perjantai 25. heinäkuuta 2008

49. luku: Nottinghamiin

Isoäidin järjestämät kutsut olivat hyvin kodikkaat ja hauskat. Tuttuja poikia oli mukana paljon, joten tanssittiin — Jerry Oagin siniset silmät olivat kovin iloiset, kun hän huomasi, ettei Fleming ollut paikalla.

-Betty, ihan totta, välittähän sinä minusta? hän kysyi saattaessaan tyttöä Ruususen linnaan.

-Välitän, ihan totta. Betty hymyili pehmeässä kesäyössä.

Jerry ei sanonut muuta, mutta arvata voi, ettei hän nukkunut montakaan tuntia Bettyn viattoman lausahduksen takia. Tyttö puolestaan uinui makeasti ja nousi aamulla virkeänä pakkaamaan laukkujaan ja hoitamaan Meggietä, kun Jamie ja Flora pakkasivat omiaan.

-Aiotko sinä nyt tosissasi hakea työpaikkaa muualta? Betty kysyi surullisesti veljeltään, kun he kävelivät kohti asemaa.

-Tietysti, sen tähdenhän olen opiskellut. Eräs asianajotoimisto Glasgow’ssa hakee kuulemma nuorta juristia.

-Glasgow’ssa! Emmehän me sitten näe enää koskaan!

-Tietysti näemme, monta kertaa vuodessa. Flora sitoi kolmannen kerran Meggien myssyn nauhat, jotka jatkuvasti luistivat auki.

-Mutta on se silti kaukana, Betty huokasi.

Pohjoisen juna oli juuri lähdössä, ja tyttö joutui odottamaan hetkisen yksin vilkutettuaan kotiin palaaville. Hän istui asemahallissa kaksi matkalaukkua ja käsilaukku jalkojensa juuressa ja luki seinille liimattuja ilmoituksia, kun äkkiä kuuli jonkun sanovan hyvää päivää.

-Ian! hän huudahti. -Mitä sinä täällä teet?

Ian vernon ojensi nauraen kätensä.

-Odotan junaa, kuten ilmeisesti sinäkin. Minne olet menossa, kotiinko?

Betty kertoi matkasuunnitelmastaan ja teki samalla tilaa viereensä. Sitä ei ollut kovin paljon, sillä toisella puolen istui lihava herra lehteä lukien ja toisella puolen äiti kuuden lapsensa kanssa, joten Ianin täytyi nostaa käsivartensa penkin selkänojalle. Käsi ei edes hipaissut Bettyä, mutta uutta aikataulua hakemassa ollut Emma Wood tuijotti heihin pistävästi kulkiessaan hallin läpi.

Ian oli menossa serkkujensa luo Mansfieldiin viikonlopuksi, joten hän tuli samaan junaan, ja hauskassa seurassa matka sujui mukavasti. Nottinghamin asemalla odottivat sekä Sarah että Neil, jolla oli vapaapäivä, ja Betty vietiin riemusaatossa kaupungin laidalle pieneen keltaiseen puutaloon, jonka oven messinkilaatassa luki Eldar.

-Meillä ei ole paljon tilaa, Sarah sanoi anteeksipyytävästi avatessaan oven pikkuriikkiseen vierashuoneeseen, johon vuode, kaappi, pesupöytä ja tuoli tuskin mahtuivat.

-Voi, eihän se haittaa! Betty laski laukkunsa vuoteelle ja kurkisti ulos. -Niin kaunis näköala — voi Sarah, ettehän te voi olla muuta kuin onnellisia täällä!

-Me olemme onnellisia. Sarah pisti päänsä kapeiden portaiden varrella olevaan komeroon ja tuli taas esiin mukanaan pitsiliina ja kirjailtu tyyny. -Huonetta ei yleensä käytetä, joten säilytän näitä täällä, mutta täytyyhän sinun tuntea olosi kodikkaaksi.

Betty riisui hattunsa ja nauroi. Koko talo oli vaalea ja iloinen, kaukana vihersi Sherwood, jonka hän oli nähnyt vain mielikuvituksessaan, ja Neil kysyi alakerrasta, keittäisikö hän sitruuna- vai mustaherukkateetä.

-Mustaherukkaa, siitä Bet pitää, Sarah vastasi. -Neil meillä melkein keittää, vaikka minä olen edistynyt kyllä melkoisesti. Olisin tahtonut valmistaa paistin sinun tulosi kunniaksi, mutta Neil kielsi, vaikka eilinen perunapaistokseni onnistuikin.

Betty virnisti, avasi toisen matkalaukkunsa ja veti esiin paksun keittokirjan.

-Ostin tämän Flemingiltä ihan sinua varten, hän sanoi. -Duncan kertoi, että siinä neuvotaan kaikki perusasiat.

Sarah syleili ystävätärtään.

-Olet kultainen! hän sanoi. -Me tulemme, Neil!

Tee keittiön pienen pöydän ympärillä maistui ihanalta junamatkan jälkeen, ja Sarahin leipomat omenasarvet hupenivat kuin kuumille kiville.

-Rouva Stone on opettanut minua, hän asuu naapurissa ja on aivan ihana ihminen. Kun kerroin saavani vieraaksi tytön, jonka ansiosta olen onnellinen, hän antoi reseptin omenasarviinsa, Sarah kertoi.

-Lakkaa väittämästä, että olet onnellinen vain minun ansiostani, Betty nuhteli.

-Mutta sehän on totta. Neil hymyili. -Ellen silloin lainakirjastossa olisi kuullut sinun kertovan Rosielle siitä lontoolaisesta kuvatuksesta, en kai koskaan olisi uskaltanut kosia.

-Enkä minä olisi puhunut niin kovaa, ellen olisi tahtonut sinun kosivan! Mutta tulen pian itserakkaaksi ja alan kuvitella olevani jokin siivetön Amor.

-Etkö sitten ole? Odotamme vain, koska itse kihlaudut.

Teen jälkeen Betty tahtoi auttaa astioiden pesussa ja lähti sen jälkeen Sarahin kanssa tutkimaan pientä puutarhaa, jota reunustavien tammien keskellä kasvoi ihastuttavia kukkaistutuksia. Sarah ei ehkä osannut laittaa ruokaa, mutta puutarhan hän osasi hoitaa.

-Päivää, rouva Eldar! joku huusi viereisen talon aidan yli. -Tämäkö on neiti Stewart? Minun täytyy heti hakea Jokamiehen Lukemisto ja pyytää häneltä nimikirjoitus.

-Hän on rouva Stone, Sarah selitti, kun tavattoman pyylevä naisihminen katosi takaovesta palatakseen kohta mukanaan lehti ja kynä. Imarreltuna Betty kirjoitti nimensä lehteen.

-Saanko minä tästä hyvästä omenasarvienne reseptin? hän sitten kysyi. -Ne olivat aivan ihastuttavia.

Rouva Stone hymyili koko leveällä naamallaan.

-Ilman muuta. Jos tulette kaikki meille päivälliselle, kirjoitan sen teille.

-Kiitos, kyllä me tulemme. Neil pelkää, että räjäytän lieden vielä ilmaan, tirskui Sarah.

Rouva Stone oli kattanut päivällisen ilmavaan ruokasaliin. Hänen miehensä oli toimittaja, ja nyt Betty ymmärsi ne pitkät rivit kirjoja ja aikakauslehtiä heidän läpikulkemansa salin hyllyssä.

-Milloin aiotte kirjoittaa romaanin? kysyi herra Stone, kun syötiin herkullista lihalientä. -Hoidan lehtemme kirja-arvostelut, ja olisi mukavaa saada luettavaksi kirja, jonka tekijän kanssa on istunut päivällispöydässä.

-Minä luulen, että hänen tarvitsisi vain julkaista päiväkirjansa, Sarah huomautti. -Hänelle tapahtuu koko ajan.

-Höpsis, ei minusta ole romaanikirjailijaksi. Olen liian malttamaton, tahdon nähdä tarinan valmiina heti, Betty sanoi.

-Kootkaa sitten kertomuksenne kirjaksi! herra Stone huudahti. -Novellikokoelmat voivat olla hyvinkin viehättäviä.

-Minä en pidä niistä. Jos tarina on hyvä, tahdon lukea sitä pitkälti, todella upota siihen, Neil pisti väliin.

-Älkää nyt kiusatko neiti Stewart -parkaa, rouva Stone nuhteli lempeästi ja kokosi liemilautaset pois tarjotakseen pihvin ja kasvikset. -Kyllä hän vielä kirjoittaa, olen varma siitä.

Kun ilta alkoi hämärtyä, kaikki istuivat Stonejen kuistilla puhelemassa. Betty tunsi olonsa suloisen raukeaksi; kohta hän sukeltaisi pienen vierashuoneen untuvapeitteen alle ja heräisi aamulla auringonpaisteeseen. Hän hymyili itsekseen, eikä huomannut Sarahin miettiväistä ilmettä.

-Kuule, etkö sinä tosiaan voi kertoa minulle, onko välillänne jotakin? Sarah kysyi myöhemmin illalla tuodessaan vesikarahvia vierashuoneeseen.

-Keiden välillä? Betty kysyi kummissaan ja sujahti yöpaitaansa.

-Duncanin ja sinun, tietysti.

Betty huokasi raskaasti.

-Minä en käsitä, miksi meidän pitäisi kaikkien mielestä kuherrella kuin kyyhkyset vain siksi, että satumme olemaan ystäviä! hän huudahti.

-Te sopisitte niin hyvin toisillenne. Enhän minä tunne Duncania käytännössä ollenkaan, mutta luulen että hän on tavattoman huumorintajuinen ja iloinen — juuri kuin sinä. Sarah istuutui vuoteelle ja ihaili Bettyn sievää lukunuttua. -Menkää naimisiin, niin saamme aivan ihastuttavat häät!

-Minä voin järjestää ihastuttavat kutsut ilman miestäkin, Betty tuhahti. -Aion opiskella ja tehdä työtä, en jättää kaikkea kesken naimisiinmenon vuoksi!

-Niin kuin minä olen tehnyt?

-Sinulle se sopii, Betty sanoi sovitellen. -Minulle ei. Kuten äsken Stoneilla sanoin, olen malttamaton — haluan nähdä, mitä seikkailuja elämällä on minulle tarjottavana!

-Avioliitto ihanan miehen kanssa on sekin seikkailu, Sarah huomautti. -Ja nyt minä haihdun, täytyyhän sinun päästä nukkumaan. Huomenna teemme retken Sherwoodiin, kunhan Neil on tullut töistä, aamupäivällä esittelen sinulle kaupunkia. Hyvää yötä ja kauniita unia! Sarah suuteli Bettyä ja katosi.

Mutta Betty heittelehti puoleen yöhön sängyssään ja mietti, saattoiko avioliittoa kutsua seikkailuksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti