keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

40. luku: Kyynellaakson halki

Se oli kaunis, kirpeä marraskuu. Mutta jälkeenpäin Bettyn ainoat muistikuvat noista hirveistä viikoista olivat Robin makuuhuoneen suljetut verhot, emaljoitu ruokatarjotin ja kihlasormus, josta Rob ei tahtonut luopua. Hänen ihottumansa oli ilkeää, ja siksi Betty otti sormuksen pois aina veljen nukahdettua. Mutta herätessään tämä etsi sitä, houraili Annasta ja oli niin levoton, että sormus oli annettava takaisin.

Päivien kuluessa Betty oppi tuntemaan, miten vahva ja kaunissieluinen nainen Anna Cameron todella oli. Neiti Cair luki oven läpi kaikki kirjeet ja kirjoitti vastaukset Bettyn sanelun mukaan, ja Annan kirjeet antoivat voimaa sekä hoitajalle että potilaalle. Hän toivoi vain pääsevänsä Robin luo, mutta koska se oli mahdotonta, luotti Bettyyn; hän pelkäsi tämänkin sairastuvan; hän rukoili heidän molempien puolesta. Rob tuntui selviävän houreistaan aina näiden kirjeiden jälkeen, mutta sitten korkea kuume taas voitti hänet.

Kuusikukkulalta soitettiin päivittäin ja kirjoitettiin melkein yhtä usein. Isä kertoi äidin olevan niin levoton, ettei tämä edes nukkunut. Äiti väitti pääsevänsä lapsiaan lähemmäs juuri öisin, kun hän istui salin ikkunasyvennyksessä katselemassa tähtien valaisemaa puutarhaa ja tiesi ”oman urhean tyttönsä” valvovan ”kultapoikansa” vuoteen ääressä. Usein Rose hiipi hänen luokseen, ja he itkivät ja rukoilivat yhdessä. Mutta eniten Bettyä liikutti pikku Eliza, joka ei ollut koskenut jälkiruokaansa kahteen viikkoon, koska ”Rob on niin kovin kipeä”.

Robin opiskelutoverit soittivat hekin lähes päivittäin, ja Isoäiti ja Rosie lähettivät suuren korin hedelmiä, joita Rob ei pystynyt syömään eikä Betty jaksanut. Jopa Somervilleiltä tuli suuri kimppu kukkia; Betty oli kerran näyttänyt Robin valokuvan Miriamille, ja tyttö oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen nuoreen mieheen. Lisäksi hän pelkäsi rakkaan opettajaneitinsä sairastuvan, eikä rauhoittunut, vaikka Alison ja Mary Somerville yrittivät saada hänet ajattelemaan muuta. Flemingit lähettivät pikku lahjoja, Duncan käveli edestakaisin Rose Streetillä ja kolkutti Ruususen linnan ovea monta kertaa päivässä kysyäkseen tilannetta. Gerald Oag käveli välillä hänen rinnallaan, eivätkä nuoret miehet tällä kertaa katsoneet toisiaan rumasti.

Äkkiä Robilla tuntui olevan kymmenittäin ystäviä, mutta se ei auttanut nuorta miestä, joka pyöri kuumien, ahdistavien lakanoiden välissä, sai punaista ihottumaa kaikkialle ruumiiseensa, houraili eikä tuntenut ”pikku siskoaan”.

Kun kolme viikkoa oli kulunut, oli Betty lähes lopussa. Hän ei paljastanut asiaa tohtorin tutkiville silmille peläten, että Rob vietäisiin kuitenkin sairaalaan, mutta pelkäsi toisinaan pyörtyvänsä pelosta ja väsymyksestä. Istuessaan pöydän luona katselemassa hälisevää kaupunkia verhojen raosta ja kuunnellessaan Robin raskasta hengitystä ja hiljaista valitusta hän olisi joskus tahtonut juosta, juosta, kunnes olisi saapunut Keijulehtoon ja saanut kätkeytyä lehmusten alle. Mutta se oli mahdotonta, ja niin tyttö kokosi kaiken ylämaalaisen sitkeytensä ja voimansa ja kesti. Hän kesti viisi viikkoa horjuen toivon ja epätoivon välillä ja vetäen Robin viimein takaisin sen lopullisen rajan yli, jonka tuolle puolen hän välillä oli jäämässä.

Eräänä aamuna joulukuun puolenvälin jälkeen Betty ei jaksanut herätä. Hän lepäsi sohvalla, jolla oli viettänyt yönsä koko tämän raskaan ajan, ja tuskin tajusi, mitä ympärillä tapahtui. Joku tuli huoneeseen ja kuului puhetta, mutta puhuttu kieli olisi voinut olla hepreaa. Sitten tohtori sanoi selvästi:

-Lapsi parka, hän jaksoi ihmeellisesti.

-Voinko viedä hänet lepäämään? kysyi toinen ääni — se oli Duncanin ääni, Betty ymmärsi, ja tuntui aivan luonnolliselta, että Duncan oli siinä. -Urhea pieni tyttö.

Betty tunsi kohoavansa ylös voimakkaiden käsivarsien kannattamana ja liikkuvansa. Tunne oli miellyttävä, ja hän antoi itsensä lipua takaisin uneen.

Seuraava, mitä tyttö käsitti, oli kirkas auringonpaiste ja teen ja paahtoleivän tuoksu. Hän avasi silmänsä ja huomasi lepäävänsä omalla vuoteellaan täysissä pukeissa.

-Rob… Miten…

-Hiljaa nyt, sanoi tohtori Burnett ja ojensi tytölle pienen lasillisen pahanmakuista lääkettä. -Veljenne voi hyvin — kuume on laskenut ja ihottuma paranee ajan myötä. Te olette ollut ihailtava, mutta nyt ette saa rasittaa itseänne — tuo punapäinen herrasmies ei mahtaisi pitää siitä, että sairastuisitte. Hän tunkeutui tänä aamuna sairashuoneeseen mukanani melkein väkisin ja käski sanoa teille, että Pegasos on nyt ylittänyt korkeimman esteensä.

-Duncan, kuiskasi Betty, hymyili ja nukahti uudelleen.

Meni kolme päivää, ennen kuin tohtori salli Bettyn mennä taas Robin luo. Veli oli yhä heikko, mutta hymyili ja sanoi tuttu pilke silmissään:

-Jos voisin suudella sinua, pikku sisko, tekisin sen, mutta tuo Burnettin raakalainen epäilee vieläkin tartuntavaaraa — joten kiitos elämästä.

-Turha sinun on minua kiittää. Bettyn silmissä oli kyyneliä.

-Jumalaa ja sinua ja Annaa — te kolme piditte minut hengissä. Tiedätkö, pikku sisko, aina kun olin lipumassa pois, kun tahdoin antaa periksi, näin sinut tai Annan, enkä voinut mennä… Ja nyt olen tässä. En koskaan voi kiittää sinua kylliksi.

-Älä kiitä, sanoinhan jo. Olen nyt niin onnellinen, ettei mikään voi enää lisätä riemuani.

Samassa tohtorin paikalle järjestämä Punaisen Ristin sisar tuli sisään mukanaan kirjekuori, jossa oli Jokamiehen Lukemiston leima ja Bettyn nimi.

-Minulle? Mistä hyvästä? Betty repi kuoren nopeasti auki hiusneulallaan. -Mutta… Hyvä Luoja!

Rob huudahti pelästyneenä, kun Betty lysähti tuoliin, antoi kirjeen pudota ja purskahti itkuun.

-Mitä se on, lukekaa! hän käski hoitajatarta ja oli niin kiihtynyt, ettei tämä uskaltanut olla tottelematta.

Hyvä neiti Stewart,
meillä on suuri kunnia ilmoittaa teille, että kertomuksenne ’Sateenkaari’ on voittanut ensimmäisen palkinnon Jokamiehen Lukemiston kirjoituskilpailussa. Tarinanne on kaunis, tunnelmallinen ja älykäs sekä osoittaa selvää kirjallista lahjakkuutta. Maksumääräys luovutetaan teille t.k. 31. päivänä klo 14.00 Jokamiehen Lukemiston uudenvuodenvastaanotolla. Toivomme yhteistyömme jatkuvan edelleen.
Charles J. Gregory,
päätoimittaja

Betty oli nostanut päänsä. Hän tuntui uskovan tuon ihmeen paremmin, kun vieras ihminen luki kirjeen ääneen.

-Selvää kirjallista lahjakkuutta, tyttö mutisi, sitten hän alkoi taas itkeä.

Tohtori vastusti ankarasti raskasta matkaa Lontooseen, mutta Betty oli kerta kaikkiaan päättänyt mennä Sarahin häihin. Kuusikukkulalta, Glen Longista ja kaupungilta tuli kasoittain joulupaketteja ja kirjeitä, ja vaikka Betty ei ollut valmistanut ainoatakaan lahjaa eikä päässyt jouluna kotiin — ajatus, joka olisi vain muutamaa viikkoa aiemmin murtanut tytön sydämen — hän tunsi kokeneensa elämänsä onnellisimman joulun. Rob oli heikko, mutta iloitsi kuin pikkupoika kimpusta rautatammen oksia huoneessaan ja jouluateriasta, ensimmäisestä oikeasta ateriastaan yli kuukauteen. Koko Ruususen linna lemusi lysolilta, mutta talon asukkaiden mieleen tuoksu toi aina myöhemmin enkelit, jouluevankeliumin ja lumitähdet.

Joulupäivän iltana Betty ja Rob istuivat oleskeluhuoneen sohvalla. He olivat lukeneet yhdessä läpi kaikki sairauden aikana tulleet kirjeet, ja nauttivat nyt vain yhdessäolosta. Seuraavana aamuna Betty lähtisi Lontooseen.

-Sano Sarahille ja Neilille terveisiä, Rob sanoi. -Oletko pakannut lahjat?

Betty nyökkäsi.

-Äläkä vilustuta itseäsi tai tanssi liian myöhän… Ja katsokin, että olet sievä.

Betty nauroi.

-Älä pudota kimppuasi tai astu Sarahin laahukselle… Kai otit rahat, jotka annoin tuhlattavaksi?

-Otin, velikulta. Sinä hössötät kuin äiti.

-Huolehdin nyt vuorostani sinusta. Ja jos et ole ostanut itsellesi jotakin sievää ja turhanaikaista, kun palaat, minä suutun. Voisit hankkia kauniin puvun palkintojenjakoon.

-Minullahan on paljon pukuja. Betty otti pöydältä Jokamiehen Lukemiston suuren joulunumeron. Se oli avattu sivulta, jonka yläreunassa luki kursiivilla Beatrice Stewart ja alla Sateenkaari. Tarina oli lehden ensimmäinen, siinä mainittiin, että se oli saanut kirjoituskilpailun ensimmäisen palkinnon, ja että nuori kirjoittaja opiskeli seminaarissa. -Kuule, aiotko lukea toiset kiinni?

-Aion, pikku sisko, jos tohtori suinkin lupaa. Mitä sinä aiot tehdä? Et ole mielestäni aivan kunnossa.

-En tiedä… Olisi ihanaa jäädä kevääksi kotiin, mutta se taas tietäisi rankkaa työtä ensi vuonna.

-Sinä pystyisit siihen kyllä, pikku sisko.

-Katsotaan sitten. Ja nyt on aika mennä nukkumaan, juna lähtee aikaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti