sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

9. luku: Koulukaupunki

Elokuun 20. päivänä
”Floran ja Jamien vauva syntyi eilen. Se tuli maailmaan ennen aikojaan, joten tohtori Cameron ja äiti ja rouva Davidson olivat Koivutuvassa koko päivän ja yön, mutta loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin. Pikkuinen tyttö, jolla on siniset silmät ja pitkät ripset näin hänet vilaukselta tänään, sillä kovin kauan emme edes me uudet tädit ja sedät saaneet häntä katsella. Florakin on kunnossa ja Jamie palvelee häntä kuin orja. Olisi hauskaa olla palvottu.

Aamulla postissa odotti kirje neiti Jamesonilta. Siinä kerrottiin koulutarvikkeista ja kirjoista ja suositeltavasta koulupuvusta, jonka tulee olla ’nilkkapituinen, yksinkertainen malliltaan, valmistettu kestävästä ja helposti puhdistettavasta kankaasta’.

Kävin Bairdin kaupassa ostamassa kyniä ja vihkoja, kirjat hankin tietysti vasta Edinburghista. Valitsin juuri Catrionan avulla tehokasta mustekumia nurkassa tiskin takana, kun kuulin rouva Brownin ja rouva Cameronin keskustelun.

-Cathleen Stewart on mieletön, kun päästää tytön niin kauas, sanoi rouva Brown. -Enkä minä usko että herra Macmillan on ollenkaan oikeassa sanoessaan Beaa (!!!!) älykkääksi. Minusta hän vaikuttaa tyhmänylpeältä.

-Ainakaan hän ei saisi asua veljensä kanssa. Neiti Jameson osaa pitää kurin, mikäli olen kuullut, mutta tuo Robert-hulttio voi tuoda ties minkälaatuisia tuttaviaan täysihoitolaan. Minä en kyllä päästäisi Annaani sellaiseen seuraan! vakuutti rouva Cameron.

Catriona vilkaisi nolona minuun, ja vein sormen huulilleni. Pengoin kumilaatikkoa kuin onneni olisi riippunut siitä.

-No, eipä asia tietysti meille kuulu. Mutta minusta on turha kouluttaa tyttöä, joka rehentelee tuolla kirjoittamisellaan — ikään kuin muutamat hupsut värssyt auttaisivat hänet naimisiin, rouva Brown jatkoi, ja olin melkein näkevinäni, kuinka hän heilautti kättään antaakseen auringon säkenöidä timanttisormuksessaan (hän pitää timanttisormusta sormessaan aina kauppamatkoilla). -Ja mitä Robiin tulee, en voi ymmärtää mikä hänessä viehättää tyttöjä. Onhan hän tietysti ollut kovin kiinnostunut Maystä ja…

-Epäilen, että hän koettaa hurmata Annan, mutta sen kyllä estän, sanoi rouva Cameron päättäväisesti.

-Se onkin järkevintä, sillä…

Katsoin hetken sopivaksi, otin jo viisi minuuttia aiemmin valitsemani kumin ja kysyin kuuluvalla äänellä Catrionalta, paljonko se maksoi.

Rouvat Brown ja Cameron mutisivat, ettei heillä ollutkaan ostettavaa, ja katosivat.”

Elokuun 22. päivänä
”Suurin osa tavaroistamme on jo pakattu. Tämä kesä on mennyt hirveän nopeasti, ja oikein kauhistun, kun huomaan keltaiset lehdet Keijulehdon lehmuksissa. En ole käynyt siellä juuri koko kesänä, osaksi siksi, että David on tarvinnut seuralaista. Viime päivät hän on jo juoksennellut kuin irtipäästetty varsa, mutta nyt matkavarustelut ovat vieneet aikani.

Isä vie Johnin Glasgow’hun Will-enon luo ja äiti Robin ja minut Edinburghiin. Rose on luvannut huolehtia lapsista. Äiti tulee ilmoittamaan minut kouluunkin, ja siitä olen iloinen, oli se kuinka lapsellista tahansa.”

Elokuun 25. päivänä
”Olimme ristiäisissä Koivutuvassa. Vauva kastettiin Margaret Cathleeniksi, ja meidän perheemme naisväki hyöri koko ajan hänen ympärillään. Äiti ja rouva Davidson olivat laittaneet kaiken, Flora vain istui lääkärin määräyksestä keinutuolissa kuin kuningatar. Jamie sanoi, että kun pikku Meggie on vanhempi, hän aikoo valmistua ja muuttaa perheineen johonkin kaupunkiin.

Kotimatkalla erosin toisista ja kiersin Keijulehdon kautta. Pysähdyin Ikivihreän kuusen luo. Kaikki elämäni käännekohdat olen kokenut siellä: seitsenvuotiaana ennen ensimmäistä koulupäivääni juoksin sinne, ja vuosi sitten istuin oksien suojassa kertaamassa loppututkintoon. Nytkin minusta tuntui, että Ikivihreä kuusi täytyi hyvästellä. Otin pienen pätkän sen alimmasta oksasta ja aion säilyttää sen tämän päiväkirjan välissä.

Alex toi päivällä perheensä jäähyväislahjat. John sai mustepullotelineen, Rob marmorisen kirjatuen ja minä rannerenkaan.

Mutta mitä ihmettä teen rannerenkaalla viettäessäni ’hiljaista ja säädyllistä’ elämää?”

Edinburghissa elokuun 27. päivänä
”Eilen lähdimme matkaan. Olisin varmasti itkenyt, ellei isä olisi silloin luultavasti sanonut, ettei minusta ole kouluun ja kotoa pois. Pikku Eliza roikkui helmoissani ja ulvoi sydäntäsärkevästi. John loisti; hän on lähtenyt tänään. Hänestä tulee ensiluokkainen liikemies.

Poutapilvet olivat kuin pehmeitä kumpareita elokuunsinisellä taivaalla, kun ajoimme Fort Williamin rautatieasemalle. Olin aamulla poiminut minttua nenäliinojeni väliin (Rose inhoaa sitä ja väitti tuoksua niin voimakkaaksi, että aivastaisin aina niistäessäni) ja taittanut puutarhasta viimeisen ruusun maljakkoon salin pöydälle. Minusta tuntui, että sanoin hyvästi kesälle ja — ollakseni juhlallinen — entiselle elämälleni. Ensi kesänä tuskin järjestän näytöksiä, tai ainakin teen sen puolisalaa ja häpeillen, kuten Rose.

Kuului huuto ’Juna lähtee!’, kapusimme kiireesti sisään ja löysimme tyhjät paikat; kotiseutu lipui näkyvistä yhä nopeammin. Yritin löytää vuorijonosta Ben Nevisin huipun, mutta lopulta en enää erottanut sitäkään.

Nukuimme yön tärisevässä vaunussa, ja tänään aamulla olimme Waverleyn asemalla Edinburghissa. Ensin etsimme rouva Cochranen täysihoitolan, joka sijaitsee Rose Streetillä. Rouva perheineen on herttainen; hänen miehensä on pankkivirkailija, ja heillä on 9-vuotiaat kaksospojat George ja Charles.

Ja ruusuja! Ei vain osoitekyltissä, vaan ikkunalaudoilla ja pöydillä, purkeissa ja maljakoissa, tyynyissä, vuodepeitteissä, jopa seinäpapereissa, matoissa ja teekuppien kyljissä. Rob ja minä aloimme heti kutsua paikkaa Ruususen linnaksi.

Olemme katselleet kaupunkia koko päivän. Huomenna minä menen ilmoittautumaan neiti Jamesonille ja Rob seminaariin. Pelkäämme yhtä paljon.”

Elokuun 29. päivänä
”Neiti Jamesonin koulu toi mieleen lähinnä vankilan. Se on harmaa kivitalo kaikki talot Edinburghissa ovat harmaita savun vuoksi! — jossa on korkeat, kapeat ikkunat. Talon takana oleva pieni puutarha on täynnä ristiin rastiin kulkevia hiekkakäytäviä ja ikäviä istutuksia, ja suuren oven yläpuolella oleva vaakuna näyttää voivan pudota viattoman kulkijan päähän milloin tahansa.

Neiti Jameson oli kyllä ystävällinen, mutta varmasti sitä tyyppiä, jonka mielestä miehet tietävät ja osaavat kaiken. Hänellä oli raudanharmaa hame, valkoharmaaraitainen pusero ja raudanharmaa tukka. Virkistävää.

Nimeni merkittiin vihreäkantiseen kirjaan. Kun lähdimme, roikkui portaissa lauma tyttöjä ’nilkkapituisissa, malliltaan yksinkertaisissa’ puvuissa.

Kävelimme seminaarin aulaan odottamaan Robia. Olin oikein ylpeä hauskannäköisestä veljestäni, kun hän tuli portaita alas. Näin monia opiskelijatyttöjä, joiden täytyy olla minua nuorempia; mitähän isä sanoisi, jos yhdestä perheestä tulisikin kaksi opettajaa!

Ostimme kirjoja ja muita tarvikkeita, ja sitten menimme syömään rouva Cochranen laittaman mainion lounaan.

Tänään olimme ostoksilla. Olen huomannut, että äiti pitää minua jo melkein aikuisena: valitessani sievää syyshattua hän ei kertaakaan sanonut, ettei jokin ’sovi pikkutytölle’.

Ruususen linnassa asuu isäntäperheen ja meidän lisäksemme kuherruskuukauttaan viettävä nuoripari ja muuan kirjastonhoitajatar. Ei siis ole väentungosta.

Ja nyt rupean nukkumaan.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti