sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

44. luku: Talvisia tapahtumia

Tammikuun 5. päivänä

”Istun oman rakkaan pöytäni ääressä. Aurinko paistaa kimaltavalle hangelle, ja olen melkein kuulevinani jääpuikkojen kilinän Keijulehdossa. Huoneessa leijuu Rosen raikkaan hajuveden tuoksu — Charliella on vapaapäivä, ja hän vei Rosen Ballachulishiin.

The Scotsmanissa oli tänään Sateenkaari sekä muutamia henkilötietojani. Ballachulishin Sanomiin se tulee huomenna, kuulin. On outoa katsella omaa nimeään lehdessä. Isä on hakenut rahat, jotka sain maksumääräystä vastaan. Palkintojenjako oli suloinen, päätoimittaja kiitti tarinaani ja sanoi, että ottaa mielellään vastaan tekstiäni jatkossakin. Leijuin Ruususen linnaan vaaleanpunaisten pilvien kannattamana.

Tulimme kotiin toissapäivänä — tänä vuonna ei ollut puhettakaan mistään uudenvuodentanssiaisista, mutta Robin iloinen hymy illallispöydässä kyllä riitti minulle. Koko perhe oli vastassa asemalla, ja Cameronit myös. Ja sitten tapahtui jotakin, jota en luule milloinkaan unohtavani.

Nousimme junasta; Rob tuli jäljessäni, ja autoin häntä rapussa. Silloin Anna parahti: ’Rob!’ ja juoksi tämän luo. Vetäydyin sivuun, ja Rob puristi Annaa rintaansa vasten ja — itki. Kyyneleet valuivat hänen poskiltaan Annan kaulukselle, eikä meidän muiden tullut mieleenkään keskeyttää kohtausta, äiti vain puristi hellästi kättäni. Kun he lopulta erosivat, oli Annan kasvoilla niin autuas ilme, että uskon tietäväni, miltä enkelit näyttävät.

Robin täytyi mennä heti lepäämään, mutta hän tahtoi Annan luokseen vielä hyväksi toviksi. Jamie, Flora ja Meggie tulivat käymään, ja kaikki suhtautuivat minuun, kuin olisin pelastanut Robin hengen. Enhän minä kuitenkaan ole tehnyt mitään!”

Tammikuun 7. päivänä

”Tohtori Cameron tuli meille tänään katsomaan sekä Robia että minua. Rob on kuulemma niin voimakas, että voi muutaman kuukauden kuluttua alkaa lukea toisia kiinni ja tenttiä kesällä hän itse vaati sitä, koska herra Macmillan jää virastaan pois syksyllä ja paikka olisi oivallinen Robille. Tohtori kyllä ymmärsi syyn tähän intoon, hymyili ja antoi lopulta luvan.

Mutta katsoessaan minua pyöreiden silmälasiensa takaa tohtori rypisti ankarasti kulmiaan. Minusta tuntui, kuin hän olisi nähnyt kaiken — ruokahaluttomuuteni ja väsymykseni ja kyllästymiseni.

-Ei, tyttö, tämä ei käy, hän jyrähti. -Sinähän olet kuin haamu — ei puhettakaan mistään koulunkäynnistä enää tänä keväänä.

Yritin ehdottaa, että lukisin kotona kuten Rob, mutta tohtori puisti päätään niin, että kuulotorvi hänen kaulassaan heilui puolelta toiselle.

-Voithan lukea, jos aiot hankkia hermoromahduksen, mutta jos mieluummin olet vielä hyödyksi imperiumille, laiskottelet oikein kunnolla syksyyn asti. Sitten voit minun puolestani selvittää kahden vuoden kurssin vuodessa. Ole hiljaa nyt, tämä on lääkärin määräys.

Minä olin hiljaa. Ja nyt, kun ajattelen edessä olevia kahdeksaa kuukautta rakkaalla Kuusikukkulalla, täyttää minut huikaiseva ilo. Seinän läpi kuulen äidin äänen, kun hän kertoo iltasatua pikkutytöille; ompelukone surisee ylähallissa Rosen korjatessa pukuaan, ja Rob makaa koneen vieressä leposohvalla puhelemassa; Geordie-setä tuli käymään ja istuu isän kanssa kirjastossa. Minnie makaa kirjoituspöydälläni ja seuraa kiinnostuneena kynäni liikkeitä.

Kaikki asiat ympärilläni ovat tuttuja ja rakkaita, eikä tätä taivaallisen kodikasta tunnelmaa häiritse edes se, että ensi vuonna olemme Rosien kanssa eri kursseilla, eikä minulla luultavasti ole aikaa opettaa Miriam-tyttöstä. Kohta kuviaan kynäni ja menen alakertaan teelle — sitten istumme salissa joulukuusen luona ja Geordie-setä kertoo hauskoja juttuja. Ajatella, että hän kosi äitiä!”

Tammikuun 15. päivänä

”Otin tänään esiin sen rypistyneen, kyynelten sotkeman käsikirjoituksen, joka kantaa nimeä Hellepäivä. Luin tarinan, nauroin ja itkinkin, ja sitten istuin pöytäni ääreen ja kirjoitin sen uudelleen. Koko perhe suhtautuu jonkinmoisella kunnioituksella kirjoitteluuni nyt, kun eräs Lontoon suurimmista lehdistä on julkaissut Sateenkaaren ja minun valokuvani ja maksanut siitä rahaa. Niinpä kiikutin uudelleenluodun muisteloni äidin luettavaksi.

Ja hän nauroi! Nauroi juuri oikeissa kohdin ja niin sydämellisesti, että se teki oikein hyvää minulle. Luettuaan kertomuksen hän pyyhki silmiään, suuteli minua ja sanoi:

-Lähetä se herra Gregorylle, rakkaani. Taivas varjelkoon sinua ylpistymästä, mutta en voi jättää tätä sanomatta: sinun päässäsi on muutakin kuin kiharoita!”

Tammikuun 22. päivänä

”Pikku Eliza on nyt 6-vuotias. En voi uskoa sitä vuoden kuluttua hänestä tulee koululainen!

Mutta ei vain päivänsankari saanut lahjoja tänään. Davy tuo aina postin tullessan koulusta, mutta tällä kertaa Annie juoksi edellä sanomalehden ja kirjeiden kanssa, ja Davy tallusti perässä isoa laatikkoa kantaen.

-Postissa oli paketti sinulle, Bet! huusi Annie. -Mikä se on — avaa se — nopeasti!

Minua ei tosiaankaan tarvinnut kehottaa avaamaan laatikkoa nopeasti. Ja kun olin tehnyt sen, vaivuin istumaan ja vain tuijotin.

Ruokasalin pöydällä seisoi uusi, musta ja kiiltävä kirjoituskone.

-Pieni yllätys sinulle, sisko, Rob sanoi ja hymyili ujosti kuin koulupoika. -Kun sinusta nyt kerran on tullut kirjailijatar.

Minä hyppäsin hänen kaulaansa, huudahdin: ’Mutta sehän on hirveän kallis!’ ja aloin itkeä. Jälkimmäistä en kuitenkaan ehtinyt tehdä kovin kauan, sillä minulla oli kiire kokeilla Sihteeriä. Mary nimitti sen Sihteeriksi, koska mukana seurasi konekirjoituskurssi sihteereitä varten. Onneksi John on jo palannut Glasgow’hun, muuten hän tahtoisi hajottaa Sihteeri-raukan osiin ja ottaa selville, miten se toimii.”

Helmikuun 1. päivänä

”Knoxit olivat tänään meillä. Rose oli kultainen ja vei Myran katselemaan uusia kuvakorttejaan, jotka sain Charlielta tässä eräänä päivänä, ja uskoin Kenin viihtyvän Robin seurassa, joten livahdin auttamaan Jennyä pöydän kattamisessa. En näet siedä rouva Knoxin hymyä ja ’urhoollista pikku Betiä’. Äiti ymmärtää asian ja antoi minun kadota.

Rakastan pöydän kattamista. Ruokasalin suuresta tammikaapista, joka on kuulunut jo isoäidin isoäidille, otin esiin kauniit ruusukuvioiset teekupit ja hopeiset lusikat, jotka isä ja äiti ovat saaneet häälahjaksi isotäti Jenniferiltä. Levitin kupit valkoiselle pellavaliinalle ja asetin pehmeät kahviliinat paikoilleen. Ruokasali oli lämmin, lampunvalo kimalsi kuppien kultauksessa, ja keittiöstä leijui Effien murokakun tuoksu. Hyräilin iloisesti alkaessani asettaa lusikoita paikoilleen.

Silloin Kenneth astui sisään.

Tuijotimme toisiamme pöydän yli, sitten minut valtasi pakokauhu. En tahtonut hänen ajavan asiaansa mutta asetin lusikan täsmälleen oikeaan asentoon lautaselle ja kysyin hyväntuulisesti:

-Mitä sinä haluat? Tee on kohta valmis.

Ken tuli parilla harppauksella luokseni, riisti lusikkalaatikon käsistäni ja puristi sormeni omiinsa.

-Sinä tiedät kyllä, hän kuiskasi niin hellästi, että ällistyin. -Tahtoisitko mennä — mennä naimisiin kanssani, Beatrice?

Taivas, miten järkytyin. Onhan tuo siunattu ’julkisuus’ jo totuttanut minua Beatrice-nimeen, mutta oli kummallista kuulla Kenin käyttävän sitä.

-No? Ken puristi käsiäni lujemmin.

-Ei, en tahdo. Ilmoitukseni oli suhteellisen päättäväinen, mutta Ken rypisti kulmiaan.

-Et tarkoita sitä, Bet.

Huokasin helpotuksesta. Beatrice-tauti ei siis ollutkaan vakavaa.

-Varmasti tarkoitan. En rakasta sinua, eikä minulla ole pienintäkään aikomusta naida sinua.

Irrottauduin ja jatkoin lusikoiden asettelua. Ken avasi suunsa, mutta onneksi Jenny tuli samasa ruokasaliin pikkuleipien kanssa.

Kun kokoonnuttiin teelle, rouva Knox säteili ’pikku Bet-kullalle’, ja äiti loi minuun kysyvän katseen. En kuitenkaan ryhtynyt mihinkään kulmakarvaviestintään, sillä tahdoin puhua äidin kanssa kahden. Ja rouva Knoxin hymy hyytyi, kun hän näki Kenin ilmeen.

Äsken äidillä ja minulla oli sitten vakava keskustelu. Hänen mielestään koko juttu on ’hieman kiusallinen’.

Minua harmittaa vain se, että Ken kosi niin proosallisesti. Jos hän olisi polvistunut, olisi kohtauksessa voinut olla enemmän tehoa.”

Helmikuun 5. päivänä

”Naisyhdistyksen tyttöosaston kokous oli tänään Cameroneilla. Kun virallinen osuus oli ohi, istuimme salissa, joimme teetä ja rupattelimme.

Äkkiä Myra Knox istuutui viereeni.

-Ja milloinkas sinä menet kihloihin, Be-e-et? hän kysyi (tuo nimeni inhottava venyttäminen ärsyttää minua, ja Myra-kulta tietää sen).

-Sitähän en voi tietää, vastasi hilpeästi ja odotin, mitä tuleman piti.

-Oh, ajattelin vain… Täytyyhän sinulla olla sulhanen, kun kerran annoit rukkaset Kenille.

Sieltä siis tuuli puhalsi. Hymyilin lempeästi ja nousin hakemaan lisää kakkua.

-Ken voi kyllä kertoa sinulle syyn mainittuihin rukkasiin, sanoin herttaisesti.

Kun illalla kävin Bairdilla, Jamie kysäisi:

-Mikä Knoxin eukkoa vaivaa? Hän ei enää näytä tyytyväiseltä kukkakepiltä.

Eipä taida näyttää. Ei tullut Knoxin tilalle miniää tuomarilasta.”

Helmikuun 17. päivänä

”Sain kirjeitä tänään kaikilta mahdollisilta Tiedon kunnaiden tytöiltä, Duncanilta ja Miriam-tyttöseltä.

Miriam-tyttönen ikävöi minua epätoivoisesti. Tulin niin pahoilleni hänen vuokseen, että menin äidin luo kysymään, eikö hän voisi tulla meille vieraisille. Äiti esteli ensin, mutta kun selostin laveasti ramman lapsiraukan kurjuutta, hänen kultainen sydämensä suli ja hän myöntyi. Jamien huone voidaan laittaa kuntoon, se on Rosen ja minun huoneen vieressä.

Lensin heti kirjoittamaan Alison Somervillelle. Jospa hän vain suostuisi!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti