lauantai 12. heinäkuuta 2008

36. luku: Miriam-tyttönen

-Odottakaa täällä, neiti, minä haen rouvan, sanoi palvelustyttö Lime Housen hallissa ja katosi. Betty jäi seisomaan peilien ja mattojen keskelle ja puristi kirjoja rintaansa vasten. Varjelkoon, täällähän oli kuin palatsissa! Peilejä ja kristallikruunuja, pehmeitä mattoja ja mahonkihuonekaluja. Kapteeni Somerville ei voinut ansaita näin hyvin — tässä täytyi olla mukana "vanhaa rahaa".

-Neiti Stewart, oletan?

Alison Somerville lipui itämaisen maton yli. Hän oli pukeutunut kirjavaan silkkikimonoon ja katseli Bettyä lornjettinsa läpi samalla tavoin kuin vanha Effie kotona tarkasteli kalaa nähdäkseen, oliko se tuore.

-Kyllä, minä olen.

-Miriam-tyttösen opettajatar? Ehkä keskustelemme hetken, ennen kuin menette hänen luokseen.

Betty nyökkäsi ja seurasi rouvaa saliin. Rouva Somerville istui silkkiverhoiltuun lepotuoliin ja viittasi Bettyä valitsemaan vastapäisen tuolin.

-Anoppini kai jo kertoi teille, että — ettei Miriam-tyttönen kävele? Niin arvelinkin. Ymmärrättehän, ettette missään tapauksessa saa kiihdyttää häntä — ei mitään mainintaa ulkoilmaelämästä tai muusta, mistä hän jää osattomaksi. Miriam-tyttönen on herkkä lapsi, enkä tahdo hänen tunteitaan loukattavan.

-Se on ymmärrettävää. Tyttö, joka oli lausunut totuuksia lady Florence Mailfordille, ei pelästynyt edinburghilaisen seurapiirirouvan viileyttä.

-No hyvä. Toivon, että voitte tulla tänne joka tiistai ja torstai — minulla on tiistaina ompeluseura kello neljä ja torstaina Naisyhdistyksen kokous kello viisi, ja Miriam-tyttönen on kovin yksin iltaan asti. Saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.

Betty nyökkäsi.

-Ja sitten eräs asia — olettehan hyvästä perheestä? En tahdo, että Miriam-tyttönen saa mitään ikäviä vaikutteita.

Betty kertoi hiukan perheestään, ja lopulta Alison Somerville nyökkäsi ja nousi.

-Vien teidät nyt Miriam-tyttösen luo ja menen sitten pukeutumaan ompeluseuraa varten, hän sanoi.

He nousivat yläkertaan, ja rouva avasi oven aurinkoiseen huoneeseen, joka olisi voinut kuulua kenelle tahansa pikkutytölle. Mutta tämän huoneen omistajatar lepäsi sinisellä silkkidivaanilla ikkunan luona ja katseli ulos puistoon, jossa kaksi pientä poikaa pyöritti vannetta äitien istuessa penkillä puhelemassa.

-Miriam-tyttönen, tässä opettajattaresi, neiti Stewart.

”Miriam-tyttönen” käänsi päätään. Hän oli pieni, kalpeakasvoinen, tummanpunaiseen pukuun puettu olento, jonka runsaat, kiiltävänruskeat kiharat oli vedetty punaisella samettinauhalla pois kasvoilta. Mutta silmät koskivat Bettyn sydämeen — niissä ei ollut kapinaa eikä raivoa, vaan pelkkää nöyrää alistumista — kuin sellaisen eläimen silmissä, jota on lyöty liian monta kertaa.

-Päivää, Miriam, sanoi Betty, astui lähemmäs ja ojensi päivettyneen kätensä, johon Miriamin kapeat sormet miltei katosivat. –Hauskaa, että sinulla on ruskea tukka — se kiiltää kuin mahonki tässä valossa.

Betty ei tiennyt, mistä nuo sanat tulivat hänen mieleensä, mutta joka tapauksessa Miriamin huulille nousi ujo hymy, joka paljasti kaksi syvää hymykuoppaa.

Rouva Somerville oli lähtenyt huoneesta, ja Betty veti tuolin divaanin viereen.

-Minua jännittää vähän, hän tunnusti. -Olen vasta juuri aloittanut seminaarissa, eikä opettaminen ole helppoa. Mutta ehkä tästä on hyötyä, kun joskus pääsen luokan eteen — voin ainakin ajatella sinua.

Miriam hymyili edelleen ja katseli Bettyä. Tämä oli iloinen siitä, että oli pukeutunut siniseen jakkupukuunsa — se oli sievä ja peitti jalat, joten Miriam-tyttönen ei kiihtyisi. Mutta eikö tuo puisto ollut vaarallisen lähellä ”ulkoilmaelämää”?

-Te olette kaunis, pikkutyttö sanoi äkkiä. -Toivoin niin, että olisitte — isoäiti ei osannut kertoa teistä muuta kuin tukanvärin. Olisi kauheaa, jos olisitte ruma.

-Niin, eikö totta? Betty nauroi. -Mutta jos olisi käynyt niin surkeasti, olisin asettanut tähän peilin, ja sitten olisit saanut katsella itseäsi minun sijastani.

Nyt Miriam nauroi ääneen. Hänen naurunsa oli pehmoista ja herttaista.

-Minun koulukirjani ovat tuolla pöydällä, hän sitten sanoi. -Luin vähän isän kanssa, mutta nyt kun hän on merillä, ei äiti ole viitsinyt opettaa minua.

Betty nousi ja meni matalan tupakkapöydän luo, otti kirjapinon käteensä ja selaili sitä.

-Ensimmäinen lukukirja — etkö ole vielä hankkinut toista? hän kysäisi.

Miriamin kalpeille poskille nousi puna.

-En — en ole saanut ensimmäistäkään vielä loppuun, hän mumisi. -Isä ei pitänyt siitä, hän luetutti kaikkea muuta… Noita kirjoja, jotka ovat hyllyssä.

Betty katseli hyllyä. Historiaa, elämäkertoja, kasvitiedettä — ei yhtään satukirjaa.

-Pidätkö näistä? hän äkkiä kysäisi.

-En tiedä… Isä sanoi, että ne ovat hyödyllisiä.

-En epäile sitä, kultaseni, mutta tuskin sopivaa luettavaa 10-vuotiaalle. Minä en ainakaan jaksaisi kahlata noita läpi. Luulen, että luemme lukukirjaa, ja sitten tuon sinulle joskus hauskan satukirjan. Miten pitkällä olet laskennossa? Betty ojensi laskuopin Miriamille, ja tämä etsi oikean kohdan. -Murtoluvuissa? Hyvä. Mistä aineesta sinä pidät eniten, mistä aloitamme?

-Historiasta, sanoi Miriam. -Olen aina pitänyt siitä — isä kertoi tarinoita, kun luimme.

-Minäkin pidän historiasta, Betty sanoi ilahtuneena. -Hauskaa, tänään voimmekin keskittyä siihen ja lukemiseen. Laskento voi odottaa torstaihin, vai mitä?

-Varmasti, vakuutti Miriam.

Seuraavien tuntien aikana Betty oli kiitollinen siitä, että oli lukenut niin paljon historiallisia romaaneja. Miriam rakasti tarinoita, ja lopulta Betty sulki historiankirjan ja vain kertoi. Hän oli kertonut sisaruksilleen tarpeeksi kauan tietääkseen, mikä kiinnosti juuri tuon ikäistä. Miriam kuunteli silmät loistaen ja posket ruusunpunaisina.

Kun Betty sitten teki lähtöä päivällisen jälkeen, pikkutyttö ojensi kätensä häntä kohti.

-Te olette niin kultainen, Miriam mumisi, kun Betty kumartui suudeltavaksi. -Minä pidän teistä kauheasti.

Betty hymyili ja suuteli takaisin. Mutta maatessaan myöhemmin omassa vuoteessaan iltarukousta lukemassa hän kuiskasi äkkiä pimeyteen:

-Eikä tuo pieni enkeli voi kävellä!

Sinä iltana rouva Cochranen ruusukoristeinen tyyny kastui kuumista kyynelistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti