perjantai 13. kesäkuuta 2008

7. luku: Veljekset

David maleksi tyytymättömänä Kuusikukkulan pihassa. Oli aurinkoinen heinäkuun lopun päivä, mutta se ei virkistänyt pojan mieltä, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään tekemistä.

Isä oli matkustanut edellisenä iltana Aberdeeniin oikeudenistuntoon, äiti nimikoi Robin sukkia — edellisenä päivänä oli Kuusikukkulalle saapunut virallinen kirjekuori, jonka sisällä ilmoitettiin Robert Alan Stewartin läpäisseen seminaarin pääsytutkinnon kiitettävällä pistemäärällä — Betty ja John pelasivat tennistä, Annie ja Jennie olivat majassaan Keijulehdossa saatuaan Maryn ja Elizan esittämään lapsiaan, Rob oli käymässä Koivutuvassa ja Rose Bairdin kaupassa. Yksinpä Penny-kissakin oli hylännyt isäntänsä ja nukkui onnellisena vierashuoneen vuoteessa. Kaiken huipuksi David oli tapellut Joe Bellin kanssa. Ei, elämä ei todellakaan ollut elämisen arvoista.

Yleensä Davidin maailmankatsomus oli hyvin valoisa, mutta hän oli niitä poikia, joille täytyy tapahtua koko ajan. Koulu läksyineen oli tuntunut ahdistavalta, mutta sen loputtua vapautta oli liikaakin. Tietysti Davidilla oli omat velvollisuutensa loma-aikana, mutta kasvimaan kitkeminen ei juurikaan huvittanut.

Äkkiä hän näki Johnin uuden polkupyörän nojaamassa vajan seinään. Yleensä John vei aarteensa huolellisesti vajaan, mutta tänään hän oli hakenut postin ja aikoi tennisottelun jälkeen mennä katsomaan Keith Murrayn varsaa, joten oli turhaa kuljettaa pyörää edestakaisin.

Vaarallinen kiilto syttyi Davidin silmiin. Hän oli opetellut ajamaan aina kun John sen armollisesti salli, ja vaikka meno olikin horjuvaa, oli poika haljeta ylpeydestä taitonsa vuoksi. Yksin hän ei ollut koettanut ajaa kertaakaan, yleensä Rob oli ollut tukemassa, mutta mitä lapsenpiikaa hän, 13-vuotias, tarvitsi!

Vilkaistuaan, ettei Effie voinut nähdä häntä keittiön ikkunasta, nosti David pyörän hietikolle. Se oli musta ja kiiltävä, sillä John pesi sen huolella useamman kerran viikossa. David sai melkein kiivetä tangon yli ja pystyi hädin tuskin tukeutumaan varpaillaan maahan, mutta se ei haitannut. Istuin oli kyllä liian korkealla, sillä Johnilla oli pitkät sääret, mutta ainahan hän voisi ajaa seisoaltaan.

David ponkaisi vauhtia maasta, ja se oli virhe; hän ei saanutkaan enää toista jalkaansa polkimelle, vaan lähti viilettämään alas Kuusikukkulan rinnettä toinen jalka epätoivoisesti ilmaa viuhtoen.

Rob oli juuri kääntynyt Glen Longin halki kulkevalta tieltä Kuusikukkulalle johtavalle tielle, kun näki pikkuveljensä, joka tangolla istuen koetti joko jarruttaa tai pysyä pystyssä tai mieluimmin molempia.

-Davy! hän huudahti kauhuissaan.

Silloin Davidin oikea jalka törmäsi polkimeen, minkä jälkeen etupyörä kääntyi outoon kulmaan, David lensi maantielle ja Johnin hieno polkupyörä romahti kiviin.

-Davy, oletko sinä kunnossa? Rob kysyi ja käänsi pojan kalpeat kasvot itseensä päin.

-Jalkaan koskee, David nyyhkytti ja antoi halveksimiensa kyynelien vuotaa.

-Makaa aivan hiljaa, minä haen apua. Rob kääri takkinsa päänaluseksi, nosti naarmuuntuneen polkupyörän pystyyn ja juoksi sitten ylös Kuusikukkulalle.

Halli, sali ja ruokahuone olivat tyhjiä. Vasta pitkän huutelun jälkeen rouva Stewart ilmestyi yläkerrasta. Kuultuaan onnettomuudesta hän lähti juoksemaan tielle, ja Rob haki Bettyn ja Johnin tenniskentältä.

-Minä olen sanonut sille nulikalle, ettei koske pyörääni! raivosi John. -Menikö se rikki?

-Davy meni, pyörästä en tiedä, Rob ärähti niin isänsä äänensävyllä, että Betty käski Johnia pitämään suunsa kiinni.

Rouva Stewart oli jo polvillaan Davidin vieressä ja tunnusteli tämän nilkkaa. Vaikka hän teki sen hyvin hellästi, täytyi pojan valittaa ääneen. Samassa Rosekin kiiruhti puolijuoksua paikalle.

-John, hae tohtori Cameron, Rob komensi. -Ota pyöräsi, kyllä sillä ajaa voi. Sitten hän kysyi Davidilta: -Luuletko, että voin kantaa sinut kotiin?

David nyökkäsi, ja Rob nosti hänet varovasti syliinsä. Betty ja Rose vilkaisivat kummissaan toisiinsa: tämä oli heille uutta. Ennen Jamie oli ollut se, joka huolehti ja järjesti, eivätkä he olisi koskaan uskoneet, että ”hulttiomainen” Rob pystyisi olemaan noin järkevä ja saisi heidät tottelemaan.

Rob kantoi Davidin kirjastoon ja rouva Stewart kiiruhti valmistamaan jääpussia jalan päälle. Rob puolestaan istui sohvan reunalle ja koetti rauhoitella Davidiä.

-Tohtori tulee kohta, hän sanoi. -Itke vain jos se auttaa, ei sitä tarvitse hävetä. Minäkin luultavasti itkisin.

-Itkisitkö? David kysyi pyyhkien likaisella kädellä silmiään, mikä ei suinkaan ollut omiaan kaunistamaan häntä.

-Varmasti. Koskeeko kauheasti?

-Särkee. Onko se poikki?

-En tiedä, tohtori katsoo. Ole vain aivan rauhassa. Betty, hae Davylle lasillinen vettä.

Rose seurasi sisartaan halliin.

-Isän pitäisi nähdä, hän kuiskasi, ja Betty nyökkäsi kiiruhtaessaan keittiöön.

Samassa tohtori Cameronin auto kaarsi pihaan.

-Sijoiltaan, hän sanoi hetken kuluttua perheelle, joka kokoontui sohvan ympärille. John oli polkenut hikipäässä ja pikkutytöt juosset kotiin kuullessaan auton äänen Keijulehtoon asti. Annie itki vielä vuolaammin kuin kaksoisveljensä.

-Täytyykö se vetää sijoilleen? David kysyi kauhuissaan. Frankin jalka oli ollut sijoiltaan, ja tämä kertoi mielellään asiasta värittäen lääkärin käyntiä kaikella mahdollisella rekvisiitalla peukaloruuveista risiiniöljyyn.

-Täytyy, poikaseni, mutta minä yritän olla helläkätinen, tohtori lupasi ja avasi laukkunsa. -Voiko joku pitää hänestä kiinni?

-Kyllä minä, Rob sanoi, ennen kuin kukaan toinen ehti avata suutaan.

Seurasi tuskallinen hetki, jonka aikana Eliza pakeni Effien turviin keittiöön ja Annie kätkeytyi ulisemaan eteisen komeroon kietoutuen isänsä turvalliseen sadetakkiin kuin muumio.

Kun tohtorin laukku napsahti kiinni, oli David hikinen ja vapiseva.

-Kahden, kolmen viikon täydellinen lepo, tohtori sanoi. -Jos hän valittaa päänsärkyä ja oksentaa, ottakaa yhteyttä minuun, sillä aivotärähdyksen vaara on olemassa.

Rouva Stewart nyökkäsi vakavana. Kun hän oli saattanut tohtorin ulos ja palasi kirjastoon, oli David nukahtanut pää Robin sylissä. Tämä vei sormen huulilleen, ja Cathy-rouva hymyili hellästi. Rob punastui hieman, mutta näytti silti tyytyväiseltä. Hän tiesi, että äiti oli ylpeä pojastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti