tiistai 22. heinäkuuta 2008

46. luku: Onnea ja onnettomuutta

Aurinko paistoi Kuusikukkulan puutarhaan. Kevätesikot olivat avanneet kultaiset terälehtensä, ja Penny laukkasi perhosten perässä.

Miriam makasi leposohvassa, joka oli nostettu nurmikolle, ja järjesti suuria teekutsuja nukkekaapissaan sillä välin kun Betty harjoitteli kirjoittamista Sihteerillä puutarhapöydän ääressä. Hänen sormensa eivät tahtoneet tottua kirjainten outoon järjestykseen.

-Laitanko minä pöytään silkki- vai pellavaliinan? kysyi Miriam-tyttönen ja katseli epäröiden nenäliinoja, jotka Cathy-rouva oli lahjoittanut pöytäliinoiksi.

-Tuleeko hienoja vieraita?

-Kaksi herttuatarta ja lordi.

-Siinä tapauksessa silkkinen, ehdottomasti. Betty löi väärän kirjaimen ja iski kaikki sormensa näppäimille sillä seurauksella, että Sihteeri-paran kirjasinvarret takertuivat toisiinsa. -Ei, minä en koskaan opi tätä!

-Varmasti opitte, vakuutti Miriam, jolla oli luja luottamus rakkaan Betty-neidin rajattomiin kykyihin. -David ja Annie tulevat. Olikohan postissa mitään minulle?

Siellä oli, lihava kirje Alison Somervilleltä. Bettykin sai kirjeen, jonka kulmassa luki Kaledonian Ääni.

-Mitä ihmettä! hän huudahti, avasi kuoren ja luki nopeasti lyhyen viestin läpi. -Voi taivas!

-Mitä se on? kysyi Annie kurkistaen sisarensa olkapään yli.

-Et sinä ymmärrä… Jää Miriamin seuraksi, minä käyn sisällä. Betty juoksi nurmikon yli.

Rouva Stewart istui ruokasalissa virkkaamassa pitsiä Maryn sunnuntaimekon kaulukseen.

-Voi äiti, jotakin vallan mainiota on tapahtunut! Tyttö työnsi kirjeen äidilleen, joka tiesi kaiken myös Hellepäivän varhaisemmista vaiheista. -Kaledonian Ääni pyytää minulta kertomusta!

-Mitä! Rob pompahti pystyyn sohvalla, jolla oli loikonut geometriaa kertaillen. -Onko se totta?

-On kuin onkin. Betty istui tuolille nauramaan.

-Tietysti et lähetä sinne riviäkään, sehän on selvä. Itkettää nyt sinua sillä lailla!

Sisar vakavoitui.

-Ei, kyllä minä lähetän. Hellepäivä oli huono silloisessa asussaan, ja minä olin lapsellinen pillittäessäni. Mutta joka tapauksessa D. Duff saa nyt nähdä olleensa väärässä väittäessään, että minun pitäisi luopua haaveistani kirjallisen uran suhteen.

-Olet pitkävihainen, rakkaani, sanoi äiti lempeästi.

-Niin olen. Lähetän heille Tarinan vanhasta puutarhasta, sinähän sanoit, että se on paras kirjoittamani.

Cathy-rouva hymyili ojentaessaan kirjeen takaisin.

-Niin, se oli kaunis kertomus. Mutta älä liitä mukaan mitään myrkyllistä viestiä, rakkaani — näen kyllä kasvoistasi, että aiot tehdä sen! Et ole vielä Shakespeare, eikä sinulla ole varaa oikutella. Muista, että maine on katoavaista.

-Shakespearen maine on edelleen tallella, äiti. Betty suuteli tätä. -Haen kertomusvihkoni ja kirjoitan tarinan puhtaaksi.

Se oli lämmin huhtikuu. Saattoi melkein kuulla kukannuppujen poksahtelevan auki puutarhassa, ja Eliza, Mary ja Annie kantoivat Miriamille sylyksittäin kieloja ja vuokkoja. Jennie ehti tuskin lukea läksyjään, niin kiire hänellä oli valmistaa vieraan lempiherkkuja, ja kaiken kaikkiaan Miriam eli kuin prinsessa. Hän päivettyi, sai lihaa laihan vartalonsa ympäri ja jaksoi jo istua kaksi tuntia joka päivä.

Niinpä hän pääsi eräänä sunnuntaina mukaan pyhäkouluun. Betty oli ottanut luokan haltuunsa ei niinkään kutsumuksesta, vaan haluten sekä koetella opettajantaitojaan että pyytää näin anteeksi pastori MacPhersonilta.

Tuomari Stewart kantoi Miriamin luokkaan, asetti pehmeän tyynyn tämän selän taa ja lähti sitten kirkkoon. Miriam istui totisena Jennien vieressä pienet kädet ristissä Raamatun päällä ja kuunteli, miten rakas Betty-neiti kertoi rammasta, jonka Jeesus paransi. Betty kertoi aina; hänen luokkansa tunsi todella elävänsä mukana Raamatun tapahtumissa, ja muisti nuo ihmeelliset kertomukset lopun ikäänsä.

Taisteltuaan aikansa purukumeja, kirjelappuja ja tulitikkulaatikoihin vangittuja kärpäsiä vastaan oli Betty lopulta keksinyt mainion kurinpitojärjestelmän. Hän ei tahtonut nuhdella eikä rangaista pyhäkoululaisiaan tai nostaa meteliä näiden pienestä vallattomuudesta — opettaja Macmillan huolehti siitä kyllä viikolla — vaan yksinkertaisesti kulki luokassa kertoessaan, korjasi rauhallisesti talteen kaikki näkemänsä luvattomat esineet ja vastaili mitä merkillisimpiin päivän tekstiin liittyviin kysymyksiin. Yritettyään turhaan saada neiti Stewartia suuttumaan rauhoittuivat vallattomimmatkin pojat, eikä Miriamia häirinnyt mikään hänen nauttiessaan kertomuksesta, rakkaan neidin äänestä ja toisten lasten läsnäolosta.

-Oliko sinulla hauskaa? Betty kysyi, kun lapset olivat saaneet muistolauseläksynsä ja lähteneet kotiin, ja Kuusikukkulan jälkikasvu odotti vanhempia sekä Robia ja Rosea kirkosta.

-Oli! huudahti Miriam. -Te olette ihmeellinen!

-Älä hupsuttele. Betty nipisti tyttöä hellästi poskesta ja nosti Elizan syliinsä. -Huomasin, että läsnäolosi rauhoitti luokkaa kovasti. Davidkaan ei syönyt purukumia — ole hyvä ja anna koko paketti tänne, Davy!

-Sinä luulet liikoja itsestäsi, David mutisi ja luovutti purukumipakkauksen. -Mitä pahaa siinä nyt on?

-Ei mitään pahaa, terveellisempää se on kuin mälli tai tupakka, mutta en tahdo luokkani näyttävän märehtivältä lehmälaumalta. Betty työnsi purukumilaatikon käsilaukkuunsa Raamatun ja rukouskirjan seuraan. -Ja nyt isä tulee. Jennie, ota Miriamin tyyny, ja Annie ottaa hänen Raamattunsa.

Miriam oli väsynyt tästä uudesta kokemuksesta ja pyysi päästä suoraan huoneeseensa. Kun Betty vei hänelle teetä ja voileipiä, Miriam nukkui hymykuopat poskissaan.

Iltapäivällä tuli vieraita, Geordie-setä ja Walter-eno perheineen, Cameronit, Brownit ja MacDonaldit. Miriam ujosteli heitä ja pikkutytöt leikkivät hänen kanssaan, joten Betty saattoi keskittyä serkkuihin, jotka täyttivät hänen ja Rosen huoneen kokonaan. Jossakin välissä David pujahti sisään, mutta kukaan ei kiinnittänyt tähän huomiota, sillä keskustelu oli kääntynyt päivänpolttavaan naisasiaan.

-Minun mielestäni naisella on täysi oikeus elämänuraan, Charles Moore sanoi. -Tietysti koti ja lapset ovat tärkeimmät, mutta jos nainen voi toteuttaa haluamaansa ammattia ilman, että se häiritsee näitä, täytyy hänellä olla siihen lupa.

-Tuo on totta! huusi Betty. -Nainen on juuri samanarvoinen kuin mies niin ammatissa kuin harrastuksissa!

-Entä, jos tuo harraste estää naista pääsemästä naimisiin? May Brown kysyi äkkiä.

-Juuri tuo ”pääseminen” saa minut voimaan pahoin! Betty voihkaisi. -Ikään kuin mies olisi palkinto, joka armosta naiselle annetaan. Minä olisin valmis hylkäämään kaikki meihet, jotka estäisivät minua toteuttamasta kutsumustani.

-Sinä valehtelet! kuului samassa vihainen ääni ovensuusta. -Sinun päiväkirjassasi lukee, että joskus Duncan katsoo sinua niin, että voisit unohtaa kaiken muun!

Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Betty muuttui hitaasti purppuranpunaiseksi ja David, joka yhä purukumista vihoitellen oli nuo sanat huutanut, peräytyi ovea kohti.

-Mistä sinä tiedät, mitä minun päiväkirjassani lukee? Betty kysyi käheästi.

-Minä luin sen — tarvitseeko jättää tavaroitaan pöydälle lojumaan! Ja siellä sanottiin Unasta, että hän…

-Ole vaiti! Betty tyrkkäsi pojan ulos, läimäytti tätä poskelle ja syöksyi pikkutyttöjen huoneeseen itkemään.

Sinä iltana David koki ihailemiensa Rob Royn ja Alan Breckin lainsuojatonta elämää. Isä oli nuhdellut häntä ankarasti, äiti näytti surulliselta, Rob uhkasi veljeään selkäsaunalla milloin vain tämän näki, pikkutytöt — jopa Annie, joka oli onneton kaksoisveljensä käytöksestä — osoittivat syvää halveksuntaa, ja Rose oli sulkeutunut Bettyn kanssa huoneeseensa hoivatakseen tämän itkusta särkevää päätä ja turvonneita silmiä kylmin käärein ja lohduttavin sanoin.

Rikollinen itse vaelsi huoneesta toiseen, mutta saatuaan jopa vanhalta Effieltä kylmän vastaanoton ja huomattuaan, että Pennykin sähisi isännälleen, hän lopulta eksyi Miriamin huoneen kynnykselle.

Tyttö tiesi jo koko tapauksen, ja hänen ruskeat silmänsä kohdistuivat syyttävinä poikaan kirjan reunan yli.

David astui huoneeseen ja siirteli hämillään lipastolle jäänyttä nukkekaapin salinkalustoa. Miriam ja tämän huone olivat yleensä lohdullisia ja rauhoittavia elämän kaltoin kohtelemalle nuorukaiselle, ja niinpä tytön äänetön syytös sai hänet todella häpeämään.

-Kuinka sinä saatoit olla niin paha Betty-neidille? Miriam lopulta kysyi.

-Tarvitsiko hänen rähistä siitä purukumista.

-Hän tarkoitti vain parastasi. Minäkään en pidä pojista, joiden leuat jauhavat lakkaamatta. Ja on rikos lukea toisen päiväkirjaa!

-Se oli pöydällä, koetti David puolustautui ja istuutui tuolille Miriamin leposohvan viereen.

-Mutta neidin huoneessa kuitenkin. Tiedätkö, luulin että olet hirveän hauska poika, mutta nyt huomaan että olet vain hirveä. Miriam alkoi taas lukea.

David istui kauan hiljaa. Vihdoin hän kysyi surkealla äänellä:

-Mitä minä nyt sitten teen?

-Menet ja pyydät oikein kauniisti anteeksi. En tosin ole varma, voiko Betty-neiti antaa, sillä Jennie kertoi sinun häpäisseen häntä aivan kamalasti. Mutta aina voit koettaa. Nyt Miriam hymyili hiukan, ja David huokasi helpotuksesta. Hän saattoi kestää nuhteet muilta, mutta ei Miriamilta.

Betty antoi anteeksi, vaikka se vaikeaa olikin, sillähän arvasi jo tuota onnetonta paljastusta seuraavat juorut. Hän oli kirjoittanut Davidin ilmituoman kappaleen eräänä syysiltana tultuaan Duncanin kanssa teatterista, ja hävennyt sitä siitä pitäen. Mutta onnettomuus oli tapahtunut, eikä sille voisi enää mitään — kunhan vain Myra Knox kuulisi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti