perjantai 11. heinäkuuta 2008

35. luku: Muuttolinnut lähtevät

Aurinko paistoi raukean lämpimästi Koivutuvan pikkuiseen puutarhaan. Se kutitti Meggien pitsimyssyn reunustamia kasvoja, lämmitti kehäkukkien iloisenvärisiä terälehtiä ja saavutti viimein Floran ja Bettyn, jotka istuivat talon seinustsalla huovan päällä ja joivat kylmää sitruunamehua.

-Minä melkein toivon, että sataisi ja tuulisi, Betty huoahti. -Silloin olisi helpompi lähteä. Syksy on niin kaamean pitkä — kuinka ihmeessä minä kestän jouluun tämän suloisen kesän jälkeen?

-Kuulostaa siltä, kuin tahtoisit jäädä kotiin, Flora hymähti. -Ota toinen keksi.

Betty otti.

-En minä tahdo kuitenkaan jäädä, hän mutisi. -Mutta anna minun ruikuttaa vähän. Kotona en voi, sillä isä on kärkäs sanomaan, miten minun pitäisi pysytellä ”lestissäni” — ikään kuin jo tietäisin, mikä se on!

-Ruikuta kaikin mokomin. Ja tiedät hyvin, että koko Long tulee kaipaamaan teitä, siis muutkin kuin Anna ja Ken.

-Flora Stewart, et kai sinäkin kuvittele, että Ken ja minä…

-En, taivas varjelkoon, mutta Ken taitaa pitää sinusta melkoisesti. Enkä ihmettele ollenkaan, sinusta on tullut oikein sievä ja naisellinen. Jamie kertoi rouva Knoxin kohtelevan häntä kuin sukulaista, kun tämä käy kaupssa.

Betty oli tukehtua keksiinsä, ja Flora joutui takomaan häntä selkään Meggien kiljuessa riemusta.

-Ehkä — on — sittenkin parempi — että — olen poissa — puoli vuotta, tyttö läähätti lopulta.

Lähtö lähestyi uhkaavasti sitä mukaa kuin elokuu kului kohti loppuaan. Pidettiin pienet jäähyväiskutsut, Betty vietti yhden illan Ikivihreän kuusen juurella kirjoittaen, ja sitten tuli kolmannenkymmenennen päivän aamu ja Betty, John ja Rob istuivat matkapuvuissaan aamiaispöytään. Kaikki koettivat puhua hilpeästi ja nauraa, kunnes Maryn puuroon alkoi sekoittua kyyneleitä.

-Minä en tahdo, että te lähdette! hän nyyhkytti ja juoksi sadevaatekomeroon itkemään.

Kaikki ajattelivat samoin, mutta junaan oli ehdittävä.

-Onko kaikki mukana —kirjat — vaatteet — sukat — kaulukset? Cathy-rouva huolehti. -Betty, panitko ne kolme sukkaparia matka-arkkuun eilen, ennen kuin Davy vei sen asemalle? Rob, muista, että kynänpyyhkimet ovat vasemmassa lokerossa — ja John rakkaani, kirjoita useammin äläkä tee niin hirveästi työtä.

-Kyllä, äiti — muistan, äiti — en, äiti, kuuluivat vastaukset, ja sitten syleiltiin ja suudeltiin, kunnes salin kello löi.

Tuomari, Cathy-rouva ja Rose tulivat saattamaan, Flora vilkutti Koivutuvan veräjältä sylissään parkuva Meggie — tämä tuntui tajuavan, että Betty-täti oli menossa pois — ja Cameronit odottivat asemalla.

Juna Edinburghiin lähti tuli tasan kello kahdeksan, Glasgow’n juna neljännestuntia myöhemmin, ja sitten asemalaiturilla oli äkkiä kovin hiljaista.

”Oikeastaan lähtö helpotti”, kirjoitti Betty päiväkirjaansa elokuun viimeisen päivän iltana Ruususen linnassa päästyään eroon Cochraneista ja neiti Cairista, jotka tahtoivat vielä kerran kuulla kaiken kesän aikana tapahtuneen ja ihailla Robin sormusta. ”Olen potenut koti-ikävää jo viikon etukäteen Kuusikukkulalla, joten nyt on melkein hauskaa olla täällä taas.

Rob ja minä olemme purkaneet tavaroita koko iltapäivän, ja aina välillä Jessie tai Daisy tai Nanny on pistänyt päänsä sisään nähdäkseen, olenko varmasti tullut. Chrissy on istunut vuoteellani koko iltapäivän ja tarkastellut jokaista vaatekappaletta, jonka olen ottanut esiin. Nähdessään sifonkipuvun, jonka sain Robin kihlajaisiin, hän huokasi ja hypisteli sitä niin kauan, että sain melkein pestä laahuksen.

-Menisipä Duncan pian kihliohin, hän sanoi nauraen. -Voit muuten varautua siihen, että Jerry Oag hakee sinut kävelemään vielä tänään.

-Entä Alan? kysäisin. -Duncan kertoi, ettei sinulla ole aikaa kenellekään muulle.

-Duncan nyt puhuu mitä sattuu. Chrissy punastui somasti. -Kuule, miltä tuntuu olla täysikasvuinen? Minähän täytän vasta kolmen viikon kuluttua.

-Ei hullummalta, tokaisin. -Enkä oikein tiedä, voinko alentua seurustelemaan sinunlaistesi pikkutyttöjen kanssa…

-Ole vaiti! huusi Chrissy kikattaen, ja sitten aloimme puhua muusta.

Päivällisen söimme täällä — rouva Cochranen uusin valloitus ruusujen alalla on tarjotin, johon on maalattu mainittuja vihanneksia — sitten Jerry tosiaan haki minut kävelylle, ja sitten Rosie soitti ja kysyi, voisimmeko tulla Isoäidin luo illalliselle. Me voimme, tietysti.

Olen väsynyt, mutta pelkään liiaksi mennäkseni nukkumaan. Rob on kertoillut kaikenlaista seminaarista ja varoittanut, mitä ei missään nimessä saa tehdä, ja tuleehan Rosie kanssamme — mutta kun ajattelen Rosea nukkumassa kulmahuoneessamme, jonka pitsiverhojen läpi kuu-ukon lempeät kasvot kurkistavat, sydämeeni koskee.

Luulen, että menen kuitenkin vuoteeseen ja itken ihan vähän.”

Syyskuun 1. päivänä
”Neiti Stewart ensimmäiseltä vuosikurssilta lepuuttaa tässä jalkojaan ja aivojaan. Rosie ja minä olemme juosseet ympäri kaupunkia etsimässä tarpeellisia kirjoja Rob unohti kertoa, mistä osti omansa, ja katosi jonkun toverinsa luo heti tuntien jälkeen.

Aamulla pukeuduin siniseen jakkupukuuni ja toivoin näyttäväni vähemmän lapselliselta kuin miksi tunsin itseni. Rosie odotti Robia ja minua kadulla, ja sitten menimme kaikki kolme opistolle. Suuri aula oli täynnä ihmisiä — en tuntenut torikauhua, mutta kauhua kylläkin; eilen ilmoittautuessamme portaikossa kuljeskeli vain muutama opiskelija, ja nyt heitä oli äkkiä toistasataa.

Meitä on seitsemänkymmentä ensimmäisellä vuosikurssilla. Ja viime vuonna opiskelin kuuden tytön kanssa… No, nuoria miehiä on noin puolet, ja näytti siltä, kuin kolmasosa heistä olisi tullut seminaariin vain hakkailemaan. Suurin osa sentään kuunteli, mitä johtaja puhui.

Nimenhuudon aikana yritin painaa mieleeni niin monet kasvot kuin kykenin. Rosie ja minä istumme peräkkäin ikkunarivissä salin takaosassa, ja sieltä on hyvä näköala. Viidennenkymmenennenviidennen nimen jälkeen päätäni alkoi särkeä ja luovuin puuhasta, niin että Rosien täytyi tönäistä minua, kun johtaja pääsi S:ään asti.

Tunteja oli vain kolme, joiden aikana meille kerrottiin laitoksen yleisestä järjestyksestä. Sitten saimme lähteä, ja koska kaikki kulkivat aulassa ja tapasivat tuttujaan, menimme Rosie ja minä tutkimaan suurta korkkista ilmoitustaulua. Rob hymyili meille rohkaisevasti toveriensa joukosta ja näin, miten Janet Urie vilkaisi pistävästi Rosieen. Hassu Janet, ei kai hän luullut Rosie-kultaa Robin morsiameksi?

Chrissy, Daisy, Nanny ja Jessie olivat juuri äsken täällä — ja Rosie, tietysti. Saimme kuulla uusimmat juorut Tiedon kunnailta — vaakuna on kuulemma edelleen paikallaan ja neiti Loban on alkanut käyttää paljon pehmeämpää kampausta sipulin sijasta.

-Hän on rakastunut, arveli Daisy, joka tuoksui kodikkaasti vaniljalta.

On sentään suloista olla täällä taas!”

Syyskuun 7. päivänä
”Opinnot ovat päässeet alkuun, ja nautin salimme suurista ikkunoista ja lattiavahan tuoksusta. Sitä tuntee taas kuuluvansa johonkin.

Isoäidillä oli eilen teekutsut, ja Rosie ja minä autoimme tarjoilussa. Peggy oli iloinen siitä, sillä nuo vanhat rouvat ovat tottuneet juoksuttamaan toisia. Isoäiti olisi maksanut meille hiukan, mutta tietysti kieltäydyimme, vaikka toisinaan olisikin mukava omistaa taskurahaa. Lähettäähän isä kuukausirahan, mutta se kuluu vihkoihin ja kynänteriin, enkä aina viitsisi lopettaa kirjettäni: ’Voitteko lähettää rahaa kirjoituspaperiin’ tai romaaneihin tai siihen taivaalliseen hartiahuiviin, joka on Stevensonin ikkunassa ja jota me Rosien kanssa tuijotamme nenä lasissa aina ohikulkiessamme.

Olen kauan harkinnut jotakin pientä, helppoa työtä opiskelun ohella. Duncan lupasi minulla aputytön paikan Flemingin kirjakaupassa, mutta se ei kiehdo — kääriä nyt kirjoja paperiin saamatta edes vilkaista niiden sisäpuolelle!

Isoäiti sanoo, että minun täytyy olla korva tarkkana. Rosieta hän ei päästä työhön — ihmettelen tällaista ’kaksinaismoraalia’. Mutta ehkä Isoäiti ei itse huomaa, että se on sitä.”

Syyskuun 10. päivänä
”Rouva Somerville tuli tänään Ruususen linnaan. Olin juuri linnoittautunut tilkkupussin ja ompelukorin taakse aloittaakseni nukkea Maryn syntymäpäivälahjaksi minunlaiseltani mämmikouralta siihen menee hyvinkin kaksi kuukautta — kun ovelle ilmestyi muhkea nainen, jolla oli hopeanharmaa tukka ja tyylikäs harmaa kävelypuku.

-Neiti Stewart? hän kysyi hieman epäillen. En aluksi tuntenut häntä, mutta sitten minulla välähti: yksi teekutsujen ’arvoisista rouvista’. Olin varmasti erinäköinen kuluneessa villapuvussani kuin musliinileningissä, mutta kun nousin ja menin tervehtimään, vakuuttui rouva Somerville siitä, että todella olin minä enkä kukaan muu.

-Suokaa anteeksi, että häiritsen teitä näin ilmoittamatta, hän sanoi, -mutta satuin kulkemaan ohi ja päätin pistäytyä — minulla on teille hiukan asiaa.

-Oh, kaikin mokomin — olkaa hyvä ja istukaa. Kiitin taivasta ja rouva Cochranen ankaraa komentoa siitä, että siivosin oleskeluhuoneen eilen. -Minulla on kyllä aikaa.

-Niin, neiti Stewart, aloitti rouva ja otti muodikkaat hansikkaat käsistään, -tehän luette opettajattareksi?

Nyökkäsin.

-Katsokaas, pojallani on tytär — Miriam-tyttönen on 10-vuotias — ja miniäni etsii hänelle kotiopettajaa. Miriam-tyttönen loukkasi selkänsä 5-vuotiaana… eikä hän ole… kävellyt sen jälkeen. Hieno, tuoksuva nenäliina painettiin kosteille silmille, ja minä nielaisin myötätuntoisena.

-Miriam-tyttönen on hyväpäinen ja lukisi mielellään, vanha rouva jatkoi tyynnyttyään. -Mutta Alison ei ole löytänyt tämän opinnoille sopivaa ohjaajaa. Se ei kyllä ole ihme, Alison on saamaton ihminen… Poikani on Mirellan kapteeni ja purjehtii tällä hetkellä Etelämerellä, joten hänestä ei ole apua… Kuulin Margaret Brodielta, että te olette seminaarissa ja kovin etevä ja että teillä on paljon sisaruksia, joten olette tottunut lapsiin — ja hän sanoi vielä, että etsitte helppoa työtä.

Unohdin, että olen jo peräti 18-vuotias.

-Voi rouva Somerville, kuinka ihanaa! huudahdin ja taputin käsiäni. Sitten punastuin ja jatkoin: -Tulen — tulen kovin mielelläni, jos vain luulette, että olen kyllin kyvykäs opettamaan Miriam-tyttös… öh, Miriamia.

-Margaretin mukaan olette. Rouva Somerville hymyili hienoa pientä hymyä. -Tässä on osoite — ehkä voisitte aloittaa jo huomenna?

-Varmasti, sanoin. Rouva nousi, hyvästeli ja lähti.

Miriam-tyttönen asuu hienostokadulla, ja tunnen Alison Somervillen ulkonäöltä — hän on aina pukeutunut kuin olisi matkalla kuninkaan vastaanotolle. En ole vain tiennyt, että hänellä on rampa tytär.

Mutta mitä kummaa panen päälleni?”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti