sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

51. luku: Skandaali

-Hänen täytyy olla hirveän vahva, mumisi Rose ihaillen kiertäessään sidettä Bettyn ranteen ympäri. -Siitä on hyötyä sitten, kun hän kantaa sinut kynnyksen yli.

-Lopeta!

-Anna anteeksi. Rose kiinnitti siteen ja sulki kölninvesipullon. -Kuinka aiot selittää tuon kääreen?

-Sano vain, että liukastuit pesutuvassa, neuvoi Rosie. Hän oli käpertynyt suureen nojatuoliin ja näytti yhtä aikaa järkyttyneeltä ja ihastuneelta. Näille kahdelle, sisarelleen ja ystävälleen, Betty oli uskoutunut — osittain siksi, ettei kipu ranteessa ollut antanut hänen edes nukkua.

-Jos tuo pahenee, sitä on näytettävä tohtori Cameronille tai Charlielle. Rose näytti vakavalta. -Charlie on kertonut minulle jotakin venähdyksistä, ja mielestäni tuo näyttää pahemmalta. Duncan Flemingiä sopisi ravistella.

-Ei hän tarkoittanut sitä, itse minä riuhtaisin itseni irti. Kauheaa, jos äiti saisi tietää!

-Jos tohtori täytyy kutsua, äiti saa tietää. Ja tänä iltana on hartauskokous.

Betty huokasi ja vaipui selälleen vuoteelle. Pakotus oli inhottavaa, eikä hän voinut kohottaa edes lusikkaa kädellään — aamupuuron syöminen vasemmalla kädellä oli ollut kovin vaikeaa.

Hän ei ollut vilkaissutkaan Duncaniin koko aamiaisen aikana eikä tiennyt, miltä tämä oli näyttänyt. Miksi, miksi tämän oli pitänyt tuhota heidän ystävyytensä? Ja tuollaiset intohimoiset rakkaudentunnustukset pelottivat Bettyä, vaikka hän kertomuksissaan niitä harrastikin. Tosin tuo ”enkelini” täytyi sovittaa jonkun sankarin suuhun, se oli kuulostanut kauniilta.

-Laita pitkähihainen pitsipuserosi hartauskokoukseen, Rosie ehdotti. -Se peittää kääreen.

-Onneksi tästä päivästä ei tule yhtä kuuma kuin eilisestä. Voitte keksiä jotakin rauhallista tekemistä huvimajassa — voitko ommella? Rose kysyi.

Betty puisti päätään.

-Enhän saanut itse edes tukkaani kammatuksi. Sitä paitsi ajattelimme mennä tänään lammelle.

Se päivä oli eräs Betty Stewartin elämän pisimmistä. Urheasti hän nauroi ja laski leikkiä ja hyppi kiveltä kivelle ja poimi kukkia, vaikka käteen koski kuin se olisi ollut tulessa, eikä Duncan puhunut juuri mitään, loi häneen vain kaipaavia katseita.

Yö oli taas miltei uneton, sillä ranne salli vain pienet torkahdukset. Lisäksi se oli alkanut paisua ja sinistyä; pitsipuseron hiha tuskin saatiin sen päältä pois hartauskokouksen jälkeen. Mutta ainakaan kukaan ei ollut huomannut mitään.

Seuraavana iltana oli Naisyhdistyksen virkistysilta Cameroneilla, ja myös Rob ja Duncan oli kutsuttu. Kolme neljännestuntia ennen kokousta Anna soitti Bettylle ja kertoi, että puutarha-alan esitelmöitsijä Ballachulishista ei päässytkään tulemaan. Eikö Betty voisi kasata kokoon jotakin samasta aiheesta?

-Kaikkihan puutarhasta jotakin tietävät, lohdutti Nanny. -Keksi vaikka kaunis kertomus.

-Ei se korvaa esitelmää.

-Mutta on hauskempi, Daisy sanoi rohkaisten. -Sinulla on puoli tuntia aikaa, ehdit kyllä.

Ehdit kyllä! Niin oli helppo sanoa. Betty saneli kokoon jonkinlaisen kyhäelmän, Rosie kirjoitti sen, ja sitten hän vain toivoi että jaksaisi lukea tarinansa, sillä häntä heikotti hirvittävästi. Ja miten hän voisi yleensä kätellä ketään?

Tervehdysten jälkeen Betty olikin onnellinen päästessään vihdoin istumaan. Hän ehti levätä sen ajan, minkä muu ohjelma kesti, ja nousi sitten kasvot lumivalkoisina ja otsa tuskanhiessä. Kipu jyski ranteessa, jokainen sydämenlyönti tuntui vavahduttavan sitä.

-Jännittääkö hän noin kauheasti? kuiskasi Jessie Rosielle. Tämä vain puisti päätään.

Tarinansa Betty luki, vaikka hänestä välillä tuntui, että loppu ei milloinkaan tulisi. Vihdoin hän kuitenkin saavutti sen, sai kohteliaat mutta jokseenkin vaimeat suosionosoitukset ja aikoi palata paikalleen kiittäen Jumalaa siitä, että oli selvinnyt hengissä koettelemuksestaan.

Eturivissä istuva Duncan ehti sieppaamaan tytön juuri, kun tämä lysähti maahan. Tuolien kolina ja pelästyneet huudahdukset toinnuttivat Bettyä, sillä hän parahti Duncanin koskiessa hänen oikeaan käteensä.

Tohtori Cameron ei ollut kotona, mutta Charles Moore oli, ja hän työntyi nyt hälisevän tyttöjoukon läpi Bettyn luo.

-Tuokaa hänet toimenpidehuoneeseen, nuori tohtori sanoi Duncanille, ja tämä totteli kauhuissaan. Hän oli nähnyt siteen ja arvasi, miksi se oli siinä. Hän oli tehnyt Sappholle pahaa — vaikkakin tahtomattaan.

Kun tyttö oli laskettu toimenpidepöydälle, Charles Moore tunnusteli turvonnutta rannetta otsa rypyssä. Betty nyyhkytti epätoivoisesti osaksi kivusta, osaksi häpeästä. Millainen meteli Kuusikukkulalla nousisikaan tästä kaikesta, mitä äiti sanoisi — ja mitä Chrissy!

-Sijoiltaan, tohtori Moore lausahti. -Lapsi parka, hänellä on täytynyt olla hirveät kivut. Mikset ole tullut vastaanotolle, tyhmä tyttö?

Betty vinkaisi ja hieroi vasemmalla kädellä kasvojaan. Duncan avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta puri sitten huulensa yhteen. Kaiken tämän jälkeen Betty oli halunnut suojella häntä!

-Ranne on vedettävä paikalleen. Tahdotko äitisi tai jonkun ystävättäristäsi tänne, Betty? Tämä sattuu.

Betty muisti Davidin vuosia sitten sijoiltaan menneen jalan ja niiskaisi.

-Jos… Duncan… Betty änkytti. -Voi, älä nyt… Näytät siltä kuin olisit murhannut minut!

-Enkö minä ole! kuiskasi Duncan tukahtuneesti. -Olen roisto, niin kurja etten voi edes halveksia itseäni…

-Ethän sinä tahallasi…

-Yritin vangita perhosen käteeni, mutta murskasinkin sen siivet, mumisi Duncan ja otti Bettyn terveen käden omaansa. -Potkaise minua, jos se vain auttaa!

Ei Betty potkaissut, mutta puristi Duncanin kättä niin, että hänen kyntensä painuivat tämän ihoon. Duncan melkein nautti kivusta — hän häpesi niin suunnattomasti käytöstään pesutuvassa, ettei luullut voivansa koskaan enää katsoa ketään Kuusikukkulan perheestä silmiin.

Hän kuitenkin katsoi, vieläpä samana iltana. Kun Betty oli noudettu rattailla kotiin huolesta hälisevän ystävätärjoukon saattamana, Duncan puhui pitkään tuomarin ja Cathy-rouvan kanssa. Koska vain äiti tiesi, että Bettyä oli kosittu jo kahdesti aiemmin, tuli nuoren miehen kiinnostus tyttöön tuomarille täytenä yllätyksenä. Lisäksi Duncanin vanhanaikainen pyyntö saada koettaa voittaa Bettyn kiintymys teki vanhempiin vaikutuksen ja lupa annettiin, vaikka tuomari tokaisikin:

-Se tyttö on kuin muuli, kävelee tiiliseinän läpi, ellei seinä ymmärrä väistää. Mikäli hän on jo kieltänyt, hän tuskin enää myöntyy.

Tällä välin Betty kertoi yläkerrassa tytöille ranteensa salaisuuden ja vannotti näitä vaikenemaan asiasta. Hetken hän oli harkinnut valehtelevansa, mutta totesi sitten, ettei kukaan uskoisi tarinaa pesutuvassa kaatumisesta — silloinhan hän olisi hakeutunut lääkäriin heti aamulla.

-Minä nyljen Duncanin! pauhasi järkyttynyt Chrissy.

-Mutta se oli niin romanttista, Daisy huoahti.

-Tiesinhän minä, että hän rakastuu sinuun, ilmoitti Nanny.

-Olisit läimäyttänyt häntä! kiljui Jessie.

-Duncan tulee, sanoi Rosie, joka oli vartioinut ovella. -Häivytään nyt, lapset.

Duncan astui hämillään huoneeseen. Betty, joka istui nojatuolissa ja tunsi olonsa hieman raukeaksi Charlien antaman morfiinipiikin ja hyvin anteeksiantavaksi tukevan siteen ansiosta, ojensi vasemman kätensä ja sanoi nauraen:

-Tule sisään, senkin Casanova, ja pyydä polvillasi anteeksi kuin mies!

Polvillaan Duncan ripittäytyikin, ja anteeksiannon saatuaan suuteli Bettyn kättä.

-Älä hölmöile, tämä mumisi. -Ollaan niin kuin ennenkin.

-Ei mikään voi olla niin kuin ennen, sanoi Duncan hiljaa ja istuutui jakkaralle nojatuolin viereen. -Minun olisi pitänyt hillitä itseni, mutta en voinut. Luulin, että sinäkin tunnet samoin… Ja, Jumalan tähden, minä olen hillinnyt itseni puolitoista vuotta! Eikö se riitä?

Betty nyökkäsi onnettomana.

-Tahdotko tämän takaisin? Duncan sitten kysyi ja kaivoi valokuvan taskustaan.

-Ei, pidä sinä se. Tyttö hymyili. -Jos haluat.

-Luulen, että tämä valokuva piti minut hengissä nämä kevätkuukaudet, kun olit poissa Edinburghista. Muistatko, kun kävin täällä viime kesänä? Kun näin sinut leikkimässä Meggien kanssa, tajusin, että olin rakastanut sinua jo kuukausikaupalla, ensi tapaamisestamme lähtien. En vain ollut tajunnut sitä — en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan niin.

-Silloinkin, kun annoit minulle Kreikkalaisia runoilijoita?

-Silloinkin. Tietäisitpä, Sappho, miten hupsuja olen unelmoinut.

-Mitä sitten? Betty oli utelias kuulemaan, millaisia haaveita hänestä saisi aikaan.

-Taitaa olla paras, etten kerro.

-Voi ei, kerro toki. Mehän olemme ystäviä, en minä käytä kertomaasi hyväkseni tarinoissani!

Duncan hymyili vähän ja katseli kuvaa kädessään.

-On pieni kylä, hän aloitti hiljaa. -Sellainen kuin tämä Glen Long, kaukana suurista kaupungeista… Ja kylässä on pieni kauppa. Se on meidän kauppamme, Sappho — kauppiasverestäni minä en pääse eroon edes unelmissani. Liikkeen yläkerrassa on soma kotimme, jonka sinä olet järjestänyt yhtä sieväksi kuin tämän huoneen. Ja meillä on lapsia, monta lasta — tytöt ovat yhtä kauniita kuin sinä, ja ehkä pojilla on punainen tukka. Äläkä nyt naura!

-Enhän minä naura, kuiskasi Betty, sillä hänen silmissään oli kyyneleitä.

-Se on vain kaunis, typerä haave… Tämän kevään ajan olen joka ilta suudellut kuvaasi ja ajatellut, miten annan sinulle hyvänyönsuudelman omassa kodissamme.

-En – en arvannut, että osaat olla noin romanttinen.

-En ole juuri välittänyt esitellä sitä puolta itsessäni. Se pikkukaveri lienee pitänyt romantiikasta huolen.

-Älä viitsi sanoa Jerryä ”pikkukaveriksi”.

-Anna minun nyt kokea edes hienoista ylemmyydentunnetta, Sappho. Ja nyt sinä olet lopen uupunut, häivyn täältä. Hyvää yötä. Duncan nousi jakkaraltaan.

-Odota! Betty nousi myös. -Hyvää yötä. Hän kurottui ja suuteli Duncania poskelle.

Vierailun loppu sujui huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä, sillä Betty oli kieltänyt tyttöjä osoittamasta yleistä ja yhtäläistä halveksuntaa Duncania kohtaan. Kun Bettyn side poistettiin ja kynä pysyi taas sormissa, tyttö kirjoitti päiväkirjaansa:

”Minulla olisi mitä mainioin kertomuksen aihe. Pelkään vain, ettei sijoiltaan mennyt ranne ole riittävän romanttista herra Gregorylle.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti