keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

5. luku: Ukkosta ja aurinkoa

Kuusikukkulan elämä olisi ollut hyvin rauhallista sinä keväänä, ellei Rob olisi ottanut yhtä mittaa yhteen isänsä kanssa. Syy oli Robin laiskottelu; kokonaiseen vuoteen hän ei ollut opiskellut käytännöllisesti katsottuna mitään.

Palattuaan edellisenä keväänä Will-sedän kauppaliikkeestä Glasgow’sta hän oli julistanut saaneensa kirjanpidosta tarpeekseen koko loppuiäkseen. Sen jälkeen nuorukainen olikin kuluttanut aikansa kokonaan Glen Longin ja Ballachulishin ja joskus Fort Williaminkin vaatimattomien huvitusten parissa. Vain silloin, kun ukkospilvi isän otsalla oli uhannut jo salamoilla, oli Rob selaillut vetelästi jotakin kaupankäyntiin liittyvää tai kävellyt pitkin pellonreunaa kuin olisi ymmärtänyt jotakin maanviljelyksestä. Hänellä ei ollut kummallekaan alalle mitään lahjoja, vaikka olikin saanut hyvän päästötodistuksen kansakoulusta, ja rouva Stewart alkoi olla huolissaan pojastaan.

Kenties juuri Bettyn halu opiskella aiheutti räjähdyksen, joka oli miltei yhtä voimakas kuin Jamien naimapuuhien aikaansaama. Joka tapauksessa se ravisteli koko Kuusikukkulaa, ja myöhemmin David väitti hiirtenkin paenneen sen aikana, koskeivät kissat pyydystäneet yhtään moneen kuukauteen.

Aurinkoisena huhtikuun lopun aamuna aamiaispöydässä oli puhetta Bettyn lukukausimaksuista, kirjoista ja niistä lisäaineista, joita neiti Jamesonin koulussa voi valita pakollisen kurssin lisäksi.

-Tahtoisin lukea latinaa ja brittiläistä kirjallisuutta, Betty selosti mutustellessaan paahtoleipäänsä. -Enkä luule, että muutama laskennon lisätuntikaan tekisi minulle pahaa. Herra Macmillan oli vaipua epätoivoon laskennonkokeitteni kanssa.

-Varjelkoon! huudahti Rob. -Kuka mies huolii vaimon, joka huudahtaa ”O tempore, o mores!” miesparan tuotua kuraa sisään kengissään, tai siteeraa Scottia teekutsuilla!

-En ole siteerannut Scottia ennenkään, kivahti Betty. -Ei kai ihmisen tarvitse seota, vaikka käykin koulua!

-Minusta naiset eivät tarvitsisi ylipäätään minkäänlaista koulutusta, se vain tuo heidän päähänsä ajatuksia jotka eivät sovi sinne, hirnahti Rob. Samassa hän vilkaisi kelloaan. -Ei, minä en voi viipyä enää, lupasin lähteä Catrionan kanssa etsimään orvokkeja. Hän nousi seisomaan, kun herra Stewart äkkiä ärähti:

-Istu!

-Minkätähden?

-Istu alas. Sinä olet kävelyttänyt liian monta tyttöä ja lukenut liian vähän.

-Miksi minun pitäisi lukea? Nain rikkaan tytön, Rob huudahti nauraen.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tom Stewart alkoi karjua niin, että Mary ja Eliza juoksivat äitinsä turviin, John, kaksoset ja Jennie syöksyivät kouluun pää kolmantena jalkana ja Rose ja Betty kyyristyivät yhteen nurkkaan. Rob sai kuulla olevansa laiskuri, hulttio, naistennaurattaja, vastuuton lurjus ja paljon muuta imartelevaa.

-Painu huoneeseesi nyt, isä komensi lopulta ja pyyhki hikeä otsaltaan. -Eikä ulos ole tulemista, ennen kuin olet päättänyt jotakin järkevää tulevaisuutesi suhteen!

Rose ja Betty pujahtivat halliin samassa ovenavauksessa.

-Se oli kamalaa, nyyhkytti Rose, johon koski kaksoisveljen kova kohtalo.

-Aivan oikein Robille, Betty puuskahti. -Iso mies, eikä tee muuta kuin vetelehtii!

-Kuinka sinä voit!

-Kiitos hyvin.

-Voi kuinka olet ilkeä! Rose juoksi Robin jälkeen valmiina lohduttamaan tätä isän hänen mielestään epäoikeudenmukaisen käytöksen jälkeen, mutta Rob oli sulkenut huoneensa oven eikä päästänyt ketään sisään.

Hän tuli alakertaan vasta iltapäivällä hyvin kalpeana, mutta ilokseen rouva Stewart näki sinisissä silmistä pitkästä aikaa muutakin kuin ilkikuria.

-Missä isä on? Rob kysyi. -Minulla on hänelle asiaa.

-Huoneessaan. Äiti hymyili rohkaisevasti.

Rob oli isänsä huoneessa kolme neljännestuntia, minkä aikana Betty ja Rose olivat pakahtua uteliaisuudesta ja äiti sai melkein väkivalloin vetää heidät pois avaimenreiän luota. Kun ovi sitten avautui, oli Tom Stewartin käsi Robin harteilla.

-Robert sanoo, ettei hänestä tule koskaan liikemiestä, mutta että hän tahtoisi yrittää opettajaksi, isä sanoi ja hymyili. -Hän ehtii ilmoittautua vielä pääsykokeeseen, ja jos hyvin käy, saat sinä, Cathy, toisenkin paimennettavan Edinburghin-matkalle!

-Tuletko sinäkin sinne? Betty huudahti, ja Rob nyökkäsi hämillään. -Voi kuinka hauskaa!

-Olen seminaarin vanhimpia, mutta ei se minua haittaa, veli sanoi. -Ja kun herra Macmillan jää eläkkeelle, voin pyrkiä Glen Longiin opettajaksi.

Nyt alkoi kova touhu. Tähän asti oli rouva Stewart murehtinut vain Bettyn alushameista ja nenäliinoista, nyt tulivat mukaan Robin kaulukset. Jennyn kanssa hän hääräsi ja huolehti ja oli vuorenvarma siitä, että syyskuun ensimmäinen päivä pääsisi yllättämään.

Kesäkuu oli lämmin, ja koululaiset tuskittelivat istuessaan lukemassa kauniit, aurinkoiset illat. Betty otti tavakseen auttaa sisaruksiaan läksyissä; varsinkin Johnin kanssa lukiessa kertaantuivat vanhat tiedot. John lopettaisi koulun, ja hän oli jo kauan vakuuttanut lähtevänsä oppiin Will-sedän luo kuten Robkin.

Tutkinto oli määrä pitää kesäkuun viimeisenä päivänä. Kaksoset eivät juuri hätäilleet asian vuoksi, mutta tunnollinen Jennie ei saanut enää öisin unta. Pahinta oli kuitenkin Johnilla. Hän pelkäsi niin, ettei kyennyt tavaamaan oikein yksinkertaisintakaan sanaa.

-Älä hermoile, Betty neuvoi.

-Hyvähän sinun on sanoa, vaikersi John ja hakkasi resuista englanninkirjaa pöydänreunaan. -Se on sinulla jo ohi!

-Niin on, ja siksi tiedänkin ettei tuollainen vauhkous auta mitään. Yritä rauhoittua, ajattele että vain oma perhe on kuulemassa kun opettaja kysyy — ja muista Robia, joka istuu samaan aikaan seminaarin juhlasalissa ja kirjoittaa pääsykoettaan! Se on sentään pahempaa.

-En nyt tiedä. John tuijotti synkeänä eteensä.

-Lasketaan välillä, siitähän sinä pidät, Betty ehdotti ja avasi laskuopin.

Se sujuikin kitkatta, sillä numerot olivat olleet Johnille aina selviä, ja lopulta hän sai opettaa Bettyä, joka ei käsittänyt, miten esimerkki oli laskettu. Tällaisen menestyksen jälkeen onnistui tavaaminenkin jo paremmin.

Siitä huolimatta pojan kädet tärisivät tutkintopäivänä. Sukulaiset istuivat penkeillä luokan takaosassa, oppilaat taas omissa pulpeteissaan, joista opettaja kutsui heidät yksi kerrallaan eteen vastaamaan kysymyksiin.

John oli selvinnyt tähän asti kunnialla: hän oli laskenut loistavasti tasakylkisen kolmion x-kulman tangentin ja muistanut kaikki Henrik VIII:n vaimot. Vuorossa oli englanti, ja herra Macmillan sanoi:

-John Stewart, tule kirjoittamaan taululle sana ”abstrakti”.

John nousi hitaasti. Sitten hän vilkaisi taakseen ja näki Bettyn, joka hymyili ja nyökkäsi. Betty luotti häneen, Betty ei nauraisi epäonnistumiselle. John marssi taulun luo ja kirjoitti parhaimmalla käsialallaan: abstrakti.

-Oikein, sanoi herra Macmillan.

John selvisi pilkkutehtävästäkin, ja loppu sujui kuin leikiten. Hän sai päästötodistuksensa ja oli niin onnellinen, että unohti nauraa Davidille, joka oli sijoittanut Tonavan Etelä-Englantiin.

-Hyvinhän se meni, poikaseni, isä sanoi ja taputti häntä olkapäälle. -Ja kotona sinua odottaa yllätys.

-Eikö meitä? Annie uteli.

-Teidän vuoronne on sitten, kun päätätte koulunne.

Betty hymyili. Hän oli saanut vuosi sitten unelmiensa kesähatun, ja tiesi isän ja äidin keksineen taas jotakin hauskaa.

Sitä se tosiaan oli. Pihakoivua vasten nojasi — polkupyörä.

-Olet ollut ahkera ja ansainnut tämän, rouva Stewart sanoi, mutta John ei kuullut. Hän hyväili pyörää kuin elävää olentoa. Kahden kuukauden loma ja polkupyörä — voiko poika muuta toivoa!

-Saanko minä ajaa sillä? kysyi David.

-Katsotaan, en lupaa mitään, sanoi John mahtavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti