maanantai 14. heinäkuuta 2008

38. luku: Romantiikkaa

Emma Wood oli sievä tyttö. Hänellä oli paksu keltainen tukka, orvokinväriset silmät ja heleä iho. Mutta ihailijoita hänellä ei ollut, mikä osoitti, että nuoret miehet ajattelevat sittenkin myös tytön luonnetta eivätkä vain ulkonäköä.

Emma osasi kyllä hymyillä ja olla ystävällinen. Mutta aivan liian usein hän unohti itsensä, pisteli ja piikitteli, juorusi ja ivasi. Eivätkä hänen ivansa ja juorunsa olleet viattomia, miltei hauskoja, kuten muiden tyttöjen; ei, ne viilsivät syvälle, ja olivat aiheuttaneet lukuisia riitoja ja kyyneleitä.

Kukaan ei oikein käsittänyt, miksi Emma Wood oli seminaarissa. Yleisin arvelu oli se, että vanhemmat yksinkertaisesti tahtoivat olla välillä rauhassa. Jotkut uskoivat näiden toivovan, että Emma ihmistyisi. Siitä ei tosin ollut suuria toiveita; tottuneena saamaan kaiken, mitä tahtoi, Emma määräili ja terrorisoi toisia tyttöjä tekemään juuri niin kuin hän käski.

Jopa ylpeä Rosie Wardlaw totteli toisinaan. Mutta Betty Stewart ei milloinkaan taipunut salakuljettamaan Emman leivoksia saliin tai vaihtamaan paikkaa tämän kanssa vain siksi, että Emma tahtoi istua auringossa. Tällainen tottelemattomuus raivostutti neiti Woodia niin paljon, että hän alkoi pitää Bettystä. Lisäksi tämän lähellä oli aina nuoria miehiä, ja huhuttiin, että häntä olisi kosittu. Betty ei itse tiennyt, mistä juoru oli lähtenyt liikkeelle tai ketä pidettiin kosijana, mutta se huvitti häntä, eikä vähiten siksi, että oli totta. Ja Emma Wood tahtoi mielellään ystävystyä tytön kanssa, jota oli kosittu.

Lokakuun puoliväliin mennessä Betty tunsi jokaisen ensimmäiseltä vuosikurssilta ja oli ystävä useimpien kanssa, vaikka Rosie pysyikin hänen sydänystävänään. Mutta Emma Woodin kohdalla jokin luontainen varoitusääni sanoi ei. Ja niin Betty pysytteli viileän tuttavallisena Emman suhteen, mitä Emma puolestaan ei kestänyt: uskalsiko tuo ylämaalaistyllerö torjua hänen ystävyytensä?

-En ymmärrä, mitä Duncan Fleming hänessä näkee, mutisi Emma Anna Muirille, ainoalle uskolliselleen. -Ja miten viattomasti tuo tytönhupakko puhuu ”ystävistä”, ikään kuin olisimme vastasyntyneitä. Tämä Fleming ei tosin ole komein mahdollinen, mutta parempi kuin ei mitään. Ja Bet Stewartin on aika saada nenälleen.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla Rosie oli vilustunut ja jäi kotiin, joten Betty käveli aamiaistunnilla yksin jäisellä puistotiellä opiston takana. Hän hengitti syvään kirpeää ilmaa ja nautti; puut olivat pukeutuneet kultaisiin ja punaisiin viittoihin, taivas oli kristallinkirkas, ja jostakin puiston uumenista helähti lapsen nauru. Oikeastaan hänen olisi pitänyt istua salissa lukemassa huomiseen historiankokeeseen, mutta ilma oli liian ihana — ja sitä paitsi hän tiesi varmasti osaavansa Napoleonin sodat etu- ja takaperin. Tyttö hypähti lätäkön yli, jota peittävä jää ei näyttänyt kovin vahvalta, ja toivoi, että olisi ollut Keijulehdossa ja saanut juosta kenenkään näkemättä.

-Kas, täälläkö sinä olet, Bet?

Betty huokasi. Kaikki olisikin ollut liian täydellistä, ehkä Emma Wood tarvittiin tasapainottamaan tilannetta.

-Niin, Rosie ja minä kävelemme täällä aina aamiaistunneilla.

-Ja nyt kävelet yksin, kun Rosie on poissa? Kuinka uskollista!

Betty ei pitänyt Emman äänensävystä, mutta tämä pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

-Kuule Bet, et saa nyt ajatella, että olen tungetteleva… Emma aloitti.

-Sinä olet, Betty ajatteli.

-…mutta minusta meidän tyttöjen on pidettävä yhtä, ja siksi ajattelin… Sinähän kuljet Duncan Flemingin kanssa?

-En ”kulje”, torjui Betty. -Käymme vain joskus yhdessä jossakin.

-Niin, niin tietysti. Emma hymyili ilkeää pientä hymyä. -Ajattelin vain, että sinua kiinnostaisi tietää, mitä tämä Fleming puuhailee selkäsi takana.

-Mitä sinä tarkoitat? Betty oli niin ällistynyt, ettei hillinnyt kieltään.

-Oh, näin vain sattumalta… Janet Urie oli kävelyllä hänen kanssaan… Ja minusta he olisivat voineet kävellä kauempanakin toisistaan.

Bettyn teki mieli kysyä, mikä oli lakisääteinen etäisyys kahdelle kävelemässä olevalle ihmiselle, mutta tällä kertaa hän hillitsi kielensä ja myös naurunhalunsa ja sanoi ”vai niin” hyvin kylmästi, joten Emma uskoi hänen olevan täysin tolaltaan.

-En tahdo juoruta, kultaseni, mutta ajattelin varoittaa sinua… Nytpä tiedät, millainen kaksinaamainen lurjus tuo Fleming on.

-Voi Emma rakas, sydämellinen kiitos, mutta nyt minun on kyllä mentävä, sanoi Betty ja juoksi takaisin seminaarin pihalle nauramaan, vaikka Emma luuli hänen tekevän jotakin aivan päinvastaista.

Mutta Rosie ei nauranut, kun Betty iltapäivällä meni Brodielle kertomaan läksyt.

-Emma on päättänyt valloittaa Duncanin, tyttö tuhisi pielustensa keskeltä. -Hän ei kestä sitä, että sinulla on niin paljon ystäviä.

-Hän on hupsu. Betty hymyili. -Ikään kuin minua häiritsisi, jos Duncan kävelyttää Janetia!

Mutta siitä huolimatta Betty ei Lime Houseen mennessään ollut yhtä hilpeä kuin ennen. Sehän oli typerää — hän itse oli aina antanut ymmärtää, että tahtoi olla vain ja ainoastaan ystävä poikatuttaviensa kanssa, joten tämähän sopi paremmin kuin hyvin.

-Onko teillä huolia, neiti Stewart? kysyi pikku Miriam, jolla oli tarkat silmät.

-Ei toki, kultaseni.

-Mutta te ette naura! Ei mikään ole hauskaa, jos te ette naura.

Betty hymyili ja suuteli Miriamin samettista poskea.

-Hemmottelet minut piloille noilla alituisilla kehuillasi, hän sanoi hellän moittivasti. -Alan kohta kulkea nenä pystyssä.

-Ette varmasti, ette te. Miriamin pienet sormet leikittelivät Bettyn kultakellolla. –Te ette voisi olla koppava.

Hymy Bettyn huulilla muuttui surumieliseksi, ja hän alkoi selata laskuoppia.

Duncan odotti jälleen kerran kadulla saattaakseen opettajaneidin kotiin, kun tämä sulki Lime Housen raskaan tammioven takanaan. Hatunnosto, hymy ja kysymys ”Saanko liittyä seuraan?” olivat yhtä iloiset kuin aina, ja Betty koetti käyttäytyä normaalisti. Mutta esitettyään jonkin aikaa yksinpuhelua Duncan äkkiä kysyi:

-Kuule Sappho, mitä minä onneton nyt olen saanut aikaan?

-Oletko ollut kävelyllä Janet Urien kanssa?

Jo toisen kerran samana päivänä Betty olisi tahtonut purra kielensä poikki. Käyttäytyä nyt kuin mustasukkainen morsian!

Duncan oli pysähtynyt ällistyneenä, sitten tutut tähdet ilmestyivät hänen silmiinsä.

-Riippuu asianhaaroista. Jos kävelyllä olemisella tarkoitetaan sitä, että tyttö juoksee kaverin kiinni ja pyytää sitten saada roikkua tämän kainalossa ettei vain liukastuisi, niin minun täytyy vastata myöntävästi.

Häpeän ja helpotuksen aalto hulvahti Bettyn läpi. Hän oli ollut typerä — ja siksi tuntuikin hyvältä purskahtaa nauruun keskellä katua.

-Emma raukka, tyttö läähätti.

-Emma Wood? Vai niin, tietysti, hän tuli meitä vastaan. Mutta kuule, Sappho — et kai vain ollut mustasukkainen? Duncan tarttui Bettyn leukaan, ja vaikka ääni oli huvittunut, silmät eivät enää välkkyneet.

Bettyn mieleen tuli jokin romanttinen kohtaus Rosen romaaneista, ja pelätessään sen kääntyvän vielä romanttisemmaksi ja jonkun tuttavan sattuvan juuri silloin paikalle, hän huudahti liiankin huolettomasti:

-Sinustako? En tietenkään!

Duncan irrotti otteensa ja naurahti.

Emma Woodille ei oikein sopinut se, että Betty Stewart edelleen ”kulki” Duncan Flemingin kanssa. Hän oli kerta kaikkiaan päättänyt saada tämän, eikä joku lapsellisen näköinen pienokainen jostakin vuorten kainalosta saanut estää häntä.

-En ihmettele ollenkaan, ettei Lumikuningatar välitä meistä tavallisista kuolevaisista, kuuli Betty Andrew MacAulayn sanovan eräänä aamuna astuessaan saliin. -Fleming on hyvä kauppa, liike menestyy ja poika perii vielä sievoisen omaisuuden.

Tyttö jähmettyi kynnykselle. ”Hyvä kauppa” — vai niin, oliko Emma Wood tehnyt taas johtopäätöksiä? Ne oli paras kitkeä juurineeen.

-Joko kerroin, että Neil oli meillä eilen illalla? hän kysyi äänekkäästi Rosielta. -Siinä on sitten hauska poika.

-Hän taitaa pärjätä hyvin, mikäli olen kuullut, ja hänestä pidetään kovasti Harrisonin pankissa, sanoi Rosie, joka oli heti juonessa mukana, ja he keskustelivat Neil Eldarista salin takaosaan asti. Sarahia ei mainittu — luulkoot nyt, että Betty oli oikea sydäntenmurskaaja.

-Tämä rakkaushössötys tympäisee minua, tyttö sanoi sunnuntaina Chrissylle, kun he istuivat tämän huoneessa puhelemassa. -Olen saanut koko tunteesta tarpeekseni.

-Et saa sanoa noin, Chrissy nuhteli. -Mutta Tiedon kunnaillakin puhutaan nykyään melkein vain siitä, kuka kulkee kenenkin kanssa. Jessie on aivan hullunkurinen Tediään kehuessaan — ja Nanny suitsuttaa puolestaan ylistystä Martininsa ylle, koska inhoaa Tediä. Joskus Daisy ja minä väsymme niin, että kävelemme välitunnin käytävässä tai ulkona ja menemme luokkaan vasta opettajan mukana välttyäksemme nimiltä Martin ja Ted.

-Onhan sinulla Alan.

-Minä en palvo häntä, kultaseni — ota suklaata. Mutta isä nuhtelee Duncania siitä, että tätä tuskin näkee kaupassa nykyisin — hän aina saattamassa sinua jonnekin.

Betty oli vähällä tukehtua suklaapalaan, ja Chrissy hypähti säikähtyneenä takomaan häntä selkään.

-Sinähän puhut kuin olisimme kihloissa, Christina Fleming, Betty läähätti lopulta. -Ja jos mainitset Duncanin vielä kerran tänä iltana, lyön tuon lampun päähäsi.

Chrissy lupasi vaieta ja piti lupauksensa.

Bettyn lähtiessä Duncan ei ollut paikalla, ja tyttö melkein nautti kulkiessaan yksin Ruususen linnaan. Oli lokakuun viimeisen päivän ilta, yöllä tulisi varmasti pakkanen.

-Toivonpa totisesti, ettei elämässäni ole romantiikkaa seuraavaan puoleen vuoteen, Betty mutisi itsekseen kiivetessään yläkertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti