maanantai 28. heinäkuuta 2008

52. luku: Robin häät

Mäntykankaan suuri sali oli koristeltu kukin ja köynnöksin, ja rouva Cameronin parhaat kirjaillut tyynyt oli asetettu pöydän eteen morsiusparia varten. Rouva itse juoksi keittiön ja salin väliä vahtien palvelijoita ja toivottaen vieraita tervetulleiksi. Rouva Stewart asetteli lahjoja pöydälle ja kukkia maljakoihin Annie ja Jennie apunaan. John piti Davidin kurissa, sillä puutarhaan katettu herkkupöytä houkutteli tätä hieman liikaa.

Yläkerrassa Rose ja Betty auttoivat Annaa pukeutumaan. Tämän asu oli kaunis, ja kaunis oli hän itsekin, mutta niin hermostunut, että vapisi kuin horkassa.

-Kaikki menee kyllä hyvin, rauhoitti Rose ja otti oman morsiusneidon kimppunsa maljakosta. -Robilla on sormus, olen tarkistanut sen tänä aamuna jo kolmasti.

Anna huokasi, kun Betty kiinnitti hunnun hänen päähänsä.

-Pastori tuli. Mary pisti päänsä ovesta luoden samalla jumaloivan katseen Annaan. -Ja Rob juoksee edestakaisin hallissa, niin että minä luulen, että ne tahtovat kohta aloittaa.

Betty suuteli Annaa ja paimensi sitten Maryn edellään saliin. Annan serkut istuivat rivissä sohvalla ja näyttivät välittävän vain siitä, moniko huomasi heidän muodikkaat tukkalaitteensa, jotka eivät itse asiassa sopineet heille lainkaan.

Kuinka komea Rob oli, ja miten suojelevasti hän otti Annan käden käsivarrelleen! Charlie Moore näytti vallan hullunkurisen rakastuneelta nähdessään Rosen, ja David haukotteli salaa ja näytti toivovan hartaasti, että pastori keksisi edes hieman mielenkiintoisemman puheen kuin tavallisesti.

-Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä…

Betty huokasi onnellisena. Ainakin Rob ja Anna rakastivat toisiaan, se oli varmaa.

Vihkiminen oli hyvin kaunis, ja sekä rouva Stewart että rouva Cameron vuodattivat suoranaisia kyyneltulvia nenäliinojensa takana, kun tuore aviopari nousi tyynyiltä ja pastori MacPherson sulki kirjansa. Bettyäkin itketti, mutta äkkiä hyvin itsekkäästä syystä. Miten yksinäisiä olisivatkaan talvikuukaudet Ruususen linnassa, kun Robin kiharainen pää ei olisi kumartuneena muistilehtiön yli pöydän toisella puolen! Hän tunsi itsensä äkkiä kovin hylätyksi, ja sai vain vaivoin puristettua kasvoilleen hymyn mennessään suutelemaan säteilevää Annaa ja veljeään, joka näytti hieman häkeltyneeltä.

Se oli hyvin aurinkoinen ja iloinen päivä. Betty pakotti itsensä unohtamaan talven ja iloitsemaan Robin onnesta, vaikka oikeaa rannetta hiukan särkikin. Side oli poistettu vasta pari päivää aiemmin.

Hääpäivällisen jälkeen morsiuspari ajoi asemalle matkustaakseen Gretna Greeniin viettämään kuherruskuukauttaan. Vanhempi väki jäi istumaan saliin, kun nuoremmat lähtivät puistoon tanssimaan. Flora soitti urkuharmonia ja Meggie istui isänsä polvella taputtaen käsiään ja hihkuen, kunnes John tanssitti häntä noin kolmekymmentä kertaa suuren koivun ympäri.

Alex oli hakenut Bettyn toiseen tanssiin.

-Entä Una? tyttö kysyi kiusoitellen.

-Meidän välillämme on kaikki hyvin. Nuorukainen katseli hymyillen rintaneulaa serkkunsa kauluksessa. -Onko kätesi jo kunnossa?

-On, vaikka tietysti kovin heikko. Katso Marian-tätiä, hän näyttää melkein siedettävältä näin ikkunan läpi. Betty yritti aina vaihtaa puheenaihetta, kun hänen ranteestaan oli kysymys.

-Miten oikeastaan loukkasit sen?

-Marian-tädinkö?

-Älä ole tyhmä, kätesi tietysti.

-Oh, liukastuin pesutuvassa. Lattia oli märkä.

-Liukastuit? Kuule, korvasi heiluvat kun valehtelet. Kate sanoi…

Samassa Kenneth Knox tuli koputtamaanAlexia olkapäälle, ja Betty pääsi kuulemasta Katen mielipiteitä.

Oli outoa tanssia Kenin kanssa — he olivat olleet tuskin missään tekemisissä kosinnan jälkeen. Ken oli kohtelias mutta viileä, ja siitä tyttö oli kiitollinen. Yksi kiihkeä ihailija kesää kohti riitti hänelle.

Ilta alkoi tummentua, sillä elettiin heinäkuun viimeistä päivää. Betty oli hakenut hartiahuivinsa ja istui takaportailla katselemassa puistoa, joka näytti tavattoman salaperäiseltä puiden oksiin ripustettujen lyhtyjen valossa, kun Rose istui hänen viereensä — hyvin punaposkinen, hyvin kirkassilmäinen Rose.

-Mihin sinä Charlien olet jättänyt? Betty kysyi iloisesti.

Sisar hymyili, sitten hän laski vasemman kätensä Bettyn vielä hiukan turvonneelle ranteelle. Nimettömässä kimalsi jokin.

-Rose Stewart, mitä maailmassa… Betty kohotti kättä ja tuijotti sormusta. -Charlieko?

-Tietysti. Rosen näytti olevan vaikea päättää, itkisikö vai nauraisiko ilosta, ja lopulta hän teki molempia Bettyn kiepsahdettua hänen kaulaansa. -Olen — niin — onnellinen!

-Milloin se tapahtui? Ja miten hän kosi? Voi, kerro heti!

Rose suuteli Bettyä vielä kerran.

-Puoli tuntia sitten, oikein kauniisti. Voi, aloin melkein itkeä jo silloin, hän oli niin vakava ja herttainen, kysyi tahdonko vaihtaa suojatun elämäni epävarmuuteen hänen rinnallaan — ikään kuin olisin voinut kieltäytyä! Minä luulen, että tulen hulluksi juuri nyt. Rose hypisteli sormusta ja hänen huulensa vapisivat. -Et saa puhua vielä kenellekään, julkistamme sen ylihuomenna, kun hääkohu on vähän laimentunut. Laitan sormuksen vielä piiloon, mutta tahdoin vain kertoa sinulle, rakas sisko. Ja nyt minun pitää mennä, Charlie odottaa lammella saattaakseen minut kotiin. Sano äidille, että olen jo mennyt. Ja Rose lennähti tiehensä.

Betty jäi istumaan käsi poskella ja hymyili, kunnes huomasi kyynelten valuvan leualleen. Jamie lähtisi pois, Rob kuului Annalle, nyt hän menettäisi Rosenkin. Oli kauheaa, kauheaa tulla aikuiseksi — se oli luonnotonta!

Tyttö hyppäsi pystyyn ja meni sisään saliin, sillä tätien ja setien ja enojen ja kaikkien uusien tätien ja setien ikävä, turvallinen jutustelu tuntui olevan juuri sitä, mitä hän nyt kaipasi.

-Istua nyt kivirapulla tähän aikaan illasta! kaakotti Marian-täti. -Onko sinulla edes villahousuja, lapsi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti