tiistai 15. heinäkuuta 2008

39. luku: Valoa ja varjoa

Marraskuun 4. päivänä
”Maryn nukke lähti eilen matkaan. Ehdin hädin tuskin saada sen valmiiksi, sillä minulta kului viikko kaksosten lahjojen etsimiseen.

Isoäiti opetti eilen Rosieta ja minua valmistamaan kuuluisaa hilloaan. Suuri keittiö oli valoisa ja kodikas, Isoäiti istui lihavana ja nauravana keskellä huonetta iso esiliina yllään, ja Rosie ja minä olimme tahmeat kiireestä kantapäähän. Tahmeus ei häviä marjoista edes säilöttäessä!

Mutta hauskaa meillä oli. Peggy ja Isoäiti kertoivat juttuja, ja sitten Isoäiti ’esiintyi’
hän olisi nuoruudessaan tahtonut tulla näyttelijättäreksi, mutta se olisi ollut täysin sopimatonta, ja niin Isoäiti tyytyi kilttinä tyttönä vain opettelemaan näytelmiä ulkoa. Hän ehti esittää puolet Venetsian kauppiaasta, ennen kuin hillo oli valmista.

Tuo siunattu tahma oli kivunnut tukkaani asti, niin että hädin tuskin sain sen harjattua. Jouduin pesemään kuontaloni vielä myöhään illalla ja nukkumaan pyyhe päässä, minkä johdosta olen haukotellut koko päivän ja kampaukseni on muistuttanut pannukakkua. Kuulin Emma Woodin sanovan Anna Muirille, miten ’eräät’ eivät välitä ulkonäöstään. Neiti Cair on ottanut tavakseen kysyä illallispöydässä uusimmat ’Emma-uutiseni’, ja George ja Charles tahtoisivat mielellään tavata hänet he kai kuvittelevat, että Emma raukka muistuttaa lohikäärmettä. Miriamilla oli tänään uusi viininpunainen leninki. Olen iloinen, että hänellä on kauniita vaatteita!”

Marraskuun 7. päivänä
”Emma Wood pitää kutsut ensi keskiviikkona tätinsä luona. Minutkin on kutsuttu — ja Duncan. Haa, aavistan Emman olevan sotapolulla. Mutta kaikesta huolimatta on hauskaa käyttää sifonkipukua. Duncan on luvannut tulla — pelkäsin aluksi, että hän kostaisi poissaoloni Chrissyn syntymäpäiviltä, mutta ’aateluus velvoittaa’, kuulemma.

Rob on ollut hiljainen viime aikoina ja syönyt niin vähän, että rouva Cochrane on epätoivoinen. Poikaparka kai vain ikävöi Annaa, vaikka tämä kirjoittaa melkein joka toinen päivä.”

Marraskuun 10. päivänä
”Tapasin Neilin lainakirjastossa, kun olin hakemassa hauskaa romaania itselleni ja satukirjaa Miriamille, joka on vasta nyt oppinut näkemään keijukaisia ja puhelemaan tonttujen kanssa. Pelkään vain vähän, mitä kapteeni Somerville sanoo, kun hän palaa kotiin ja huomaa, että olen tuhonnut täysin hänen kasvatuksensa ja tehnyt onnettomasta, surusilmäisestä raukasta nauravan pikkutytön. Tai en minä — se olisi liian itserakasta — vaan sadut, nuo siunatut, viattomat tarinat.

Neil Eldariin palatakseni, hän on miehistynyt ja muuttunut vakaammaksi kesän aikana. Ja hänen silmänsä ovat niin täynnä onnea, että oikein liikutuin. Sarah on Lontoossa, mutta Neil on menossa häntä tapaamaan ensi viikonlopuksi. Joulukuun 28. päivänä ovat heidän häänsä, ja Sarah on piirtänyt kuvan puvusta, jota minä morsiusneitona kannan. Se on vaaleansininen, yksinkertainen mutta suloinen.”

Marraskuun 12. päivänä
”Tulin juuri Woodeilta, mutta en malta mennä vielä vuoteeseen, sillä minun täytyy ensin kertoa kaikki.

Ainakin minulla oli hauskaa Emma raukka teki kaikkensa hurmatakseen Duncanin ja oli vallan säälittävää katsottavaa. Hän oli kyllä niin kaunis, että melkein haukoin henkeäni, mutta nolasi itsensä täysin. Duncan hytkyi naurusta, kun kävelimme Ruususen linnaan.

Illallisella istuin erään täti Woodin tuttavan, kirjallisuudenprofessori Haigin, ja Ian Vernonin välissä. Koska Ian keskittyi täydellisesti Rosieen, oli minulla hyvä mahdollisuus käsitellä professoria ja onkia häneltä kaikenlaista pikkutietoa, mikä voi olla hyödyksi. Emma lirkutteli Duncanille ja minä puhuin Tennysonista ja Byronista ja Duncan-raukka mulkoili avuttomana.

Professori Haig haki minua tanssimaankin, koska olin niin ’erinomaisen älykäs nuori nainen’. Tanssin myös Ianin kanssa, ja hän kertoi, että Queensferryn jäällä järjestetään rusettiluisteluita tänä talvena. Se on hauskaa — tästä tulee hauska talvi. Kunpa rouva Somerville vain lupaisi, että saisin joskus viedä Miriamin ajelulle — vaikka Queensferryyn asti.

Emma ja minä juttelimme hetken. Lausuimme toisillemme hunajanmakeisiin kohteliaisuuksiin kätkettyjä pistoksia. Joskus nautin niistä — sitä saa jollakin tavalla purkaa ilkeyttään.

Olen hirveä. Ja nyt menen nukkumaan.”

Betty kuivasi kynän, sulki päiväkirjan ja aikoi juuri ryhtyä riisuutumaan, kun oleskeluhuoneesta kuului kolahdus. Tyttö otti kynttilänsä ja meni katsomaan — Rob oli tietysti hukannut jotakin.

Kolistelija oli tosiaan Rob, joka seisoi portaisiin johtavalla ovella.

-Olin menossa… hakemaan vettä… Janottaa… en löytänyt kynttilää.

Robin ääni oli tavallinen, mutta puheen katkonaisuus ja jokin sisaren vaisto ilmiantoivat Bettylle, ettei kaikki ollut kunnossa.

-Oletko sinä sairas? hän kysyi ja sytytti kaasuvalon. -Hyvä Jumala!

Robilla oli yllään paksu aamutakki ja tohvelit ja hänen otsallaan oli hikipisaroita, mutta silti hän vapisi vilusta; siniset silmät olivat luonnottoman kirkkaat, ja hän piteli kättä kurkullaan.

-Janottaa, Rob toisti, nielaisi ja irvisti. -Ei minulla mitään, pieni vilustuminen… kurkkukipua ja päänsärkyä.

Glen Longissa oli raivonnut tulirokkoepidemia muutamia vuosia aiemmin. Johnkin oli sairastunut, lievästi tosin, mutta silti Betty muisti oireet ja äidin itkuiset silmät. John oli oksennellut, valittanut päätään ja kurkkuaan… Ja juuri eilen Mary Boone oli kertonut jonkun toiselta vuosikurssilta sairastuneen tulirokkoon!

-Tule tänne, Betty komensi. -Tule heti, kuuletko!

Rob totteli hiukan horjuen. Hänen silmänympäryksensä olivat punaiset.

-Avaa suusi — ei, älä nyt pane vastaan, vaan tee niin kuin minä sanon! Betty kurkottui ja katsoi Robin kurkkuun. Se oli tulipunainen. Jääkylmä aalto löi tytön yli, hänkin alkoi vapista ja sai vaivoin pidetyksi kyyneleet loitolla.

-Mene vuoteeseen, Rob, hän sanoi.

-Vesi…

-Minä haen. Ole kiltti ja mene… Saat vain kylmää täällä.

Rob lähti. Betty pesi kätensä vadissa, ikään kuin tuo toimenpide olisi tartuntaa vastaan enää auttanut, ja koetti sitten rauhoittua. Hyvänen aika, luultavasti tuo oli kuitenkin vain vilustumista, turhaan hän hätäili. Ehkä angiina. Rob saisi nyt vetensä ja nukkuisi, ja pian kaikki olisi taas hyvin. Kaapissa taisi olla jokin pulverikin, Effie niitä aina laittoi mukaan… Betty nauroi omalle hermostumiselleen ja meni alakertaan hakemaan vesikarahvia.

Seuraavana aamuna tyttö koputti Robin ovelle. Hän teki aina niin pukeuduttuaan itse, sillä joskus veli luki myöhään eikä herännyt ajoissa.

-Betty…

Ääni oli niin heikko, että sitä tuskin kuuli. Betty työnsi pelästyneenä oven auki, mutta pysähtyi kynnykselle Robin huudahtaessa käheästi:

-Älä tule!

Veli makasi vuoteessa, hänen kasvonsa hehkuivat entistä kuumeisempina, ja vesikarahvi oli tyhjä.

-Bet… Kai sinä arvasit… vaikka en uskaltanut yöllä sanoa… minulla taitaa olla tulirokko.

Betty parahti ja painoi käden suulleen.

-Soita lääkäri… älä päästä muita tänne… Gordon MacDonald sairastui toissapäivänä… sain kai tartunnan häneltä… mene nyt, pikku sisko.

Betty meni. Hän hillitsi itsensä ruokasalin kynnykselle asti ja sai sanotuksi: -Robilla on… Sitten tuo kauhea sana hukkui nyyhkytyksiin, ja kesti kauan, ennen kuin Cochranet ja neiti Cair ymmärsivät, mistä oli kysymys.

-Angus, vie pojat äidin luo, rouva Cochrane sanoi huulet lumivalkoisina mennessään puhelimen luo.

Neljännestunnin kuluttua tohtorin auto jo seisoi Ruususen linnan edessä. Betty oli yläkerrassa tohtorin kanssa, ja neiti Cair käveli edestakaisin eteisen matolla. Hän ei uskaltanut lähteä töihin ennen kuin kuulisi mahdollisesta karanteenista, koska oli vielä edellisenä iltana pelannut shakkia Robin kanssa.

-Tulirokko, sanoi tohtori Burnett Bettylle. -Tästä ihottumasta ei voi erehtyä.

-Onko… se… vaarallista? nikotteli tyttö.

-Tulirokko on aina. Mutta kunhan saamme hänet kulkutautisairaalaan…

-Voi! Betty tarttui vanhan, ystävällisen tohtorin käsipuoleen. -Voi, antakaa hänen sairastaa kotona! Minä hoidan häntä! Olen jo saanut tartunnan, jos sen saan, enkä kuitenkaan voisi mennä seminaariin. Ja en voisi kestää, jos hän… enkä olisi… Voi, olkaa hyvä!

Tohtori Burnett katsoi hetken pieniä, kalpeita kasvoja, sitten hän hymyili.

-Olkoon, jääkää. Sairaalassa on itse asiassa täyttä jo nyt. Tulen katsomaan potilasta päivittäin ja neuvon kyllä… Tärkeintä on muistaa, ettette laske ketään sisään. Älkää ottako vastaan edes kirjeitä, ellette tahdo polttaa niitä myöhemmin.

Betty nyökkäsi. Tohtori sanoi vielä jotakin ja meni sitten alakertaan jättäen tytön yksin autioon oleskeluhuoneeseen, jonka pöydällä oli Robin luonnontieteen kirja.

-Seminaariin täytyy ilmoittaa, hän ajatteli sekavasti. Samassa Rob kuului antavan ylen, ja Betty juoksi hänen luokseen huoaten: -Hyvä Jumala, älä jätä meitä nyt!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti