasten Elizan paisunutta poskea. –Rosie on seitsemänneksi paras, ajatelkaa! Ei, mutta minunhan täytyy soittaa hänelle!

-Mitä Bet on tehnyt? kysyi Eliza ja otti Annieta kädestä, kun Betty oli laskenut hänet maahan ja tilannut kaukopuhelun Aberdeeniin.

-Hänestä tulee opettaja, Annie vastasi.

-Opettaja? Sellainen kuin herra Macmillan?

-Niin, sellainen.

Eliza mietti ankarasti. Sitten hän sanoi kummeksuen:

-Mutta eihän Bet ole kalju!

Betty hillitsi vaivoin naurunhalunsa, sillä keskus oli juuri vastannut. Kunpa vain rouva Cameron nyt kuuntelisi langalla!

Rosie oli haltioissaan, kun Betty vihdoin sai hänet langanpäähän. Tytöt olisivat rupatelleet varmasti tunnin, ellei tuomari olisi tullut huomauttamaan että kaukopuhelut maksoivat omaisuuden, eikä hinnasta saanut alennusta, vaikka kuinka oli juuri päässyt seminaariin.

Sade alkoi vihdoin laantua ja koko maailma oli raikas ja tuoksuva. Jenny kattoi lounaan kuistille, ja Rose kävi poimimassa kimpun hajuherneitä pöytään Bettyn kunniaksi, vaikka märkä ruoho kastelikin hänen kenkänsä ja hameenhelmansa.

-Mutta missä Rob on? rouva Stewart kysyi, kun oli istuttu aterialle.

-Hän lähti Longiin, David ilmoitti ja katseli silmät säteillen lihahyytelöä ja perunapalleroita, jotka Effie toi pöytään.

-Hän tulee! huusi Mary. –Ja Anna tulee myös!

-Hyvänen aika. Cathy-rouva riisui huivin, jonka oli sitonut päähänsä siivouksen ajaksi. –Annie, pyydä Jennyä tuomaan yksi lautanen lisää.

-Anteeksi että olen myöhässä, Rob sanoi astuessaan kuistille säteilevä Anna käsipuolessaan. –Emme vain huomanneet ajan kulua, sillä – me olemme menneet kihloihin.

-Mutta koska… Cathy-rouva räpytteli silmiään.

-Tänä aamuna, Anna sanoi niin ujosti, että Betty hämmästyi.

Kun samaan perheeseen pudotetaan kaksi pommia puolen tunnin välein, ei vaikutus voi juuri olla muuta kuin tyrmäävä. Täytyy siis vain ihailla Stewartin perhettä, joka selvisi niinkin nopeasti järkytyksestään. Ottaessaan vastaan onnitteluja Rob vilkaisi huvittuneena isäänsä, jonka kasvoilla oli tyytyväinen myhäily; olihan sentään toista naida tohtorin kuin Davidsonin suvusta.

Kun Rob ja Anna oli kutsuttu pöytään, ilmoitti John kärkkäästi Bettyn pääsykoetuloksesta. Erityisesti hän korosti sitä, että asiasta oli ilmoittanut Duncan Fleming.

-Lautakunnan kirje tulee varmaan huomenna, sanoi Betty nopeasti ja yritti potkaista Johnia pöydän alla. Potku osui kuitenkin Robin nilkkaan, ja tämän silmät alkoivat tuikkia iloisesti.

Illalla tuomari ja rouva Stewart kävelivät Robin kanssa Mäntykankaalle tapaamaan Cameroneita. Betty ja Rose lähtivät mukaan; Rose siksi, ettei ollut tavannut Charlietaan kahteen päivään, Betty siksi, että tahtoi mielellään nähdä rouva Cameronin ilmeen.

Tulevat sukulaiset otettiin tietysti avosylin vastaan. Tohtori oli itse kotona – nauraen hän sanoi olevansa jo huolissaan toimeentulostaan, kun Longin asukkaat eivät ollenkaan tänään sairastaneet – ja Charles Moore vei Rosen puistoon; Anna ja Rob olivat kadonneet sinne jo aiemmin.

-Ja pikku Bettykö aikoo lukea opettajattareksi? rouva Cameron kysyi imelästi hymyillen heidän istuessaan teepöytään. –Satuin vain kuulemaan, kun eräs - nuori mies soitti siitä Bettylle.

Betty kätki hymynsä juustopiiraan palasen taa.

-Kyllä, menen seminaariin, hän sanoi ja väisti tahallaan tuon kiusallisen ”nuoren miehen”. Mutta rouva Cameronia ei niin vain eksytetty jäljiltä.

-Sinulla taitaa olla monia… ihailijoita Edinburghissa, rouva jatkoi sitkeästi.

-No, Isabel, tohtori murahti ja loi vaimoonsa varoittavan katseen.

Mutta Betty oli saanut ilkikurisuuden puuskan. Cathy-rouva näki pilkkeen tytön silmissä ja huolestui – eikä aiheetta.

-Voi kyllä, minulla on paljon tuttavia.

-Oh… No, et kai ehdi opettaa kovin kauan, menet varmasti pian naimisiin.

-No jaa, voisinhan tehdä sen, kun vain tietäisin kenet ottaisin. Eräs osaa pyyhkiä jalkansa oikein kauniisti astuessaan huoneeseen, mutta hän nuuskaa – ja toinen, joka ei nuuskaa, nakertaa koko ajan rintasokeria. Se olisi sietämätöntä, vai mitä? Betty pani kiharaisen päänsä kallelleen ja katsoi rouva Cameronia viattomin silmin.

Rouva yskäisi ja soitti palvelustyttöä tuomaan lisää teetä.

-Kas niin, ehkä puhumme hieman kihlajaisista, mutisi hän, eikä enää vilkaissutkaan Bettyyn. Tämä puolestaan juhli voittoaan ottamalla toisen palan mansikkakakkua.

Koska rouva Cameron tahtoi järjestää häät ainokaiselleen, päätettiin kihlajaiset järjestää Kuusikukkulalla elokuun alussa.

-Sinun syntymäpäivääsi täytyy viettää sitten vähän vaatimattomammin, rouva Stewart sanoi Bettylle ja näytti hiukan levottomalta. Hän pelkäsi, että tyttö jatkaisi ilveilyään.

-Voi, ei se mitään! Betty huudahti sydämellisesti. –Minullahan oli tanssiaiset vuosi sitten, ja kihlajaisten suunnittelu on varmasti hauskaa.

-Hyvä on. Mutta Betty, oletko hyvä ja haet toisetkin nuoret teelle? Rouva Cameron hymyili niin leveästi, että Betty arvasi tämän aikovan sillä aikaa kysellä kautta rantain äidiltä totuutta hänen ”ihailijoistaan”.

Loppuilta kului kuitenkin leppoisasti. Betty oli kätkeytynyt penkille syreenipensaan alle ja nautti kuutamosta ja kauempaa kuuluvasta hillitystä puheensorinasta. Hän oli juuri nukahtamaisillaan mukavalle paikalleen, kun Rob kumartui hänen ylitseen.

-Herätys, Ruusunen, veli kuiskasi nauraen. –Vai odotatko, että prinssisi tulee antamaan sinulle suudelman?

-Ole hölmöilemättä! Betty hypähti seisomaan. –En minä ole prinsessa.

-Etkö? Rob nauroi vallattomana kuin ainakin juuri kihlautunut nuori mies. –Tule joka tapauksessa, lähdetään kotiin.

Betty seurasi häntä hiukan palellen.

-Tästä tulee vielä vauhdikas kesä, hän ajatteli ja haukotteli makeasti.

28. luku: Loma alkaa

2008-07-04T12:32:00.003+03:00

Heinäkuun 3. päivänä

”Tulin juuri pääsykokeesta. Meillä oli lupa kirjoittaa yhdeksästä neljään, ja valvojan täytyi melkein repiä paperit käsistäni viisi minuuttia yli neljä. Rosie oli lähtenyt neljännestuntia aiemmin, mutta odotti minua ulkona.

-Nyt se on sitten ohi, hän huokasi kävellessämme hitaasti katua pitkin. –Olemme tehneet parhaamme ja päässeet vastuusta.

-Minä olen lukenut nämä kaksi päivää niin, että kaikki asiat tuntuvat olevan sekaisin päässäni, hymähdin. –Mutta nyt alkaa loma, eikö se ole ihanaa!

Rosie myönsi, että se on ihanaa. Sitten puhuimme vielä Sarahista ja Neilistä ja muusta mielenkiintoisesta.

Minut on kutsuttu Mailfordien luo hotelliin illalliselle. Pelkään hiukan Sir Edwardia – Sarah sanoi hänen olevan pitkävihainen, ja menisin paljon mieluummin isän ja äidin ja Robin kanssa Brodielle illaksi. Mutta lady Florence on sentään ystäväni. Ja huomenna lähdemme kotiin – kahdeksi suloiseksi kuukaudeksi takaisin Kuusikukkulalle!

Mutta milloin ihmeessä saamme tulokset?

Kuusikukkulalla heinäkuun 5. päivänä

”Istun Keijulehdossa Ikivihreän kuusen alla, ja vieressäni kukkivat villiruusut. Kuusi ja ruusut – hurmaava yhdistelmä.

Sir Edward ei purrut nenääni irti, vaikka aluksi sitä pelkäsin. Hän kyseli kaikenlaista Sarahista ja Tiedon kunnaista. Kerroin totuuden sen mukaan, mitä Sarah on tunteistaan kertonut. Näin lady Florencen pyyhkivän silmiään ja tunsin itseni inkvisiittoriksi. Loppujen lopuksi vanhemmat taitavat aina ajaa lastensa parasta, vaikka eivät aina ymmärräkään, mikä näille olisi parasta.

Kun lähdin, lady Florence suuteli minua, ja Sir Edward sanoi:

-Minä pidän sinusta, tyttö.

Vaikuttavaa.

Oli ihanaa herätä tänä aamuna kotona! Juoksin heti aamiaisen jälkeen ja laukut purettuani tänne. Illalla tullaan Koivutuvasta, Stewarteilta, Clarkeilta, tohtorilasta (Rob silittelee kutrejaan kuin ennen muinoin, eikä Rosella ole aikaa muuhun kuin peilin tai puuterirasian etsimiseen), Davidsoneilta, Knoxeilta, Murraylta – melkein koko kylä on tulossa, herra Macmillan tietysti ensimmäisenä. Tulee olemaan melkoinen hälinä, mutta nautin siitä, Rob ja minä kun olemme päähenkilöt.

Minnie-kissa on vieraantunut minusta. Se melkein sähisi, kun koetin silittää sitä kuistilla.

Effie kysyi, olenko nyt kovinkin oppinut.”

Heinäkuun 7. päivänä

”Kenneth Knox ja minä olimme kävelemässä. Kuljimme Keijulehdon läpi alas Glasgow’n tielle ja vaelsimme nummella. Ken koetti hakkailla minua, kunnes aloin tehdä pilaa hänen haikeista silmäyksistään.

-Onko sinulla sydäntä ollenkaan, Bet? hän kysyi lopulta.

-Tietysti, enhän muuten olisi elossa, ilmoitin hilpeästi.

Kun tulin kotiin, istui äiti kuistilla ompelemassa isälle uutta paitaa, ja Mary ja Eliza leikkivät portailla. Pysähtyessäni heidän luokseen Eliza kysyi:

-Jäätkö sinä nyt kotiin, Bet?

-En, kulta pieni, minä lähden taas muuttolintujen mukana, sanoin.

Äiti huokasi.

-Minun muuttolintuni, hän hymähti. –Sinusta on tullut niin aikuinen, Betty. En koskaan saa takaisin sitä haaveilevaa tyttöstä, jonka kerran jätin Waverleyn asemalle vilkuttamaan junani perään.

-Haaveilen yhä, äiti.

-Mutta unelmasi ovat erilaisia – ja sinusta on tullut nuori nainen.

Istuin äidin jalkojen juureen samoin kuin tein kymmenen vuotta sitten.

-Kohtahan olenkin 18-vuotias, sanoin.

Istuimme hetken hiljaa auringonpaisteessa. Äiti oli laskenut isän paidan syliinsä ja silitti tukkaani.

-Onko Kenneth sinusta hauska? hän kysyi.

-Miksei, mutta hän hakkailee.

-En tahtoisi, että tyttöäni hakkaillaan.

-Luulen, että sain hänet lopettamaan hetkeksi.

-Eliza kultaseni, mene hakemaan ompelukorini, se jäi saliin, äiti sanoi. –Ja Mary, et ole vielä poiminut kukkia päivällispöytään!

Arvasin, että tämä oli vain keino saada ’pikku padat’ pois kuistilta. Kun he olivat menneet, äiti kysyi:

-Hakkailevatko muut pojat sinua?

-Ketkä? kysyin hämmästyneenä.

-Herra Fleming ja – mikä hänen nimensä oli – herra Oag?

Tuntui hassulta kuulla Duncania ja Jerryä puhuteltavan ’herroina’.

-Eivät tietystikään, nauroin. –He ovat reiluja poikia.

-Sitten, äiti sanoi ja kumartui suutelemaan jakaustani, -minä toivoisin että olisit enemmän heidän kuin Ken Knoxin seurassa.

En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi jotenkin valikoida seuraani. Mutta oikeassahan äiti on. En tahdo tulla kevytmieliseksi tytöksi – enkä tahdo, että minua syyttänikään sellaiseksi luullaan. Tunnen, että nyt olen hyvin lähellä sitä maailmaa, johon jouluna tajusin Rosen jo edelläni menneen – ja siinä maailmassa pärjää vain, jos ei hukkaa kompassiaan, kuten pastori MacPherson sanoi jossakin saarnassaan. Päätin heti, että alan tarkkailla enemmän käytöstäni.

Tunnen oloni haikeaksi. Aurinko paistaa Keijulehdon tammien läpi. Kesä on ihana, mutta ihanuudessaankin täynnä kaipuuta. En ole nähnyt ensimmäisiä vuokkoja Lehdossa, enkä ole täällä kun viimeiset lehdet putoavat koivuista.

Toivotaan, että Johnin tulo piristää minua!”

Heinäkuun 8. päivänä

”John on tullut. Vähän pidempänä, vähän laihempana, vähän aikuisempana. Hän ei enää yritä matkia Robia kaikessa (ellei ahkeruudessa!), mutta kiillottaa ja huoltaa pyöräänsä parhaillaan yhtä huolellisesti kuin viime kesänä.

Mutta miksi Edinburghista ei kuulu mitään? Rob ei hermoillut ollenkaan näin, hänelle koe tuntui olevan pelkkä huvimatka, ja nyt hän sanoo tulosten saapumiseen voivan mennä kuukaudenkin.

Kuukausi! Minä tulen hulluksi.”

Heinäkuun 11. päivänä

”Koko viikon on satanut, vasta eilen paistoi aurinko, ja Longin nuoriso päätti lähteä kirkon jälkeen huviretkelle. Me tytöt pakkasimme eväät, pojat kantoivat koreja, ja niin me vaelsimme aina suuriin metsiin saakka. Meillä oli hyvin hauskaa, mutta erästä asiaa häpeän: kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta tajusin keimailevani Ken Knoxille. En olisi uskonut koskaan sortuvani siihen, mutta kun kaikki kulkivat pareina, teki minunkin mieleni. Charles Moorella oli vapaa sunnuntai, eikä Rose nähnyt ketään muuta; Meg ja Andrew juttelivat mäntyjen alla; Anna ja Rob, Una ja Alex, Frank ja Bess, Kate ja Sandy, Ewan ja Catriona.

Häpesin jo kotimatkalla käytöstäni, mutta varsinaisen itseinhon valtaan jouduin, kun David toi postin ja sain kirjeet Jerryltä ja Chrissyltä. Jerry lopetti: ’Kai muistat minua joskus?’ ja Chrissyn viestin loppuun oli Duncan kirjoittanut pystyllä käsialallaan: ’Katso Pegasoksesi jalkoihin, Sappho, nyt kun en ole nostelemassa sinua pystyyn.’ Voi, jospa hän tietäisi, miten syvään mutaan ’Pegasos’ tänään kahlasi!

Olen yrittänyt olla koko illan ’luonnottoman kiltti’, kuten Davy sanoo, ja Rose väittää minun rakastuneen Keniin.”

Heinäkuun 14. päivänä

”Olen saanut kirjeet Rosielta, Jessieltä ja Sarahilta. Ensimmäinen oli kultaisin, toinen hauskin ja kolmas onnellisin. Sarah tuntuu säteilevän elämäniloa, ja luin rivien välistä, että hän ja Neil ovat mielettömän rakastuneita toisiinsa, vaikka eivät voikaan nyt tavata toisiaan, kun Sarah on Lontoossa valmistelemassa kapioitaan (!) ja Neil työssä Edinburghissa.

Löysin ullakolta nipun viime kesänä kirjoittamiani näytelmiä. Rose ja minä luimme ne ja nauroimme katketaksemme. Mutta samalla nauruumme liittyi hienoista haikeutta; lapsuus alkaa tosissaan lipua ohi. Vielä tänä kesänä minä olen Bet, sen jälkeen alan olla vakituisesti neiti Stewart ja muutaman vuoden kuluttua – toivottavasti! – opettajatar. Hermoilen kauheasti pääsykokeen tähden. Ellei minua hyväksytä – mitä ihmettä teen sitten? Menen kai naimisiin. Mutta kenen kumman kanssa?

Tunnustin äidille huviretkityperyyteni ja hän oli oikein kultainen ja antoi paljon hyviä neuvoja. Kaikkein vaikuttavin niistä oli se, jossa hän kehotti minua miettimään seurassani olevan nuoren miehen perhettä ja sukua; jos minulla on vakavia toiveita hänen suhteensa ja tahdon sen osoittaa ’niillä pienillä keinoilla, jotka naiselle ovat luvallisia’, minun on oltava valmis liittymään hänen perheeseensä. Haluanko minä liittyä Myra Knoxiin? En todellakaan!

Eilen Rose ja minä pidimme ompeluillan Punaisen Ristin hyväksi, ja kutsuimme Longista aika lauman tyttöjä: Bess Grahamin, Catriona Bairdin, Meg Murrayn, Annan ja Unan. Olen tainnut kertoakin, että Ewan saattelee Catrionaa vakituisesti, mutta en ole maininnut sanallakaan Megin ja Andrew’n kihlauksesta. Se oli jymypaukku Longissa!

Tietysti Kate ja Amykin tulivat. Myra Knoxia emme kutsuneet. Tyttöjen kutsuminen puhelimella tekikin hänen ’unohtamisensa’ helpoksi, vaikka aina onkin vaara, että joku kuuntelee linjalla. Kun nostin torven soittaakseni Katelle ja Amylle, kuulin rouva Cameronin äänen:

-En ole elämässäni nähnyt niin mautonta pukua kuin Bet Stewartilla oli Meg Murrayn kihlajaisissa!

Laskin torven ja istuin sateenvarjotelineelle nauramaan. Olen näet korjannut vanhan vihreän taftileninkini saman malliseksi kuin rouva Cameronin ruskea silkkiluomus – hän ei vain tainnut huomata asuissa mitään yhtäläisyyksiä. Jennie löysi minut nauramasta ja epäili, että olen seonnut.

Mutta takaisin ompeluiltaan. Neiti Jameson oli oikeassa sanoessaan, että hypin kirjoittaessani liikaa sivuasioihin.

Meillä oli mukavaa, se täytyy sanoa. Mitään ilkeitä juoruja ei syntynyt, kerroimme hauskoja juttuja ja ompelimme hyvää vauhtia nuttuja, jotka toimitetaan Fort Williamin sairaalan lastenosastolle.

-Rob taitaa viihtyä Edinburghissa, Anna kysyi minulta kuin sivumennen.

-Minä luulen että kun hän valmistuu, hän ei tiedä mitään koko kaupungista. Hän istuu illat kotona ja lukee niin, että alkaa kohtaa kerätä pölyä ylleen! sanoin iloisesti.

Anna näytti helpottuneelta. En ihmettele. Edinburgh on kaukana ja Rob voisi viettää hurjaa elämää, ellei – ellei olisi niin toivottoman rakastunut Annaan!”