lauantai 14. kesäkuuta 2008

8. luku: Syntymäpäivä

Vanha huvimaja oli kesäisin Kuusikukkulan väen kohtauspaikka. Siinä oli lasi-ikkunat ja vankka ovi, joten sisällä viihdyttiin sateellakin. Vaikka perhe harhaili kesäpäivinä kuka missäkin, kokoonnuttiin viimeistään illalla varmasti huvimajaan.

Sinne tuomari tai Rob auttoivat Davidinkin, kun tämä julman kohtalon kokenut nuorukainen vakuutti synkkä pilvi otsallaan, että sekoaisi täydellisesti kirjaston sohvalla. Ja oikeastaan Davidin huviksi Betty keksi näytökset.

Kun oli iltapäivä ja kaikki olivat jo hiukan väsyneet, he hakeutuivat usein viileään huvimajaan. Betty luki usein Davidille äänen lyhentääkseen vilkkaan pojan pitkiä päiviä, ja kerran, kun yleisöä oli paikalla enemmänkin, hän innostui näyttelemään Aarresaarta. Se huvitti Davidiä niin, että Betty sanoi:

-Minä tiedän. Ruvetaan näyttelemään täällä!

Oli pitkä aika siitä, kun huvimajassa oli näytelty. Kun Jamiekin oli vielä ollut pikkupoika, oli esitetty Tuhkimoa, Prinsessa Ruususta ja Lumikkiakin, mutta se oli poistettu ohjelmistosta kääpiöiden valitettua, että oli liian hankalaa muuntua välillä prinssiksi tai pahaksi äitipuoleksi.

Nyt teatterikärpänen puraisi jokaista. Betty sovitti pitkiä kappaleita rakastetuista kirjoista näytelmiksi tavalla, joka olisi saanut niiden kirjoittajat raastamaan hiuksiaan, ja Rose suorastaan taikoi pukuja vanhoista leningeistä ja ikkunaverhoista. Hän hiukan häpesi, olihan tämä kovin lapsellista, mutta nautti siitä huolimatta.

-Minä tahdon riehua tänä kesänä, Betty sanoi. -Täytän kohta seitsemäntoista ja menen kouluun, enkä sitten enää voi leikkiä julkisesti. Ja pikkuiset pitävät tästä.

Se oli totta. David oli alati kiitollinen yleisö, ja hänen uskollisina orjattarinaan istuivat Eliza ja Mary, milloin heitä ei tarvittu esittämään sotilaita tai roistoja tai hevosia. Toisinaan rouva Stewart ja tuomari tulivat katsomaan näytelmää, ja Cathy-rouva tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, kun hänen pieni Elizansa ammuttiin intiaanina eräässä J. Fenimore Cooperin innoittamassa esityksessä. Eliza oli luonnonlahjakkuus ammutuksi tulemisessa: hän kupsahti selälleen niin aidosti, että toisinaan itse näyttelijätkin säikähtivät.

Joskus serkut tulivat mukaan, sillä Betty oli häpeämättä kertonut heille näytöksistä. Alex oli mestarillinen käsikirjoittaja, ja Amy lavasti tuoleilla ja pahveilla huvimajaan milloin linnan, milloin torpan.

Bettyn syntymäpäivän aikoihin kuume raivosi pahimmillaan, ja onnittelut olivat sen mukaiset. Kun tyttö oli saanut aamiaisen vuoteeseen ja pukeutunut, odotti Frank häntä hallissa kuin paraskin juhlamenojen yliohjaaja. Hän vei Bettyn istumaan salista nostetulle sohvalle ja selitti, että he esittäisivät joitakin kirjoja, joiden nimet Bettyn piti arvata.

Ruokasalista kuului kovaa meteliä, sitten Frank avasi oven.

Rose, Annie, Jennie ja Mary istuivat pöydän ympärillä. Rose kannatteli hullunkurista päivänvarjoa, Annien hiukset oli pörrötetty, mihin ei kylläkään tarvittu suuria ponnisteluja, Jennie kutoi sukkaa rautalangasta valmistettu sädekehä päänsä päällä, ja Mary piirteli tikku-ukkoja lehtiöönsä.

-Pikku naisia! huusi Betty nauraen, sillä Jennien sädekehä oli epämääräisen muotoinen ja Rosen päivänvarjo oli oikeastaan Effien sateensuoja, joka oli kiedottu erilaisiin kangassuikaleisiin — omaa, valkoista ja hienoa päivänvarjoaan hän ei ollut luvannut käyttää esityksessä.

-Oikein, sanoi Frank ja ojensi Bettylle punaisen ruusun. -Saat jokaisesta oikeasta vastauksesta yhden tällaisen, ja ellei niitä ole viittä kun lopetamme, arvomme kenen kanssa tanssit illalla ensimmäisen tanssin.

Betty punastui ja nauroi. Illalla olisivat tosiaan hänen ensimmäiset omat tanssiaisensa; ne olivat tytölle suuri ihme. Vanhemmat olivat tulleet siihen tulokseen, että samalla voitaisiin viettää Bettyn ja Robin läksiäisiä, muuten Betty olisi saanut odottaa tanssiaisia kahdeksanteentoista syntymäpäiväänsä.
Kun oli huomattu toivottomaksi poistaa sammakon aiheuttamat tahrat sinisestä puvusta, oli Cathy-rouva ompeluttanut tyttärelleen uuden puvun valkoisesta musliinista, ja tämä oli sitä mieltä, että se kelpaisi vaikka kuninkaan vastaanotolle.

-Toinen kuvaelma! Frank sanoi.

Tällä kertaa Alex istui ruokasalin pöydällä kietoutuneena kirjaston karhuntaljaan ja nojautuen tuomarin metsästyskivääriin. Hänen jalkojensa juuressa kyyhötti omituisissa rääsyissä Eliza, jonka noella mustaksi tuhrittujen kasvojen keskeltä loistivat näyttelemisen riemua säteilevät silmät.

Betty nauroi niin, että oli pudota sohvalta.

-Robinson Crusoe! Mutta miten te saatte Elizan taas valkoihoiseksi?

-Sitä minäkin ihmettelen, tokaisi Robinson, joka oli ottanut puhdistuksen vastuulleen.

-Tässä on ruususi, ja jos jatkuvasti arvaat näin hyvin, en tiedä mitä kanssasi teen, sanoi Frank ja meni sulkemaan ruokasalin oven. -Seuraavankin sinä kyllä tiedät, joten ei auta muu kuin syöksyä kumartamaan sinut ennen Alexia. Joko te olette valmiit?

-Jo! huudettiin ruokahuoneesta.

Rob istui Robinsonin äskeisen saaren ääressä. Hänellä oli yllään isän vanha nukkavieru aamutakki, ja hän laski rahoja saita ilme kasvoillaan. Keittiön ovesta pujahti joku — se oli John Rosen yöpaidassa — ja liihotteli Robin taakse mistelinoksa kädessään.

-Dickensin Joululaulu! Voi miten te olette hyviä! Ja Betty oli rutistaa kaksi ruusuaan pilalle taputtaessaan käsiään.

-Minähän sanoin että hän tietää, ilmoitti nuori Scrooge ja pörrötti kiharoitaan. -Loikitaan nyt, Johnnie, on neljännen vuoro.

Betty oli niin hengästynyt naurusta, että oli tukehtua, kun seuraavaksi näki Davidin istumassa nojatuolissa kiltti yllään. Tällä kertaa keittiöstä astui pokkuroiden Ewan-serkku saapaspihti kädessään. Hän polvistui Davidin eteen, mutta koska tällä ei ollut saappaita vaan matalat kengät, he viittilöivät hurjasti kunnes Betty läähätti:

-Scottin Waverley! Armahtakaa minua!

Bradwardinen paroni auttoi yhdellä jalalla hyppivän Charlie-prinssin Bettyn viereen istumaan, ja sitten Frank sanoi voitonriemuisesti:

-Neljä ruusua sinulla on, mutta viidettä et saa. Tämä on Amyn keksimä, joten syytä häntä.

Amy itse seisoi keskellä ruokasalia ja mulkoili tavattoman epäluuloisesti Robia, joka puolestaan seisoi nenä pystyssä eikä ollut tyttöä huomaavinaankaan. Betty mietti ja mietti, koettipa hän turhaan lahjoa Davidinkin, ja tytön täytyi antautua Annien tanssiessa esiin ja huutaessa:

-Ylpeys ja ennakkoluulo! Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo!

Kun kaikki naurusta ja näyttelemisestä väsyneinä siirtyivät huvimajaan, David Robin ja Johnin muodostamassa kultatuolissa, huomautti Alex, että oli aika arpoa Bettyn ensimmäinen kavaljeeri.

-Voi ei, ei! tyttö huusi, mutta säälimättä talon kaikkien miespuolisten asukkaiden nimet Davidiä lukuun ottamatta kirjoitettiin paperilapuille. Yleisen riemun vallitessa Betty nosti Rosen hatusta Alexin nimen.

-Se on sinulle oikein! huusi nauraen Kate, joka oli keksinyt neljä ja ohjannut viisi kuvaelmaa ja siksi säästynyt näyttelemästä itse.

-Syntymäpäiväpöytä, hoki Eliza ja nyki Frankia hihasta. -Betin syntymäpäiväpöytä!

Frank ja Rob nostivat nyt sisään pöydän, joka oli ollut huovalla peitettynä ulkona oven vieressä.
Tämä oli vanha tapa Kuusikukkulalla, ja kun huopa vedettiin pois ja Betty alkoi avata pakettejaan, seurasi ihastunut huudahdus toistaan.

Hän sai pitsikäsineet, silkkihuivin, hajuvettä, tyhjän kirjan, romaanin, runokokoelman, viimeisimmän muotinäytelmän, purkillisen piparkakkuja ja paljon muuta. Aika kului kuin siivillä, ja kohta gong-gong soitti lounaalle. Silloin serkut lähtivät koteihinsa tullakseen illalla uudelleen.

Lounaan jälkeen rouva Stewart käski Bettyn lepäämään. Hän tuli itse avaamaan makuuhuoneen ikkunan, asetti verhon eteen, pyysi että Rose menisi kirjoineen huvimajaan ja istahti sitten toiseksi vanhimman tyttärensä vuoteen laidalle.

-Iso tyttöni, hän sanoi hellästi. -Onko sinulla ollut hauskaa?

-Ihanaa, äiti!

-Isä ja minä toivomme, että nautit elämästäsi nyt, huolet tulevat kyllä aikanaan. Olemme iloisia siitä, että teille lapsille riittävät nuo viattomat huvitukset. Jos sinulla on koulussa vaikeaa, voit aina muistella tätä päivää.

Betty hymyili.

-Kouluunmeno on ihanaa, hän sanoi. -Mutta en tahtoisi asua koululla, kun Rob nyt kuitenkin tulee Edinburghiin.

-Ei sinun tarvitsekaan, äiti sanoi yllättäen. -Tämä on ylimääräinen lahja isältä ja minulta: Rob ja sinä saatte asua eräässä hyvässä täysihoitolassa. Koulumatkaa tulee sinulle vain jonkin verran ja sekin turvallisia katuja pitkin.

-Voi äiti! Betty lensi hänen kaulaansa. -Kiitos!

-Eihän tämä mitään. Pidät silmällä Robia ja hän pitää silmällä sinua, ja teette molemmat ahkerasti työtä. Voin taata, että sillä tavoin olette tyytyväisiä. Kas niin, minä menen nyt. Voit lueskella tai nukkua päivälliseen asti. Cathy-rouva suuteli Bettyä ja antoi tälle kirjan. Se sattui olemaan Pikku naisia, ja tyttö hymyili muistaessaan sisarensa pöydän ympärillä.

Päivällisen jälkeen alettiin valmistautua tanssiaisiin, joista oli Robin mukaan enemmän touhua kuin Walesin prinssin vastaanotosta. Ehkä hän liioitteli hieman, mutta totta oli, että Betty oli melkein sekaisin huolesta ja hermostuksesta. Rose-raukka ehti tuskin pukeutua itse lainkaan, sillä hänen aikansa kului kokonaan pikkusiskon rauhoittamisessa.

Valkea musliinipuku oli kuin unelma, ja Rose kampasi sisarensa vaaleat kiharat niskaan; ei aivan ylös, mutta ei hajalleenkaan. Bettyn täytyi äidin mielestä odottaa vielä vuosi, ja hän kadehti kaikesta sydämestään Rosen nutturaa.

Rouva Stewart tuli katsomaan tyttöjä napitettuaan pienempien mekot. Betty ei voinut pysyä aloillaan hetkeäkään, ja lopulta hän juoksi keittiöön näyttämään itseään Effielle ja Jennylle.

-Kyllä Betty nyt on korea, Jenny huokasi ihastuneena, ja Effie lisäsi ylpeänä kuin olisi puhunut omasta tyttärestään:

-Moni poika menettää tänä iltana sydämensä, sano minun sanoneen!

David istui salissa mukavassa nojatuolissa palli ja tyyny jalkansa alla ja pelasi shakkia isänsä kanssa Annien seuratessa uskollisesti vierestä. Betty pysähtyi hetkeksi puhelemaan heidän kanssaan, ryntäsi sitten yläkertaan ja väitti, että hänen vasen korkonsa irtoaisi kohta.

-Lapsi kulta, älä nyt murehdi noin. Olethan ollut tanssiaisissa ennenkin, Cathy-rouva lohdutti tarkastellessaan korkoa, joka ei edes huojunut.

-Mutta nämä ovat omani, Betty valitti ja nyppi pukunsa rimpsuja.

Mutta kun vieraita sitten alkoi tulla, hän seisoi kuistilla bengalitulien valossa kuin nuori valkoinen koivu. Tukka kehysti kasvoja sädekehän tavoin, posket rusottivat jännityksestä ja silmissä oli iloista odotusta. Kuka tahansa oli valmis sanomaan, että Bet Stewart oli sievä tyttö.

-Onnea, kultaseni, rouva MacDonald sanoi hymyillen. -Sinä siis tosiaan lähdet pois joksikin aikaa?

-Kyllä, me lähdemme Robin kanssa Edinburghiin ainakin vuodeksi.

Rouva MacDonald nyökkäsi, mutta Betty oli näkevinään tyytyväisen ilmeen tämän kasvoillaan. Ahaa, huhut Alexin ja Unan suhteiden lämpenemisestä pitivät paikkansa!

Tohtori Cameron saapui perheineen. Rouva Cameron kysyi, aikoiko Rob todellakin aloittaa opinnot, ja Betty vastasi jäisellä äänellä myöntävästi. Anna oli miltei surullisen näköinen — hän päätti vihjata asiasta Robille kaikessa hiljaisuudessa.

Rouva Brown kysyi imelästi, oliko rakas Bea kirjoittanut paljon viime aikoina, ja herra Brown iski silmää ja kuiskasi, että Edinburghissa kuului olevan koreita poikia.

Kun vierasvirta vihdoin tyrehtyi, Annie alkoi soittaa harmoonilla ensimmäistä valssia. Betty keinui Alexin käsivarsilla ja miltei tunsi Una MacDonaldin katseen selässään.

-Tanssita Unaakin, hän pyysi.

-Miksi? En tahdo, että meistä tehdään pari.

-Mutta ehkä Una tahtoo, Betty tokaisi.

Alex huoahti.

-Voi sinua! No olkoon, etpä ole vuoteen komentelemassa minua.

Alex tanssitti Unaa ja Bessiä ja Megiä ja monia muita. Rob puheli May Brownille jotakin, joka sai tämän punastumaan, ja Betty kuiskasi Rosen korvaan pari sanaa Annasta.

Jamie ja Flora istuivat kirjastossa muutamien muiden parien kanssa. Oikeastaan Floran ei olisi enää pitänyt tulla, sillä hän oli ollut kauan huonovointinen ja tohtori oli sanonut, että lapsi voisi syntyä ennen aikojaan, mutta hän oli luvannut ”ottaa rauhallisesti”. Siksi tanssia säestikin Annie, vaikka tämän soitto oli vielä vähän haparoivaa. Flora oli lisäksi sitä mieltä, että kyseisenä iltana tohtori Cameron olisi kaikkein nopeimmin tavoitettavissa juuri Kuusikukkulalla. Jamien käsi oli Floran harteilla, ja välillä hän oli vaimoonsa hellän katseen.

Betty nautti. Hän tahtoi lentää ja liidellä, tietää olevansa nuori ja aika sievä, tuntea ihailevat ja kateelliset katseet. Ei menisi kuukauttakaan, kun hän matkustaisi tuohon neiti Jamesonin pensionaattiin — mutta oi, hänhän saisi asua Robin kanssa! Tyttö hymyili kesken tanssin.

-Mikä on noin hauskaa? kysyi Sandy Thomson ja toivoi, ettei se olisi hänen nuppineulalla kiinnitetty kauluksensa.

-Muistin vain erään asian. Betty tunsi itsensä säteilevän iloiseksi, ja parasta oli se, että Rob puhui vakavasti, ei ilkamoiden, Anna Cameronin kanssa eräässä nurkassa.

Illallinen oli täydellisen onnistunut. Effien illallinen oli niin maukas, että ihmiset tuskin malttoivat odottaa seuraavaa ruokalajia. Bettylle pidettiin monia puheita, joissa ihailtiin häntä ja tehtiin lempeää pilaa naisasiasta ”jota tämä viehkeä neito ajaa kuin kissa hiirtä”. Alex puhui Robille, ylisti sitä, että tämä oli vihdoinkin ryhtynyt kunnialliseksi ihmiseksi, ja tiedusteli, saisiko sukulaisena alennusta, jos joskus tarvitsisi kansakoulukurssin kertausta.

Ruuan jälkeen tanssi jatkui. Betty oli oudon pettynyt. Hän oli hupsusti odottanut, että tapahtuisi jotakin, että jokin olisi erilaista. Mutta mikä olisi voinut olla? Liidellä kylän tuttujen poikien käsivarsilla, kuiskia pieniä juoruja ikkunasyvennyksissä ja hymyillä tyytyväisenä, vaikka kavaljeeri talloi uusille kengille kuin norsu. Turha oli muuta odottaakaan.

Tanssittuaan Ewanin kanssa Betty pakeni kuistille. Puutarhassa liikkui muutama haaveileva pari, huvimajasta loisti valo, ja hän oli näkevinään Robin ja Annan varjot hyvin lähellä toisiaan.

Edinburgh. Se oli kauhean suuri kaupunki. Viime viikkoina Betty oli lukenut tietosanakirjasta melkein puhki sen kohdan, jossa kaupungista kerrottiin. Millaista siellä olisi, saisiko hän ystäviä — entä ihailijoita? Bettyn oli myönnettävä itselleen, että olisi ollut hauskaa, jos joku olisi katsonut häneen kuten Dougal MacLaren katsoi Amyynsä.

-Mutta ehkä sen aika tulee, Betty mutisi itsekseen. -Ehkä minä vielä ajattelen, että tällainen elämä oli helppoa.

Hän poimi kuistin juurelta valkoisen liljan pukunsa kaula-aukkoon ja pujahti takaisin saliin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti