keskiviikko 9. heinäkuuta 2008

33. luku: Särkyneitä sydämiä

Betty avasi keittiön ikkunan ja päästi ulos käryn, jonka oli aiheuttanut reunoistaan hieman palanut kakku. Effie oli ankarasti muristen suostunut siihen, että hänen keittiössään ”sotkettaisiin”, lähtenyt Bairdin kauppaan ja jättänyt Bettyn suurine suunnitelmineen taikinakulhon ääreen.

Palanut kohta ei haitannut — sen voisi raaputtaa pois ja peittää kolon kuorrutuksella. Betty kiinnitti ikkunan hakaan ja jatkoi suklaavaahdon vatkaamista. Hänen kakuistaan tulisi herkullisia, se oli varmaa. Puutarhasta kuului krokettimailojen pauke ja Davidin ja Johnin ääniä — he riitelivät tietysti siitä, kumpi oli rikkonut sääntöjä enemmän. Aurinko paistoi sisään ikkunasta, ja Minnie siirtyi puulaatikon päältä kultaiseen neliöön. Se oli pitänyt Bettylle seuraa koko aamupäivän.

-Hassu vanha tyttö, Betty sanoi kissalle. -Tuleeko sinun ikävä minua talvella?

-Miau, sanoi Minnie ja kiepsahti kyljelleen.

-Ainakin joku muu saa nauttia seurastasi, kuului ikkunasta. Kun Betty huudahtaen pyörähti ympäri, hän näki Alexin ruskettuneet, nauravat kasvot. -Sinulle oli postissa kirje Edinburghista.

-Niinkö? Betty kysyi välinpitämättömästi. -Vai niin, Jerryltä.

-Keniä mahtaisi kiinnostaa tämä Jerry, Alex arveli ja heilautti itsensä kutsumatta sisään ikkunasta. -Mitä sinä sotket? Suklaakakkua?

-Sinähän olet kuin Effie — ”mitä sinä sotket”! Sormet pois nyt, saat kyllä puhdistaa vadin, kunhan kakku on kuorrutettu.

-No hyvä. Alex istuutui kahareisin tuolille, nojasi käsivarsiaan selkänojaan ja härnäsi Minnietä. -Myyjäisiinkö nuo tulevat?

-Sinne. Kuorrutus oli valmis, ja Betty alkoi levittää sitä kolmen kakkunsa päälle. -Sinua ei olekaan näkynyt aikoihin. Mitä Unalle kuuluu?

Alexin leukaperät kiristyivät.

-Ei aavistustakaan.

-Ei aav… Oletteko te riidelleet? Betty huudahti.

-Niinkin voi sanoa. Alex raapi kynnellään maalia tuolinjalasta. -Se ihminen käy minun hermoilleni.

Betty levitti suklaavaahtoaan vaitonaisena. Hän oli nähnyt Una MacDonaldin viimeksi Annan ja Robin kihlajaisissa, ja silloin kaikki oli tuntunut vielä olevan hyvin.

-Hän on niin kauhean epäluuloinen, Alex jatkoi pyytämättä. -Minun täytyy koko ajan hokea, etten välitä kenestäkään muusta — se alkaa vähitellen kyllästyttää.

-Ei kai hänellä ole aihetta epäillä sinua? Betty kysäisi.

Alex näytti epäröivän.

-Minä rakastan Unaa! hän sitten huudahti ja nousi niin äkkiä, että tuoli kolahti ja Minnie pakeni rääkäisten pöydän alle, mistä seurasi tilanteen kehittymistä häntä pörröllään.

-Puhu Unan kanssa, Betty neuvoi.

-Puhu ja puhu, kun toinen alkaa kiljua jos tulen lähelle!

-Niin, ehkä se silloin tuottaa ongelmia. No, nyt saat puhdistaa tämän kulhon.

Alex kaapi synkkänä vadin reunoja. Minnie uskaltautui esiin, nuuhkaisi hänen kenkiään epäillen ja livisti ikkunasta ulos.

-Sinä et muuten äsken vastannut kysymykseen, Betty sanoi. -Onko Unalla aihetta epäillä sinua vai ei?

Alex punastui rusketuksensa alla.

-Oikeasti ei, mutta sitä hän ei ymmärrä.

-Mitä sinä puhut?

-No, aluksi — kun aloin saatella Unaa — en ollut varma, välittikö hän minusta — ajattelin, että jos tekisin hänet mustasukkaiseksi, asia selviäisi…

-Ja sitten sinä teit hänet mustasukkaiseksi, niinkö? Betty kysyi eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.

Alex tuijotti syvälle kulhon pohjaan.

-Minä… saatoin May Brownin pari kertaa kotiin hartauskokouksesta.

-Kaikista maailman ihmisistä juuri hänet! Betty iski veitsen tiskialtaaseen niin että keittiö helähti. -Oletpa sinä aika typerys!

-Tiedän sen, serkku. Alex näytti hyvin nöyrältä.

-Sitten en ihmettele ollenkaan, jos Una ei voi luottaa sinuun — ja mitä kuvittelet Mayn ajattelevan, kun käytät häntä tuolla tavoin hyväksi!

-Siksi minä tarvitsenkin nyt apua, Alex sanoi ja katsoi Bettyyn anoen.

-Älä luulekaan, saat itse selvittää omat sotkusi!

-Mutta Betty! Kaikkihan tietävät, miten hyvä sinä olet puhumaan!

-Sinullakin on kieli. Betty täytti paperitötterön kuorrutuksella, jonka oli vatkannut toisessa vadissa, ja alkoi pursottaa ruusukkeita kakkujen reunoille. -Tähän asiaan minä en aio sotkea itseäni. Ellet saa tunnustetuksi Unalle typeryyttäsi, et ole häntä ansainnutkaan.

Alex laski puhdistamansa kulhon pöydälle ja kohautti olkapäitään.

-No ei sitten. Ajattelin vain, että klaanihenki velvoittaisi sinua, serkku.

-Tällä hetkellä itsesuojeluvaisto velvoittaa minua pitämään nenäni erossa tästä asiasta. Olen järjestellyt jo tarpeeksi toisten rakkausasioita. Tahdotko syödä lopun kuorrutteen? Tein sitä liikaa.

-Ei kiitos. Alex heilautti itsensä ulos samaa tietä jota oli tullutkin. -Makea suklaa ja kitkerä serkku eivät sovi yhteen.

Sinä iltana hartauskokouksessa Betty katseli Una MacDonaldia, joka istui perheineen joidenkin penkkirivin päässä. Unalla oli uusi hattu, jossa oli koristeena kaksi linnunsiipeä. Alex oli aina inhonnut tuollaisia hattuja, välähti Bettyn mielessä. Una siis kantoi kaunaa — ja oliko se nyt ihme, kun Alex käyttäytyi kuin Rob pahimmillaan!

-Älä pyöri, Betty, kuiskasi Rose. -Rouva Brown mulkoilee sinua.

Betty lakkasi pyörimästä, mutta mietti edelleen ankarasti. Hän heräsi tajuamaan ympäristöään vasta sitten, kun seurakunnanvanhin lopetti rukouksensa ja ihmiset alkoivat nousta lähteäkseen. Una MacDonald ja May Brown osuivat yhtä aikaa ovelle, ja Betty näki, etteivät he tervehtineet toisiaan. Loistavaa, Alex!

Samassa Bess Graham työnsi kätensä Bettyn kainaloon.

-Tiedätkö, Meg on vilustunut, Bess sanoi. -Jonkun täytyy nyt huolehtia myyjäisistä — hän ei millään ehdi parantua ylihuomiseksi.

-Eikö Anna hoitaisi asioita, ehdotti Betty. -Hänhän on varapuheenjohtaja.

-Meg kyllä tahtoisi sinut, ilmoitti Bess. -Hän sanoi, että sinuun voi luottaa.

-Minuun? Ja minä kun luulin hänen tuntevan minut!

-Älä höpsi, Bet. Kaikki ovat samaa mieltä — ainakin May ja Catriona, joille ehdin jo kertoa. Ja Anna itse tätä Megille ehdottikin, hän on menossa pariksi päiväksi Fort Williamiin sukulaisiin eikä tahtoisi siirtää matkaa.

-Entä Myra Knox? pääsi Bettyltä, ennen kuin hän ehti ajatella.

-Tiedäthän sinä Myran, sanoi Bess nopeasti. -No, suostu nyt! Vain näiden myyjäisten ajaksi. Anna lupasi kyllä korvata sen sinulle jotenkin.

Betty kohautti olkapäitään.

-No, hyvä on, hän myöntyi. -Soitan huomenna Megille ja kysyn, mitä on tehtävä.

Samassa Frank tuli kysymään, saisiko hän saattaa Bessin kotiin, ja Betty jäi kävelemään yksikseen, sillä muut Kuusikukkulalta olivat jo menneet.

Oli oikeastaan hauskaa, että hänet tahdottiin Megin sijaiseksi, onhan aina mukavaa huomata olevansa suosittu. Sali oli jo varattu, pöydät pantaisiin paikoilleen huomenna — niin, hänen pitäisi tosiaan soittaa Megille. Neiti Pepdie auttaisi koristeiden teossa, vaikka hän kuuluikin aikuisjaostoon. Olisi kiirettä ja hälinää — Betty piti kiireestä ja hälinästä — välillä.

Seuraavana iltapäivänä hän ja Rose kulkivat suuren korin kanssa seurakuntasalille. Kori oli täynnä köynnöksiä ja muita koristeita, jotka täytyisi kiinnittää paikoilleen.

-Minä lähden sitten puoli kuudelta, Rose ilmoitti. -Menen kävelemään Charlien kanssa.

-Ellei vanha Ronald Brown saa kihtikohtausta, huomautti Betty hyväntuulisesti.

-Olet ilkeä, Bet!

-Realistinen vain. Tiedät hyvin, ettei kaikki ole valmista vielä puoli kuudelta — Amy lupasi tuoda pitsiliinansa vasta seitsemän jälkeen.

-Sinä hoidat ne. Sinähän tässä puheenjohtajan sijaisen sijainen olet — ja Ken Knox on Ballachulishissa eikä palaa ennen kuin huomenna.

-Älä puhu Ken Knoxista tuohon sävyyn, tiuskaisi Betty. -Tiedät hyvin, etten välitä hänestä.

-Myra Knox ei tiedä. Kun hain nauharusetteja neiti Pepdieltä, oli Myra siellä sovittamassa leninkiä ja kuulin jo eteiseen asti hänen selostavan sinun ja Kenin seurustelua.

-Voi hyvät ihmiset. Tytöt olivat saapuneet salin ovelle, ja Betty otti avaimen, jonka pastori oli jättänyt kynnyksen alle heitä varten. -No, minä olen jo oppinut jättämään Myran puheet omaan arvoonsa.

Seuraavat neljä tuntia olivat niin kiireiset, ettei Betty ehtinyt muistaakaan muuta kuin paikan, mihin oli jättänyt vasaran tai naulalaatikon, tai mihin Katen kutomat sukkaparit asetettaisiin. Rose lähti täsmälleen puoli kuudelta, ja sen jälkeen Betty juoksi ympäri vielä lähes kolme tuntia, kunnes pastori tuli sulkemaan ovet.

-Oletteko saanut edes päivällistä, neiti Stewart? hän kysyi huolestuneena nähdessään Bettyn nuutuneen olemuksen.

-En, mutta Effie on varmasti jättänyt minulle illallista. Betty hymyili väsyneesti.

-On jo kovin myöhä — saanko saattaa teidät turvallisesti kotiin?

Betty tunsi äkkiä, että yksinäinen vaellus nukkuvan kylän halki olisi hänelle nyt liikaa.

-Kiitos, mielellään, hän sanoi. -Keijulehdon kautta kulkee lyhyempi tie.

Elokuun yö olisi ollut jo pimeä, ellei kuu-ukko olisi katsellut maailmaa Keijulehdon tammien latvustoista. Sammakot kurnuttivat lammella ja yölinnut rapistelivat puissa. Sammal tuntui pehmeältä jalan alla, puiden oksien suojista kurkistelivat keijukaiset ja peikot, ja äkkiä Betty oli oikein iloinen siitä, että hänen vieressään kulki tuo kookas mies papin puvussa — pastori oli ollut ristiäisissä eräällä vuoritilalla ja tullut sieltä suoraan salille.

-Keijulehto muuttuu öisin, Betty sanoi hymyillen hieman omalla pelkuruudelleen, kun he lopulta saavuttivat Kuusikukkulan portin. -Se on villi ja pelottava — ja kai minä olen vähän taikauskoinen. Kiitos että tulitte saattamaan. Hän ojensi kätensä.

-Tulin itsekkäistä syistä, neiti Stewart. Minulla on teille… asiaa.

Vasta nyt Bettyn päässä soivat hälytyskellot. Millainen typerys hän oli ollut! Mutta vastustelu oli nyt myöhäistä, miehen oli annettava puhua.

-Neiti Stewart, Napier MacPherson jatkoi, -olen — olen ajatellut teitä paljon tänä kesänä. Olette muuttunut, tullut niin herttaiseksi ja hyväksi nuoreksi naiseksi… Olen katsellut teitä kirkossa saarnatessani, teidän katsettanne… Jos olette katsonut suoraan minuun, olen tiennyt onnistuneeni… Niin neiti, minun on tunnustettava, että — rakastan teitä.

Betty hengähti ja yritti vetää kätensä pois, mutta pastori tarttui siihen toisellakin kädellään.

-Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni? hän kuiskasi. -En voi tarjota teille paljon — vain sydämen täynnä rakkautta. Suostutteko?

Tyttö vapisi. Tämähän oli aivan kauheaa!

-Olen pahoillani… niin kauhean pahoillani… mutta en voi, hän sopersi.

-Ymmärrän, sanoi pastori hetken hiljaisuuden jälkeen. -Olen liian köyhä… liian mitätön…

-Ei, enhän minä tarkoita sitä! En vain välitä teistä — sillä tavoin, se ei olisi oikein. Eikä minusta tulisi koskaan hyvää papin vaimoa.

-Ettekö voi edes hetkeksi unohtaa, että olen pappi, ja ajatella minua vain miehenä, joka rakastaa teitä!

-Ei, sanoi Betty päättäväisesti ja veti kätensä irti. -Siitä ei tule mitään. Suokaa anteeksi, olen väsynyt… hyvää yötä.

Tyttö kulki taakseen katsomatta veräjästä ja nousi ylös kuistille. Siellä hän lysähti korituoliin itkemään.

Puoli yhdeltätoista Cathy Stewart heräsi ja kävi kurkistamassa, joko Rose ja Betty olivat tulleet. Rose nukkui onnellinen hymy huulillaan, mutta Bettyn vuode oli koskematon. Rouva Stewart hiipi alakertaan ja avasi ulko-oven.

-Rakas lapsi!

Betty nosti päätään tyynystä, johon oli itkenyt suuren märän läikän.

-Äiti…

-Mitä ihmettä on tapahtunut? Oletko sairas? Onko tapahtunut jotakin ikävää? Rouva Stewart ravisteli tytärtään. -Kerro minulle, lapsi!

-Napier… MacPherson… kosi minua, uikutti Betty.

Kuistilla oli hetken aivan hiljaista, vain äidin lempeä käsi siveli Bettyn nutturasta irronneita kiharoita.

-Mitä sinä vastasit? hän kysyi lopulta.

-Ki-el-tä-väs-ti. Ja hän — tuli — niin — pahoilleen! Ja voi äiti, minulla on niin paha olo hänen tähtensä!

-Eihän sinulla tarvitse olla, tyttöseni. Ellet tunne mitään häntä kohtaan, olisi ollut väärin suostua.

-Mutta hänen silmänsä — jos olisit nähnyt hänen silmänsä, äiti!

-Olen kerran nähnyt erään nuoren miehen silmät. Äiti katseli kauas nukkuvaan laaksoon. -Sinun Geordie-setäsi kosi minua, kun olin kuudentoista. Hän oli kahdenkolmatta… komea nuori mies… enkä välittänyt hänestä vähääkään.

Betty tuijotti äitiään suu raollaan hämmästyksestä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että äidillä olisi ollut muita ihailijoita kuin isä.

-Vastasin kieltävästi, Cathy-rouva jatkoi. -Ja näen vieläkin joskus unissani tuskan hänen silmissään, vaikka tapauksesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Kaksi vuotta sen jälkeen minut vihittiin Tomin kanssa, enkä ole katunut valintaani hetkeäkään — vaikka minulla onkin tyhmiä tyttäriä, jotka itkevät, koska eivät rakasta jokaista kosijaansa.

Betty nyyhkytti ja nauroi ja kietoi kätensä äidin kaulaan.

-Sinä olet ihana, hän mumisi tämän yöpaitaan. -Paras kaikista äideistä!

Rouva Stewart suuteli hänen hiuksiaan.

-Geordie on onnellinen Annien kanssa ja pastori tulee vielä onnelliseksi jonkun kanssa. Ole vain kiltti hänelle äläkä puhu kosinnasta edes Roselle — juorut vahingoittaisivat teitä kumpaakin. Ja nyt nukkumaan, huomenna sinulla on paljon tekemistä. Rouva Stewart poimi lattialta muutaman Bettyn tukasta pudonneen hiusneulan. -Hyvää yötä, rakkaani.

-Hyvää yötä, äiti. Betty lähti sisään. Mutta kiivetessään yläkertaan hän ajatteli: -Kuvitella, äidilläkin on ollut rakkausseikkailu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti