maanantai 7. heinäkuuta 2008

31. luku: Kihlajaiset

Elokuun neljäs päivä valkeni aurinkoisena ja kirpeän raikkaana. Yöllinen sumu oli kadonnut ja jättänyt jälkeensä kosteudesta kimmeltävän nurmikon ja nupuistaan avautuvat kehäkukat. Minnie makasi kuistilla lämmitellen vanhoja luitaan auringonpaisteessa, ja Penny istui keittiön ovella toivoen, että Effie näin juhlapäivän kunniaksi antaisi sille maistiaisia kakusta.

-Ihana päivä kihlajaisia ajatellen, Betty sanoi yläkerrassa. Hän veti juuri ylleen uutta pukuaan, jonka kanssa neiti Pepdie oli jo ollut menettää toivonsa; Betty oli keksinyt lähes päivittäin jonkin uuden röyhelön tai pitsikiehkuran saadakseen tämän elämänsä ensimmäisen täyspitkän puvun mahdollisimman kauniiksi — hänen 18-vuotispäiväänsä oli enää viikko — ja olisi kai ollut korea kuin joulukuusi, ellei äiti olisi hillinnyt häntä. Mutta nyt puku oli hyvin soma, kermanväristä sifonkia vaaleansinisin koristenauhoin.

-Olisi kauheata jos sataisi. Silloin kaikkien pitäisi olla sisällä, ja tulisi aivan liian ahdasta. Rose kiinnitti ruusunkukan hiuksiinsa. -Jokohan Rob on valmis? Hänenhän täytyy noutaa Anna, ennen kuin vieraita alkaa tulla.

-Hyvä, että isä suostui ilotulitukseen, Betty jatkoi. -Se tulee näyttämään hienolta illalla, ja me nuoret saamme vielä teetä huvimajassa.

-Kauheata, pukuni kiristää jo valmiiksi! Rose, joka oli saanut kureliivin avulla itselleen muodin vaatiman kapean vyötärön, näytti epätoivoiselta. -No, kaipa laihdun vähän tanssittaessa. Joko olet valmis? Mennään auttamaan Jennyä pöydän kattamisessa.

Kuusikukkulan suuri puutarha oli täynnä pikkupöytiä, ja Jenny kantoi juuri suurta omenapiirakkaa tarjoilupöydälle.

-Kakku tuodaan vasta sitten, kun Mary ja Eliza eivät enää ehdi pistää sormiaan kuorrutukseen, hän ilmoitti. -Joko Rob on lähtenyt?

-En tiedä, Rose sanoi. -Missä äiti on?

-Sitoo tuomarin solmuketta. Voisiko Betty mennä hakemaan lisää ruokaliinoja ruokasalin kaapista? Nämä eivät riitä.

Betty juoksi takaovesta sisään. Penkoessaan liinakaappia hän kuuli Robin kolistelevan alakertaan.

-Ala mennä jo, muuten ensimmäiset vieraat ovat tällä ennen Annaa! tyttö komensi.

-Olenko minä nyt tarpeeksi siisti? Rob tahtoi tietää, ja Betty tarkisti, että jakaus ja solmuke olivat suorassa ja asetti nenäliinan paremmin rintataskuun.

-Katsokin, ettet löysää Silvian ohjaksista, hän sanoi. -Isä sanoo, että sille on viime aikoina tullut tapa pysähtyä kesken matkan ja alkaa kaikessa rauhassa syödä piennarheiniä!

-Luuletko, etten minä jo tunne kaikkia Silvian temppuja — Jamie ja minä ratsastimme sillä ilman satulaa jo silloin, kun sinä vasta opettelit kävelemään, Rob ilmoitti ja nipisti Bettyä poskesta. -Muista pyytää, että Jim-eno valokuvaa sinut, olet niin soma, että se on ikuistettava jälkipolville.

Betty punastui mielihyvästä. Jim-eno ja Marian-täti tulisivat Invernessistä, ja eno oli luvannut ottaa kuvia uudella kamerallaan.

Koko talo oli seuraavan puoli tuntia suunnilleen kuin pyörremyrskyn kourissa, sitten lapset oli saatu juhlapukuihin ja pöytä valmiiksi. Robin ja Annan ajaessa pihaan — Silvian suupielestä roikkuva ruohotupsu kertoi, että se todella oli yrittänyt mielitemppuaan — Effie ja Jenny olivat ehtineet vaihtaa puhtaat esiliinat ja Jennie oli asetellut kukat maljakoihin.

Anna oli tavattoman suloinen sinipunervassa taftipuvussaan, ja Robin silmistä paistoi rakastuneen miehen avoin palvonta. Betty tunsi itsensä hyvin lapselliseksi tervehtiessään tulevaa sisartaan.

Rose oli ollut oikeassa kiittäessään aurinkoista säätä; Kuusikukkulankaan suuriin huoneisiin ei olisi sopinut se ihmismäärä, joka päivän mittaan saapui kihlaparia juhlimaan. Betty avasi ja järjesti lahjat Annie ja Jennie apunaan, toivotti vieraat tervetulleeksi ja hymyili hymyä, joka sai Una MacDonaldin kuiskaamaan Myra Knoxille:

-Saatpa nähdä, että hän aikoo olla morsiamena seuraavissa kihlajaisissa!

Betty kuuli sanat, mutta ei antanut niiden häiritä itseään. Eihän hän voinut mitään hymylleen!

-Aiotko sinä olla seuraavana vuorossa? Ewan-serkkukin kysyi tullessaan pitämään Bettylle seuraa syreenin alla olevan lahjapöydän luo, sillä Annie ja Jennie olivat lahjavirran tyrehdyttyä livahtaneet leikkimään Gwen Brownin, Colin-serkun ja muiden ikäistensä kanssa.

-En ole, Betty sanoi melkein kiukkuisesti. -Rose on vanhempi — puhumattakaan sinusta ja Alexista!

-Onko ihmisten sitten pakko mennä kihloihin ikäjärjestyksessä? Ewan katseli epäillen Will-sedän ja Carrie-tädin tuomaa pöytäkelloa, jonka tärkein tehtävä näytti olevan koristeen viran toimittaminen. -Amy kertoi, että se edinburghilainen tyyppi oli käynyt täällä.

-Ei Duncan ole mikään ”tyyppi”, Betty torjui. -Ole kohteliaampi minun tuttavilleni!

-Toki toki. Koska tanssi alkaa?

-Flora alkaa soittaa kello kaksi. Sitten on illalla vielä ilotulitus.

Ewan nyökkäsi. Samassa Catriona Baird tuli tuomaan perheensä lahjaa, ja serkku liittyi tämän seuraan. Betty jäi istumaan yksin kivipenkille syreenin alle.

Puutarha oli täynnä iloisenvärisiä pukuja ja hilpeitä kasvoja. Pöydissä maisteltiin Effien herkkuja, lapset puikkelehtivat aikuisten jalkojen lomitse, ja Rob ja Anna säteilivät kuin kaksi aurinkoa. Betty sormeili Bairdien paketista irrottamaansa silkkinauhaa ja tunsi äkkiä ikävöivänsä Duncania. Tämä ei koskaan hävinnyt seurasta kesken kaiken mielitiettynsä perässä — tietysti siksi ettei hänellä ollut mielitiettyä. Betty huokasi vähän, ajatteli sitten, että voisi hänkin käyttää hyväkseen pöydän antimia, ja nousi.

Kun hän oli palaamassa kakkulautasensa kanssa, tuli Flora vastaan Meggie sylissään.

-Etkö pitäisi huolta tästä pallerosta? hän pyysi. -Minun on mentävä koettamaan harmoonia, Alex kolautti sen ovipieleen kun he siirsivät sen puutarhaan ja pelkään, että se on kärsinyt. Jamie vie Meggien päiväunille tanssin alettua, mutta nyt tarvitsisin neljännestunnin rauhaa.

Betty lupasi auliisti. Meggie oli suloinen uudessa merimiesmekossaan, lähetti lentosuukkosia kaikkiin pää- ja useimpiin väli-ilmansuuntiin ja kujersi ihastuneena päästessään taapertamaan Bettyn vierellä. Toisinaan hän astui puvun laahukselle ja kiljaisi silloin aina riemusta.

He söivät juuri kakkua yhdessä, kun Ken Knox istui Bettyn viereen.

-Kätkeydytkö sinä tahallasi tänne pusikkoon? hän kysyi nauraen.

-Olen niin hirveän ujo, Betty tunnusti ja räpytteli silmiään saaden Meggien hihkumaan.

Ken hymyili.

-Olet kummallinen tyttö, hän sanoi. -Kummallinen mutta hauska. Myra kertoi, että kirjoitat — onko se totta?

Betty värähti ja keskittyi pyyhkimään vatkattua kermaa Meggien suupielestä.

-No, ainahan sitä jotain tulee raapusteltua. Ei se ole mitään vakavaa.

-Älä ole turhan vaatimaton. Myra sanoi kuulleensa Meg Murraylta, että osaat kertoa hauskoja tarinoita — miksi et siis kirjoittaisikin hyvin.

-Kysy Myralta, Betty sanoi kiivaammin kuin aikoikaan. -Hänhän tietää minusta kaiken!

-Suutuitko? Ei ollut tarkoitus.

-Hyvä. Päivää, rouva Davidson! Joko lehmä poiki? Kuinka hauskaa, että pääsitte sittenkin tulemaan. Betty hypähti seisomaan ja otti vastaan rouva Davidsonin ojentaman käärön. Meggie sirkutti isoäidilleen ja taputti käsiään. Ken hymähti, kohautti olkapäitään ja lähti poikajoukkoon, joka oli kokoontunut huvimajan ympärille.

Hetken kuluttua alkoi nurmikentältä kuulua harmoonin ääni. Flora soitti hyvin, ja Betty pääsi katsomaan Robin ja Annan aloittamaa tanssia Jamien haettua kirkuvan Meggien nukkumaan.

-Saanko luvan? Ken kumarsi Bettylle. -Minun täytyi ehtiä ennen muita!

-Tuskinpa tähän jonoa olisi päässyt muodostumaan. Betty ei pitänyt siitä, että joutui aloittamaan Kenneth Knoxin parina — kas niin, tuolla rouva Knox nyökkäsi äidillisesti, ja rouva MacDonald kumartui kuiskuttelemaan tämän kanssa. Kun valssi sitten loppui, Betty livahti salamannopeasti Jim-enon luo, joka asetteli valokuvausvälineitään pensasaidan luo, ja oli olevinaan niin kiinnostunut valokuvauskoneesta, että Ken ymmärsi vihjeen.

Tanssien välillä otettiin sitten valokuvia. Jamie ja John kantoivat pensasaidan edustalle penkin, jolla ensin kuvattiin Anna ja Rob, sitten koko vierasjoukko, suku ja lopulta perhe. Sen jälkeen Rob tosiaan vaati, että Bettystä oli otettava yksityiskuva. Ja niin penkki vietiin pois ja Betty asettui seisomaan pensaiden keskelle muodostaen vaaleassa sifongissaan kauniin hahmon tummaa taustaa vasten.

-Olet oikein herttainen, tyttöseni, tuomari sanoi, kun kuva oli otettu. -Ja äitisi näköinen.

Betty hymyili. Hän tiesi saaneensa parhaimman isän kohteliaisuuksista — tälle äiti oli kaiken täydellisyyden mitta.

Päivä kului, kunnes suurin osa vieraista alkoi tehdä lähtöä. Effie laittoi jäljellä oleville sukulaisille kevyen päivällisen, Anna meni lepäämään ja Rob järjesti Johnin kanssa ilotulitusta.

Betty auttoi Jennyä lypsyllä ja istui sitten keittiönportaalle suuri esiliina edessään leikkaamaan juustoa illalla tarjottavien voileipien päälle. Mary kyykki hänen jaloissaan ja varjeli juustonviipaleita Minnieltä ja Pennyltä.

-Onko tämä ollut hauska päivä? Betty kysyi.

Mary nyökkäsi innokkaasti.

-Kihlajaiset ovat melkein yhtä hauskat kuin häät, hän ilmoitti vakavana. -Koska sinä menet kihloihin?

-Eihän minulla ole miestäkään, rakas lapsi.

-Ota Duncan, hän on mukava, ja minä pidän oikeasti punaisesta tukasta. Vai pidätkö sinä enemmän Ken Knoxista?

-Älä puhu tyhmyyksiä. Minä menen seminaariin, eikä opettaja tarvitse miestä. Vie kissat nyt pois, äiti huutaa sinua. Betty ei huomannut lainkaan, että hänen pikkusiskon vuodatuksen aikana vuolemansa juustonpalat olivat aivan epäonnistuneita.

Illalla kylän nuoriso kokoontui vielä puutarhaan. David hoiti Alexin gramofonia, Rose tarjoili säteilevänä teetä ja Charles Moore istui kahdeksas kupillinen kädessään ja vain katseli häntä. Anna oli niin hauska ja ystävällinen, ”ettei häntä tuntisi jos ei tuntisi häntä”, kuten John harvinaisen tyhjentävästi selitti.

Betty hiipi kertomusvihko ja kynä kädessään istumaan kahden koivun väliin asetettuun korituoliin. Hän oli saanut kirvelevän rakon jalkaansa ja keksinyt sitä paitsi perusjuonen kirjoituskilpailuun aikomaansa kertomukseen. Tietenkään hän ei voittaisi eikä sitä odottanutkaan, mutta oli sentään hauska koettaa. Ja täältä näkisi ilotulituksenkin, kun se yhdeksältä alkaisi.

Oli lämmin elokuun ilta, kuu oli nousemassa taivaalle. Betty kietoi ohuen huivinsa tiukemmin hartioilleen, avasi vihon, etsi tyhjän sivun ja alkoi kirjoittaa.

Pikku juoni oli oikeastaan hyvin vähäpätöinen, mutta Bettyn kynä liisi riviltä toiselle varmasti ja vain harvoin pysähtyen; se juoksi sanoja pitkin ja rakensi niistä tikapuut siihen ihmeiden valtakuntaan, josta Isoäiti oli puhunut. Tarinan runko kasvoi ja kehittyi, sen oksat kohosivat ja haaroittuivat, niihin puhkesi vihreitä, tuoksuvia silmuja. Betty kirjoitti silmät kimmeltäen, huulet värähdellen, posket punaisina.

Kahden tunnin kuluttua hän heräsi unelmistaan kylmästä väristen siihen, että tarina oli saanut yllättävän mutta silti luontevan lopun, ja joku huusi:

-Ilotulitus alkaa!

Tyttö sulki vihkonsa ja kiiruhti hiukan ontuen huvimajan luo. Rose astui juuri ulos Charles Mooren käsipuolessa.

-Missä sinä olet ollut? sisar huudahti. -Olin jo huolissani.

-Ei olisi tarvinnut. Raketit alkoivat räiskähdellä taivalla, ja Betty rutisti suuren aarteen sisältävää vihkoa lujasti rintaansa vasten. -Olin vain vaeltamassa sateenkaaren poluilla.

-Varjelkoon tuota lasta, puuskahti Rose. -Tule, Charlie, mennään vähän lähemmäs.

Betty naurahti, sitten hän istuutui huvimajan kynnykselle ja katseli raketteja, kunnes ne sammuivat elokuun taivaalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti