sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

30. luku: Lehtiasiamies

Kuusikukkulalla alkoi nyt kova hyörinä, olivathan kyseessä perheen ensimmäiset oikeat kihlajaiset — Jamielle ja Floralle ei sellaisia ollut sattuneesta syystä koskaan pidetty. Mutta kaunaa ei kumpikaan kantanut, sillä Flora tuli oma-aloitteisesti auttamaan leipomuksissa, ja Jamie korjasi keittiön lahon portaan ja laittoi huvimajaan uudet ikkunapielet.

Meggie jäi Bettyn vahdittavaksi; äiti sanoi, että hänen täytyi ”koota voimia raskasta talvea varten” eikä rasittaa itseään taloustöillä. Tosiasiassa kaikki tiesivät, miten vastenmielisiä siivous- ja keittiötyöt Bettylle olivat, ja että hänestä oli eniten hyötyä, kun hän piti Meggien poissa toisten jaloista.

Meggie olikin ohjelmanumero sinänsä. Hän täyttäisi elokuun puolivälissä kokonaisen vuoden, kävellä taapersi jo ympäriinsä kuin utelias ankka, mutta mieluummin kuitenkin eteni nelinkontin ja tekikin sen sellaista vauhtia, etteivät aikuiset olleet pysyä perässä. Hän löytyi milloin maistelemassa Minnien ruokakupin sisältöä, milloin leikkimässä tuomarin partaveitsellä, jonka tämä oli unohtanut makuuhuoneen pöydälle, johon Meggie ylettyi nousemalla seisomaan. Betty ei uskaltanut jättää lasta hetkeksikään silmistään, ei varsinkaan sen jälkeen, kun Meggie oli keksinyt, miten hauska lelu neulatyyny oli.

Eräänä aurinkoisena heinäkuun päivänä Betty istui Meggien kanssa nurmikolle levittämällään huovalla ja leikki kädenkätkemisleikkiä, joka oli nuoremman tytön suuri ihastus. Meggie hyökkäsi kuin pullea pantterinpentu kiinni Bettyn käteen, joka möyri huovan alla, ja nipisti sitä riemusta kiljuen.

-Ei, veljentytär, nyt minä en jaksa enää, Betty lopulta ilmoitti, käänsi Meggien selälleen ja kutitti soman esiliinan suojassa olevaa massua. -Sinun pitäisi nukkua päiväunesi, kultamuru.

-E-e! Meggie huitoi käsiään ja antoi tädilleen läjähtävän suukon.

Betty nauroi ja suukotti takaisin, kun äkkiä kuuli veräjän narahtavan. Cathy-rouva ei antanut tuomarin öljytä saranoita, sillä tuo yllätysvieraista varoittava narahdus oli pelastanut Kuusikukkulan perheen monesta nolosta tilanteesta.

Betty kääntyi katsomaan, ponnahti istumaan ja tunsi äkkiä punastuvansa. Portilla seisoi Duncan Fleming yllään golfhousut ja tukevat kengät, takki käsivarrellaan, lippalakki takaraivollaan ja nahkareppu olkapäällään.

Jos nurmikolta olisi noussut Maria Stuartin haamu, ei Duncan olisi näyttänyt ällistyvän pahemmin. Betty oikoi rypistynyttä hamettaan ja tuli tervehtimään oikein vielä uskomatta näkemäänsä.

-Päivää — mutta mitä taivaan tähden sinä teet täällä? hän kysyi.

Duncan selvisi ällistyksestään sen verran, että laski reppunsa maahan ja ojensi hänkin kätensä.

-Otan vastaan lehtitilauksia, hän sanoi, ja harmaat silmät alkoivat tuikkia. -Enpä vain arvannut osuvani sinun onnelliselle saarellesi, Sappho!

Betty nauroi.

-Tulit pahaan aikaan, sillä täältä et löydä ketään, joka ehtisi nyt kiinnostua lehdistä — ellemme Meggie tai minä tilaa!

-Niin, täällä taitaa olla tosiaan tekeillä jotakin erikoista. Duncan viittasi hymyillen mattoihin, jotka lepattivat huvimajan takana kuivaustelineessä kuin kirjavat purjeet. -Saanko olla utelias — mistä ihmeestä on kysymys?

-Veljeni Rob on mennyt kihloihin, ja koko talo on sekaisin kihlajaisten takia. Minulle ei onneksi ole annettu muuta tehtävää kuin Meggiestä… Luoja varjelkoon, missä hän on?

Huopa oli tyhjä.

-Se pikkuinen palleroko? Eihän hän kauas ole voinut ehtiä, Duncan sanoi ja kuivasi nenäliinalla otsaansa, sillä päivä oli lämmin.

-Et tunne Meggietä, Betty mutisi synkästi. -Meg! Meggie! Missä sinä olet?

Mistään ei kuulunut tytön iloista kujerrusta, itkua tai huudahduksia.

Duncan heilautti takkinsa aidalle ja asetti hattunsa sen päälle.

-Kai minun täytyy auttaa sinua etsimisessä. Meggie!

Huovan lähellä ei näkynyt jälkeäkään ruudullisesta koltusta. Puutarha oli tyhjä, mutta Keijulehtoon johtava portti oli auki. Annie oli lähetetty hakemaan sieltä katajia, joilla voitaisiin pyyhkiä huoneiden seinät, ja oli unohtanut sulkea salvan, vaikka häntä oli nimenomaan varoitettu siitä.

Betty seisahtui onnettomana.

-Lehdossa on hänelle niin monta lymypaikkaa, että niiden tutkimiseen menee päiväkausia, hän huokasi. -Ja Meggie ryömii niin nopeasti, ettei sitä voi uskoakaan.

Duncan työnsi kädet taskuihinsa ja mietti. Hän oli tavallaan syyllinen lapsen katoamiseen, koska oli hetkeksi vienyt kokonaan Bettyn huomion — ja sitä paitsi Sappho oli vastustamattoman soma tässä ympäristössä. Nämä kaksi seikkaa saivat nuoren miehen päättämään, että juuri hänen täytyi löytää pikku Meggie.

-Meidän ei auta muu kuin mennä etsimään ja huudella häntä, Duncan sanoi. -Noin pieni lapsi ei vielä osaa mennä piiloon kiusallaan, vaan varmasti vastaa jos kuulee nimensä.

Samassa kauempaa puiden lomasta kuului vihaista koiran räksytystä ja lapsen pelästynyt kiljaisu.

-Meggie! huusi Betty. -Hyvä Luoja, siellä on varmasti Knoxien vihainen koira — he eivät pidä sitä kahlittuna, vaikka kaikki lapset pelkäävät sitä!

-Minä osaan kyllä käsitellä koiria, Duncan vakuutti ja tarttui Bettyn ranteeseen. -Tule, nyt juostaan!

He juoksivat tammien lomitse, kunnes näkivät itkevän Meggien, jonka edessä suuri pörröinen koira räyskytti.

-Pysy kauempana, mutta vedä lapsi sivuun heti kun käsken, Duncan komensi.

Betty nyökkäsi vapisevin huulin. Jostakin syystä hän luotti täysin Duncaniin. Tämä sieppasi maasta oksankarahkan ja uhkasi sillä koiraa, joka raivokkaasti muristen kääntyi tavoittamaan uutta uhria.

-Nyt — nopeasti!

Meggie ei ehtinyt edes kiljaista, kun Betty jo puristi häntä rintaansa vasten. Koira irvisteli Duncanille; se oli valmis käymään hätyyttäjänsä kurkkuun, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Mutta Duncan oli päättäväinen ja teki tukevalla oksalla niin uhkaavia liikkeitä, että koira joutui perääntymään, painamaan hännän koipien väliin ja lopulta juoksemaan kauemmaksi.

-Voi hyvä Jumala… Betty istuutui suurelle kivelle, sillä hänen polvensa tuntuivat olevan hyytelöä. Meggie niiskutti, nykäisi sitten Bettyä palmikosta ja supatti pehmeällä lapsenäänellään Duncania osoittaen:

-Iltti!

Kyyneleet tulvahtivat Bettyn silmiin, mutta Duncan kyykistyi hänen eteensä, kutitti Meggien pulleaa poskea ja sanoi harmaat silmät välkkyen:

-Kiltti minä olenkin, kultaseni, ja nyt saat antaa minulle suukon henkesi pelastamisesta.

Silloin Meggie ojensi molemmat kätensä, tarttui Duncania poskista ja painoi mojahtavan suukon tämän nenään.

-Niin sitä pitää! Duncan pyyhkäisi nenänpäätään, johon Meggien hellyydenosoitus oli jättänyt kostean jäljen. -Älä nyt itke, Sappho, vai oletko sinä mustasukkainen?

Betty puisti päätään, ja hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa.

-Tule, mennään sisään nyt, tyttö sanoi. -Olet ansainnut lounaan tästä hyvästä.

-Kyllä se minulle sopii, mikäli en ole tiellä.

-Et varmasti, kunhan muistat nostaa jalkasi ylös aina kun Jenny lähestyy moppinsa kanssa!

He kävelivät takaisin puutarhaan ja Duncan salpasi portin lujasti.

-Minun on ollut ikävä sinua, hän tunnusti huolettomasti. -Iloisuuttasi ja hyvää sydäntäsi. En voi uskoa onneani, kun osuin juuri tänne!

-En minä ole lainkaan hyväsydäminen. Betty irrotti viidennen kerran Meggien sormet hiuksistaan.

-Etkö? No, entäpä Sarah-neidin juttu? Tai Rosien tanssiaiskutsu? Voit arvata, että Chrissy on kertonut minulle erinäisiä asioita.

-Äsh, täytyyhän ystäviä auttaa.

-Kaikki eivät auttaisi.

-Mutta minä autan. Mary! Sano Effielle, että tulee vielä yksi lounaalle!

Mary, joka oli kurkistanut kuistilta, katosi jälleen. Kun Betty, Duncan ja Meggie sitten tulivat portaiden luo, vilahti ikkunoissa pitkä rivi päitä, jotka koettivat enemmän tai vähemmän onnistuneesti kätkeytyä verhojen taa. Rouva Stewart astui kuistille ensimmäisenä ja loi Bettyyn kysyvän katseen sillä välin kun Duncan haki tavaransa portilta. Betty selitti nopeasti, miten Meggie oli kadonnut ja miten Duncan oli ajanut pois Knoxien vihaisen koiran.

-Oli kyllä kokonaan minun syyni, että lapsi katosi, pisti Duncan väliin.

-Siitä huolimatta hän tulee lounaalle, eikö niin? Betty hymyili suostutellen, ja Meggie tehosti vaikutusta kirkumalla ihastuneena:

-Iltti! Iltti!

-Totta kai, aina meidän pöydässämme on tilaa ylimääräiselle lautaselle, sanoi rouva Stewart. -Tulkaa toki sisään, herra Fleming!

Duncan totteli. Hän huomasi heti, että oli suuren uteliaisuuden kohde; porraskaiteen lomasta kurkisti ainakin kolme päätä, salin ovesta toinen mokoma, ja kynnysmatolla epäluuloisesti mulkoilevat kaksi kissaa näyttivät yhtyvän mielipiteeseen, jonka Effie ilmitoi äänekkäästi keittiössä:

-Varjelkoon, kaupunkilaisherra! Mitä me hänelle syötämme?

Betty koetti olla huomaamatta tätä yleistä mielenkiintoa. Hän lörpötteli ahkerasti, polkaisi Johnia jalalle ja toivoi, ettei Annie sanoisi mitä ajatteli, kun tämä ilmestyi paikalle mukanaan korillinen katajanoksia. Flora haki Meggien nukkumaan, ja Robin lisäksi hän oli ainoa joka ei mitannut Duncania silmillään kiireestä kantapäähän — Rob tervehti vierasta tuttavallisesti ja kiitti toisen onnitellessa.

Lopulta Kuusikukkulan perhe istui lounaspöytään. Silloin Betty huomasi lautasensa vieressä kirjeen, jonka Annie oli tuonut muun postin mukana kylästä. Kirje oli Jerry Oagilta, ja jostakin syystä tytölle tuli kiire työntää se vyöhönsä. Duncan oli kuitenkin nähnyt lähettäjän nimen.

-Onko tämä yksi niistä poikakoulun pikkukavereista? hän kysyi ilkikurisesti.

-Gerald Oag ei suinkaan ole mikään ”pikkukaveri”. Betty sieppasi korista leivän ja alkoi voidella sitä hurjasti. -Hänenlaisiaan kutsutaan nuoriksi herrasmiehiksi.

-Ahaa, niin, niinpä tietysti. Duncan nauroi sisäänpäin. Sitten hän päätti olla kiusaamatta Sapphoa enempää ja alkoi kertoa, miksi oikeastaan oli ilmestynyt Kuusikukkulan portille.

-Isä on toiminut muutaman aikakauslehden asiamiehenä kirjakauppatyönsä ohessa jo vuosia, mutta kun minä tulin täysi-ikäiseksi ja aloitin työn kaupassa sen itsenäisenä osakkaana, otin asiamiestehtävätkin hoitaakseni, hän selitti. -Lehtiä tilataan melko mukavasti kaupungissa, ja usein maalta tulleetkin käyvät liikkeessämme tekemässä tilauksia. Niinpä ajattelin, että voisin yhtä hyvin tuoda tilauslomakkeet heidän luokseen — ja samalla sain hyvän syyn lähteä pienelle lomamatkalle. Matkustin junalla Fort Williamiin ja olen viikon päivät vaeltanut jalkaisin Suuren laakson alueella yhdyskunnasta toiseen. Huomenna minun on määrä olla taas Fort Williamissa ja lähteä junalla kotiin.

-Kannattaako se? Jamie kysyi kiinnostuneena.

Duncan naurahti.

-Sanotaan nyt näin, että jos elantoni olisi tämän työn varassa, ei siinä olisi hurraamista, mutta aivan kiitettävästi lehtiä on kuitenkin tilattu. Ja kun samalla saa vaeltaa Ylämaalla, en minä suorastaan valita. Ehdin kyllä olla taas tarpeeksi Vanhassa savupesässäkin!

-Mitä Vanhaan savupesään oikeastaan kuuluu? Betty kysyi. -Miten Chrissy voi?

-Hän nauttii elämästään — juoksee Jessien ja Nannyn luona tai kävelee tuon Smollettin pojan kanssa.

Betty nyökkäsi ja koetti keksiä kuumeisesti jotakin sanottavaa, joka johdattaisi puheen pois poikakoulun ”pikkukavereista”. Onneksi isä alkoi samassa kysellä niistä lehdistä, joiden tilausluettelot Duncanilla oli mukanaan. Kuullessaan Kaledonian Äänen nimen Bettyn posket alkoivat hehkua, eikä hän uskaltanut katsoa Robiin.

-Jokamiehen Lukemisto on muuten julistanut kirjoituskilpailun, Duncan sanoi, kun oli ehditty jälkiruokaan. -He etsivät kertomuksia suureen joulunumeroonsa ja samalla uusia avustajia. Tahtoisitko kokeilla, Bet?

Betty nielaisi.

-Enhän minä pärjää, hän mutisi.

-Et saa koskaan tietää ellet yritä. Saat minulta säännöt.

-Niin, Bettyhän kirjoittelee mielellään, rouva Stewart huomautti hymyillen. -Koeta vain onneasi jos tahdot.

-En tiedä, ehdinkö…

-Tosiaan, ensi syksy on sinulle varmasti kiireinen. Et taida ehtiä enää edes teatteriin? Duncan kysyi.

-En ainakaan kovin usein. Betty oli kiitollinen, kun hänen ”kirjoittelemisensa” unohdettiin.

Mutta ruuan jälkeen Duncan kuitenkin otti reppunsa ja etsi sieltä kuoren, jossa oli Jokamiehen Lukemiston leima. Hän oli juuri ottamassa taitettua arkkia esiin, kun tunsi nykäisyn lahkeessaan. Eliza tuijotti häntä epäillen.

-Mitä sinä tahdot, pikku ystävä? Duncan kysyi kyykistyen.

-Menetkö sinä naimisiin Betin kanssa? Eliza tiukkasi.

-Minä? Duncanin silmät säihkyivät naurusta ja Betty näytti siltä kuin olisi tahtonut sulkea pikkusisarensa vaatekomeroon. -Mikäs siinä, jos Bet huolii minut. Huolitko?

-Mene tiehesi, typerä tyttö! Betty lennätti Elizan kauemmaksi, mutta Duncan oli jo ehtinyt sujauttaa makeisen tämän esiliinantaskuun.

-No, mitä sanot? Duncan tiukkasi.

-Älä höpsi nyt. Betty puisteli olemattomia tomuhiukkasia puseronsa hihalta. -Löysitkö sääntöjä? Voinhan kokeilla onneani kilpailussa.

Duncan ojensi paperin tytölle, sitten hän painoi lakin päähänsä ja otti reppunsa ja takkinsa.

-Joko sinä menet? Betty huudahti kuitenkin vähän pettyneenä. -Tarkoitan, että onko sinulla yösija tiedossa?

-Kierrän vielä Glen Longissa muutamassa talossa ja lähden sitten kävelemään Fort Williamiin, niin että voin yöpyä siellä ja lähteä aamujunalla Edinburghiin. Suurkiitos maukkaasta ateriasta, rouva Stewart! Toivottavasti en nyt häirinnyt kovasti teitä kiireittenne keskellä.

-Voi ei toki, oli miellyttävää taas tavata. Rouva Stewart hymyili ja ajoi pois Elizan, joka tuli kärttämään lisää makeisia.

-Näkemiin sitten, Sappho. Duncan ojensi kätensä ja puristi lujasti Bettyn kättä. -Ole kiltti tyttö.

-Sinä olet hupsu, Betty sanoi, ja Duncan nauroi.

-Syyskuussa nähdään, hän sanoi ja lähti.

Betty jäi seisomaan kuistin ovelle puristaen Jokamiehen Lukemiston kirjoituskilpailun sääntöjä rintaansa vasten. Vallaton auringonsäde leikki Duncanin lippalakin alta näkyvillä punaisilla niskahiuksilla hänen kulkiessaan kukkulatietä alas. Mutkassa hän kääntyi ja heilautti toverillisesti kättään. Betty heilutti takaisin.

-Syyskuussa, hän mutisi. -Siihen on yli kuukausi.

Samassa helähti tytön takaa Maryn kirkas ääni:

-Bet, onko punainen tukka sinusta nätti?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti