torstai 24. heinäkuuta 2008

48. luku: Kesän alku

Toukokuun 15. päivänä

”Somervillet ovat menneet se on kauheaa, mutta totta. Meillä oli niin hauska viikko: kapteeni sai Davidistä ikuisen ihailijan, rouva ystävystyi sydämellisesti äidin kanssa ja Miriam aivan loisti. Tänään koko perhe ulvoi asemalla ja Somervillet ulvoivat junanvaunussa.

Traagista!”

Toukokuun 20. päivänä

”Kesä on täällä. Kaikki kukkii ja tuoksuu, ja linnut sirkuttavat niin tein pitkän, suloisen retken aina Kaukaiseen Metsään asti. Palasin kaksi koria ja syli sekä hattuni täynnä kukkia, joilla olen täyttänyt koko talon.

Iltapäivä oli kuuma, joten Rose, äiti ja minä otimme ompelukset kuistille.

-Kesästä tulee varmasti kaunis, sanoi Rose. -Ja hauska. Hän hymyili itsekseen. Aavistan syyn tuohon hauskuuteen, mutta koska en voi olla varma, en paljasta aavistustani.

-Toivottavasti, äiti vastasi. -Millaisen kesän te haluaisitte?

-Vierailukesän! huudahdin. -Sellaisen kuin ennen, kun matkustimme tai meillä oli aina vieraita.

-Se oli ennen nuorempia kaksosia, jolloin meille riitti junassa vielä kaksi penkkiä. Äiti nauroi. -Mutta voithan toki saada vierailukesän. Rosiehan on pyytänyt sinua Aberdeeniin, eikö totta?

-Kyllä, hänen isänsä kuulemma vaatii saada tavata minut. Voisin mennä elokuussa, Rosien mukaan James Wardlaw varaa elokuun aina perheelleen, ennen kuin aloittaa syyskuussa uuden romaanin kirjoittamisen. Minä en vain voisi työskennellä niin! lopetin vuodatukseni.

-Hyvä, kirjoita Rosielle.

-Ja sitten tahtoisin kutsua Chrissyn ja toiset Tiedon kunnaiden tytöt, jatkoin vielä. -Vai tuleeko siitä hirveästi vaivaa?

Äiti hymyili.

-Ei tule, vain muutama lisälautanen pöytään.

-Entä Duncan Fleming? Rose tahtoi tietää.

-Duncan on ollut niin kiltti minulle, että olisi hirveän kiittämätöntä unohtaa hänet, sanoin.

-Tietysti hänetkin kutsutaan, ja on hyvin typerää tehdä asiasta pilaa. Äiti loi Roseen moittivan katseen.

Vierailukesä. Voi, miten hauskaa siitä tulee!”

Toukokuun 27. päivänä

”Sain Duncanilta kirjeen. Tai oikeastaan Chrissyltä, mutta Duncan oli työntänyt samaan kuoreen kuormakirjasta repäisemänsä, lyijykynällä täyteen kirjoitetun sivun. Minusta hän olisi sentään voinut istua pöydän ääreen ja käyttää kirjepaperia ja mustetta, kun hän nyt kerran kirjoittaa ikävöivänsä minun härnäämistäni.

Kun Sandy Thomson ennen muinoin kiusasi minua koulussa, äiti sanoi hänen vain pitävän minusta.”

Kesäkuun 2. päivänä

”Olen kanniskellut koko päivän vettä kasvimaalle, sillä kuumuus on kauhea. Mieleen tulee kertomukseni Hellepäivä se julkaistaan Jokamiehen Lukemiston ensi numerossa.

Olen ansainnut suhteellisen mukavasti kertomuksillani jo tämänkin puolen vuoden aikana, syksyllä voin maksaa koulukuluni itse. Isä estelee, mutta tiedän, että hänellä on meissä lapsissa kulunkeja tarpeeksi ilmankin. On hauskaa tuntea tekevänsä hyödyllistä työtä. Tosin Mary ja Eliza eivät enää huoli minua leikkeihinsä, kun löysivät itsensä eräästä tarinastani.

Sunnuntai-iltana olin isän ja äidin kanssa pappilassa. Pastori kutsuu aina kesällä seurakunnan perheitä iltateelle. En olisi tahtonut lähteä, mutta äidin mielestä olisi poisjäämiseni voitu tulkita ’mielenosoitukseksi’, joten yritin edes laittautua sieväksi. Minulla on suuria epäluuloja ulkonäköäni kohtaan — oikeastaan vain tukka on hyvä, vaikka sekin saisi olla musta tai edes kastanjanruskea.

No, joka tapauksessa pastori otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on taloudenhoitajana vanha neiti Martland, joka osaa leipoa suussa sulavia piirakoita huolimatta siitä, että on puolikuuro ja kaiken huipuksi ripusti eräällä viikolla kaikki pesemänsä pastorin alushousut lepattamaan iloisesti etupihan pyykkinarulle ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Minäkin onnistuin käyttämään itseni oikein siivosti, ja onneksi paikalla olivat myös Brownit ja kauppias Baird perheineen. Mutta kun olimme matkalla kotiin, huomasin unohtaneeni pehmoisen hartiahuivini, jonka sain lahjaksi Isoäidiltä. Ilta oli niin lämmin, etten olisi huivia edes tarvinnut, mutta äiti pelkää yhä, että sairastun.

Tietysti huivin olisi voinut noutaa maanantainakin, tai Davy ja Annie olisivat tuoneet sen koulumatkallaan, mutta pelkäsin neiti Martlandin laittavan hajamielisyyksissään vehnästaikinan sen alle nousemaan, ja niin käännyin takaisin.

Pastori istui kuistilla puutarhaan katsellen. Kuullessaan askeleeni hiekkakäytävällä hän kääntyi ja hymyili, mutta ei ehtinyt kokonaan kätkeä ilmettään. Hän otti huivin kuistin penkiltä, jolle se oli jäänyt, ja astui polulle.

Hetkisen katsoimme toisiamme silmiin. ’Älä jätä minua’, rukoili hänen katseensa, ’anna minun kerrankin tuntea olevani rakastettu!’ Mutta enhän minä voinut, se olisi ollut väärin, ja myötätunnon kyyneleet tulvivat omiin silmiini. Hän painoi päänsä. Koko aikana ei vaihdettu sanaakaan.

Kotiin tullessani Rose nukkui jo. Luin kappaleeni Raamatusta, ja sitten laskeuduin polvilleni ikkunan ääreen. Hiljainen utu hiipi Keijulehdosta, uninen lintu äännähti jossakin koivujen oksistossa. Glasgow’n juna vihelsi vuorten takana, juna täynnä ihmisiä, iloisia ihmisiä matkalla jonnekin, täynnä toivoa paremmasta. Olin yöpaitasillani, minua paleli ja ikkuna olisi pitänyt jo sulkea, mutta en tahtonut vielä. Ristin käteni lujasti, painoin kasvoni niihin ja annoin kyynelten valua. Se ei ollut ’hysteerinen kohtaus’, joilla tohtori Cameron on pelotellut äitiä; se oli tuollainen sielullisen puhdistautumisen hetki, jolloin kaikki kova ja paha valuu kyynelinä pois.

-Rakas Jumala, kuiskasin sitten ulos tyyneen yöhön. -Anna hänelle, joku, jota rakastaa — ja joka rakastaa. Ja anna minulle anteeksi, etten itse voi sitä olla!

Minä aivan tunsin, kuinka se rukous kuultiin. Onnellisena pujahdin peitteeni alle, ja maanantaina olin hyvin, hyvin iloinen.”

Kesäkuun 7. päivänä

”En ole tainnut kertoa, että toukokuun puolessavälissä Jamie jäi pois kaupasta voidakseen lukea oikein kunnolla. Ylihuomenna hän matkustaa Edinburghiin tenttimään ja ottaa Floran ja Meggien mukaansa. Ja minut! Flora sanoi tahtovansa seuraa pitkiksi päiviksi, jolloin Jamie on yliopistolla ja oikeudenistunnoissa. Aiomme tehdä ostoskierroksia, ja tietysti tapaan Tiedon kunnaiden tytöt ja Rosien ja Miriam-tyttösen ja tietysti Ruususen linnan väen, siellä asumme. Sekä Duncanin. Mutta Emma Woodin aion kiertää kaukaa.”

Ruususen linnassa kesäkuun 10. päivänä

”On ilta, istun oman huoneeni ikkunan ääressä. Huone on kolkko ilman taulujani, kirjojani ja valokuviani, mutta hieman kodikasta tunnelmaa olen saanut aikaan heittämällä kolem alushametta, kengät (!) ja kaksi hattua vuoteelleni.

Flora tuudittaa Meggietä, joka on lopen uupunut päivän kokemusten jälkeen. Aamulla menimme kaikki kolme Lime Houseen saatettuamme Jamien yliopistolle, ja Meggien ja Miriam-tyttösen jälleennäkeminen oli sydämellinen. Edellinen heitti kolme kuperkeikkaa, ja jälkimmäinen syötti hänet niin täyteen makeisia, ettei hänelle kelvannut lounaalla mikään.

Mainitun lounaan söimme hotellissa isä oli antanut rahat tähän ylellisyyteen — ja sitten lähdimme Brodielle. Isoäiti halasi minut melkein tukehduksiin, ystävystyi Floran kanssa ja rakastui Meggieen, joka kuulemma muistuttaa Rosien äitiä tuossa iässä. Sitten Rosie tuli seminaarista, ja me itkimme ja suutelimme ja nauroimme ja halasimme. Olenko tosiaan ollut puoli vuotta erossa parhaasta ystävästäni ja yhä hengissä?

Huomenna menemme Flemingeille, jonne Tiedon kunnaiden tytöt on kutsuttu, ja siitä eteenpäin koko viikko on varattu. Jerry soitti ja menemme huomenaamulla kävelemään, hänellä on ’vapaata’ — toisin sanoen hän yksinkertaisesti jää pois luennoiltaan.

Sitten Flora kertoi minulle ihastuttavan salaisuuden. Ensi helmikuussa Jamie saa tulla hakemaan takaisin kehdon, joka vuosi sitten palautettiin Kuusikukkulan ullakolle. Se on niin suloista — edes rouva Davidson ja äiti eivät tiedä vielä, mutta sain luvan kertoa jälkimmäiselle.

Jos Jamie nyt läpäisee tenttinsä ja istuntonsa, he kaikki lähtevät Longista. Olenko aivan kauhea, jos toivon, ettei hän onnistu?”

Kesäkuun 11. päivänä

”Jerry oli aivan hassu, hän yritti hakkailla minua koko kävelymme ajan, ja kun se ei tepsinyt, muuttui kauhean haikeaksi.

Kun palasimme Ruususen linnaan, hän piteli portailla kättäni.

-Lupaathan, ettei se Fleming merkitse sinulle mitään? hän pyysi siniset silmät hyvin vakavina. -Lupaatko?

-Tietysti, hölmö, sanoin nauraen, ja tarkoitin sitä.

Mutta miksi minun täytyi vaihtaa parempi puku ylleni, ennen kuin lähdimme Flemingille? Miksi kampasin tukkani uudestaan, vaikka tuulen irrottamat kiharat olisi voinut korjata kolmella hiusneulalla? Miksi otin kaulukseeni Alexin rintaneulan, jota käytän vain juhlatilaisuuksissa?

Toiset tytöt eivät vielä olleet tulleet, joten Chrissylle ja rouva Flemingille jäi yllin kyllin aikaa tutustua Floraan ja Meggieen.

-Duncan on kaupassa, rouva Fleming sanoi. -Hän tulee myöhemmin ylös, mutta hän varmaan ilahtuisi jos kävisit tapaamassa häntä.

Minä laskeuduin kapeita takaportaita kaupan varastohuoneeseen. Ovi myymälähuoneeseen oli auki, ja Duncan oli yksin. Hän istui kirjahyllyihin nojaavilla tikapuilla ja katseli jotakin kaipaava ilme kasvoillaan. Se näytti valokuvalta, mutta tietystikään en voinut nähdä, ketä se esitti.

-Päivää, sanoin iloisesti. Duncan miltei putosi tikkailta, työnsi sitten kuvan povitaskuunsa ja tuli tervehtimään. Kädenpuristus oli hyvin toverillinen.

-Vai alentuu Sapphokin taas onnelliselta saareltaan tavallisten kuolevaisten joukkoon, hän virnisti. -Chrissy kertoi kyllä sinun tulevan, mutta en arvannut, että vielä muistaisit minutkin.

Nauroin. Tämä oli vanha tuttu Duncan, hänessä ei ollut jälkeäkään kosteista silmistä ja huokauksista. Kiipesin istumaan myymäläpöydälle ja rupattelimme kauan, kunnes sisään tuli asiakas ja minä palasin yläkertaan.

Duncan tuli myöhemmin, samoin tytöt, ja sitten en ehtinyt ajatella muuta kuin kuulumisia. Voi, Daisy oli laihtunut ja Nanny tuijotti haaveellisena eteensä ja Jessie pompahteli ylös ja alas sohvalla istuessaan, kunnes eräs jousista sydämistyi näin epäkunnioittavasta käytöksestä ja ampaisi pehmusteen läpi. Me emme olleet enää nuoria naisia, vaan lauma kikattavia koulutyttöjä — en voi käsittää sitä, että neiti Loban on kihloissa!”

Kesäkuun 14. päivänä

”Käväisin Jokamiehen Lukemiston toimituksessa viemässä sinne kolme runoani. Herra Gregory tuli luokseni ja imarteli kertomuksiani niin, etten viitsi toistaa sitä tässä. Mutta sitten hän sanoi:

-On eräs pikku juttu, neiti Stewart aivan pieni asia, joka kuitenkin tuntuu häiritsevän joitakin lukijoitamme.

-Mikä sitten? kysyin hyväntuulisesti.

-Teidän tarinoittenne sankareilla on aina harmaat silmät.

Voi varjele. Päätin heti muuttaa keskeneräisen kertomukseni sankarille yhtä siniset silmät kuin Jerryllä on — jotenkin se vain ei tunnu oikealta.”

Kesäkuun 15. päivänä

”Kirjoitin Sarahille Edinburghin-matkasta, ja nyt hän kutsuu minua Nottinghamiin. ’Olethan jo puolitiessä, kultaseni’, hän kirjoittaa, ’ja tahtoisin sinun näkevän suloisen kotimme ja Sherwoodin voisit kirjoittaa runoelman Robin Hoodista!’

Mieleni tekee kovasti mennä, ja neuvoteltuani Floran kanssa soitin kotiin. Äiti lupasi, että saan aloittaa ’vierailukesäni’ jo nyt, ja niin sähkötin Sarahille. Heillä ei ole puhelinta, koska Neil tahtoo elää ’rauhassa ja vanhanaikaisesti’, kuten Sarah sanoo.

Jamiella on tänään viimeinen tentti. Olen rukoillut että hän onnistuisi, vaikka se merkitsisikin eroa.”

Kesäkuun 17. päivänä

”Jamie onnistui hän on nyt lakimies! Juhlimme eilispäivän, rouva Cochrane teki ison kakun ja George ja Charles tuijottivat Jamieta kunnioittavasti. Ja tänään Sarah soitti heidän lähikaupastaan ja vaati minua pakkaamaan itseni välittömästi etelän junaan. Pakkaus tosin tapahtuu vasta huomenna, sillä tämän päivän olen pessyt ja silittänyt vaatteitani tätä uutta ja odottamatonta vierailua varten. Lisäksi Brodielle on kutsuttu iso joukko tuttuja seminaarista ja Tiedon kunnailta sekä yliopistolta, vaikka tenttien ja kokeiden pitäisi olla pahimmillaan. Hui, ensi vuonna tähän aikaan istun kai nenä kiinni geometriassa!

Duncan ei tule illalla, hänellä on työvuoro. Chrissyn ilme oli turhankin tutkiva, kun hän ilmoitti asiasta.

-Kai sinä pidät Duncanista? hän kysyi.

-Tietysti, vastasin. -Pidän uusista kengistänikin.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti