sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

37. luku: Lauantai

Gerald Oag ja Duncan Fleming eivät pitäneet toisistaan. Naisopiston päättäjäisten jälkeen he olivat kerran törmänneet yhteen Bettyn ja Robin oleskeluhuoneessa — Rob oli alkanut kutsua sitä ”Betin vastaanottohuoneeksi” — kun Jerry oli juuri tuonut Bettyn kävelyltä ja Duncan tullut kysymään, haluaisiko tämä lähteä seuraavana iltana katsomaan Joutsenlampea.

He olivat mulkaisseet toisiaan, nyökänneet jäykästi ja eronneet sanaa vaihtamatta, mutta siitä lähtien oli näiden kahden nuoren miehen välillä vallinnut avoin sotatila. Duncan oli voitolla siinä suhteessa, että oli vanhempi ja ansaitsi, mutta toisaalta Jerry oli juuri aloittanut opiskelun yliopistossa ja saanut jonkinlaista akateemista hehkua ylleen.

Betty ei ottanut tuota jäätävää hiljaisuutta ”ihailijoidensa” välillä vakavasti.

-He ovat molemmat hauskoja poikia, hän sanoi Rosielle. -Ja on mukavaa, kun he kiusoittelevat tai imartelevat minua ja tiedän varmasti saavani kavaljeerin aina kun tarvitsen — mutta hyvänen aika, eiväthän he ole tosissaan!

-Et voi olla noin viaton, Rosie huudahti. -Ei nuori mies saattele nuorta naista huvin vuoksi.

-Tietysti ei, me olemme hyvät ystävät. Betty jatkoi Maryn nuken ompelemista. -Viime kesä oli Longissa niin siirappinen, että alkaisin nauraa, jos jompikumpi noista ”nuorista miehistä” — olet kovin juhlallinen, Rosie! — polvistuisi eteeni ja kosisi.

-Lumikuningatar, sanoi Rosie, puisti päätään ja huokasi. -Kai tiedät, että se on nimesi seminaarin poikien keskuudessa?

-En tiennyt. Minä luulin, etteivät he edes ole huomanneet olemassaoloani.

Rosie huokasi taas. Yleensä Bettyn sinisilmäisyys oli hyvin herttaista, mutta joskus se kävi hermoille.

Syyskuu kului kullanvärisine päivineen ja koleine öineen. Joka tiistai ja torstai Betty meni Lime Houseen, ja aina palatessaan Ruususen linnaan hän tunsi saaneensa jotakin.

-Minä en tiedä, miksi Jumala antoi minun pudota portaita alas silloin kerran, sanoi Miriam eräänä kuulaana iltapäivänä, kun he olivat lukeneet raamatunhistoriaa, -mutta eihän Jobkaan tiennyt, miksi hänellä oli epäonnea. Luuletteko, että minä opin kävelemään taas, kunhan jaksan odottaa?

Betty katsoi toisaalle.

-Kultaseni, vain Jumala tietää sen.

-En minä oikeastaan sure sitä enää niin paljon, jatkoi Miriam, -en ainakaan niin kauan kuin te käytte luonani. Te olette ihan oikea ystävä — minun ensimmäinen sydänystäväni.

-Se on kunnia minulle — mutta entä jos nyt laskisimme hieman ystävyytemme kunniaksi?

Miriam tirskahti. Hän tirskui nykyään usein.

Seuraavana päivänä Betty sai kutsun Chrissyn syntymäpäiväjuhliin. Tällä kertaa vieraita olisi vähemmän, mutta sen sijaan tanssittaisiin — sifonkipuku saisi nyt kokea alamaalaistanssiaiset.

-Ja katsokin, että tulet, etkä jää istumaan tänne nenä kirjassa, komensi Duncan tuodessaan kutsukorttia. -Se pikkukaveri yliopistolta kuuluu olevan juuri ensi lauantaina Aberdeenissä, joten ehkä otat minutkin huomioon tanssikortissasi.

Betty ei viitsinyt suuttua siitä, että Duncan sanoi Jerryä ”pikkukaveriksi”, vaan nauroi ja lupasi tulla. Olisi hauska päästä Flemingeille — hän tunsi äkkiä kaipaavansa iloista seuraa.

Torstaina Miriam äkkiä sanoi, että lauantaina oli hänen syntymäpäivänsä.

-Äiti ja isoäiti tahtoisivat järjestää isot kutsut, hän naurahti, -mutta ei siitä olisi minulle mitään iloa. Tahtoisin vain, että te tulisitte — että saisin oikein puhua kanssanne, niin kuin ystävän kanssa. Lupaattehan tulla? Keittäjä tekee kakun, ja pitäisimme omat pienet juhlat.

-Lauantaina? toisti Betty typertyneenä. Milloin tahansa muulloin hän olisi luvannut heti, mutta juuri nyt — Chrissyn kutsut olisivat lauantaina. -Iltapäivällä vai illalla?

-Illalla, jos vain pääsette – päivällä täällä on isän ja äidin tuttavia.

Sifonkipuku, Duncanin hymy, tanssiaiskortti vilistivät Bettyn silmien editse. Hän tahtoi tanssia, juhlia — mutta Miriam makasi tuossa silkkidivaanilla odottava ilme kasvoillaan ja nappikengät pienissä jaloissa, jotka eivät kai koskaan tanssisi.

-Kyllä, minä tulen, kuuli Betty itsensä sanovan.

Lähtiessään tyttö törmäsi kadulla Duncaniin, joka kulki ohi ”sattumalta” ja oli kävellyt vain puoli tuntia edestakaisin Lime Housen edessä.

-On paras saattaa sinut kotiin, nuori mies tuumi. -Pikkutyttöjen ei ole hyvä kulkea yksin illalla.

Betty hymyili valjusti ja nyökkäsi.

-Kuule, hän aloitti heidän kuljettuaan kaksi kulmanväliä, -pahastuisiko Chrissy kovasti, ellen tulisi tanssiaisiin?

-Et tulisi? Tietysti tulet, olet luvannut jo.

-Mutta… Miriam täyttää lauantaina yksitoista vuotta ja pyysi minua sinä iltana luokseen.

-Miriam ja Miriam! Totisesti minusta alkaa tuntua siltä, että se tyttölapsi vaatii sinulta aivan liikaa!

-Hän ei vaadi yhtään mitään, tiuskaisi Betty. -Mutta en kai minä voi mennä sanomaan rammalle pikkutytölle, etten ehdi hänen luokseen, koska tahdon tanssiaisiin!

-Olisit sanonut, että ystävälläsi on syntymäpäivä.

-Miriam on myös ystäväni — ja minä hänen ensimmäinen sydänystävänsä. Osaan kyllä itse kotiin, herra Fleming, te voitte painua tiehenne.

-Anna anteeksi, Sappho, olin typerä, Duncan puuskutti saavutettuaan Bettyn taas. -Tietysti teet niin kuin tahdot — mutta ajattelisit minuakin!

-Minä ajattelen Miriamia nyt. Hyvää yötä.

Duncan jäi avuttomana Ruususen linnan ulkopuolelle. Sappholla oli omituisia päähänpinttymiä!

Lauantai-iltana Betty koetti olla ajattelematta Flemingien olohuonetta, joka näillä hetkillä alkoi täyttyä vieraista, ja sifonkipukua, joka riippui kaapissa. Hän oli pukeutunut vihreään taftipukuun, kiinnittänyt Alexin antaman rintaneulan kaulukseensa ja paketoinut ostamansa satukirjan ja pienen pullon ruusuvettä — hän tiesi Miriamin toivovan molempia. Tytön kuukausiraha oli nyt käytännöllisesti katsoen lopussa, ja hän huokasi hiukan seistessään peilin edessä suoristamassa hattuaan.

-Pidä nyt hauskaa, sanoi Rob, joka loikoi sohvalla paitahihasillaan, selaili laiskasti englanninkirjaansa ja oli iloinen siitä, että sai jäädä kotiin. -Tulenko hakemaan sinut?

-Ei tarvitse. Betty veti takin ylleen ja otti paketin ja kertomusvihon. Ilmeisesti Isoäiti oli kertonut vanhalle rouva Somervillelle Bettyn kirjoittavan, koskapa Miriam oli kerran kysynyt arasti, eikö tämä voisi lukea hänelle kertomuksiaan. -Miriamin on mentävä nukkumaan yhdeksältä, joten tulen silloin kotiin.

Samassa oveen koputettiin. Rob heilautti pitkät säärensä pois rouva Cochranen kukkapöydältä, mutta laski ne takaisin huomatessaan tulijan Duncaniksi.

-Mitä sinä täällä teet? Betty huudahti. -Sisarellasi on juhlat, ellet satu tietämään!

-Tulin katsomaan, menetkö todella leikkimään laupeudensisarta.

-Ei, vaan minut on kutsuttu syntymäpäiville. Hyvästi.

-Enkö saa saattaa sinua Lime Houseen?

-Duncan Fleming, kotonasi…

-En minä ole päivänsankari.

-Painu joka tapauksessa matkoihisi. Minä olen jo myöhässä.

-Mitä minulla kotona tehdään, kun daamini ei tule?

-Pidä Flemingin kirjakauppa auki. Hyvästi.

Betty pujahti Duncanin ohi käytävään, juoksi alakertaan ja oli ulkona ennen kuin tämä ehti tehdä mitään.

Miriamin huone oli täynnä kukkia, uusia nukkeja ja pelejä, mutta avatessaan opettajattarensa paketin ja löytäessään satukirjan ja ruusuveden hän puristi ne rintaansa vasten ja suuteli Bettyä.

-Juuri mitä toivoin — voi kiitos, kiitos!

Ja jotenkin Bettystä tuntui, etteivät Flemingien sähkölamput voineet olla yhtä kirkkaat kuin tuo ruskea silmäpari.

Kaiken kaikkiaan se oli hauska ilta. He söivät kakkua ja leivoksia, pelasivat Miriamin uusia pelejä, ja Betty luki muutamia tarinoitaan. Miriam kuunteli silmät ummessa ja huulet liikkuen sanojen tahtiin; koko hänen pieni sydämensä janosi kertomuksia kaikkien noiden tietokirjojen jälkeen.

Neljännestä vaille yhdeksän Emily tuli laittamaan Miriamia vuoteeseen, ja silloin Betty lähti. Miriam lähetti hänelle lentosuukkoja, kunnes viimeinenkin kaistale vihreää pukua oli hävinnyt.

Avatessaan Ruususen linnan oven Betty kuuli kellon lyövän yhdeksän.

-Ne aloittavat illallista, hän ajatteli ja haukotteli onnellisena. -Mutta minä uskon, etteivät ne tiedä, kuinka paljon iloa mahtuu yhteen yksitoistavuotiaaseen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti