lauantai 5. heinäkuuta 2008

29. luku: Eräs puhelinsoitto

Kun Betty sinä keskiviikkoaamuna heräsi, satoi kaatamalla. Tammenoksat taipuivat ja huokailivat tuulen pyörittäessä niitä, ja ikkuna oli pisaroitten viiruttama.

-Typerää, tyttö tiuskaisi, ennen kuin oli edes ehtinyt työntää jalkojaan lattialle.

-Älä viitsi marista heti aamusta, Rose murahti peilin luota. -Charlie lupasi viedä minut ajelemaan, mutta eihän siitä nyt tule mitään!

-Sinun päähäsi ei sitten sovi mitään muuta kuin ”Charlie-sitä” ja ”Charlie-tätä”! Betty roiskutti vettä ympäriinsä pestessään kasvojaan, eikä kaatanut pesuvatia tyhjäksi, kuten olisi pitänyt.

Siitä päivästä näytti tulevan harmaa muutenkin kuin sään suhteen. Elizalla oli hammassärkyä ja hän nyyhkytti vuoteessaan kasvot linimentillä kostutettuun riepuun kiedottuna, Mary oli pilannut nukkensa pukukankaan ja itki vaatekomerossa; kaksoset riitelivät siitä, kumman vuoro oli auttaa viikkosiivouksessa, ja koska he eivät päässeet sovintoon, saivat Cathy-rouva ja Jenny pärjätä kahden; John oli nukkunut huonosti ja äyski jokaiselle, Betty paiskoi ovia ja Rose murjotti uusimman muotiromaanin takana. Vain Jennie oli onnellinen opetellessaan valmistamaan marjapiirakkaa keittiössä Effien johdolla. Robin mielialaa ei kukaan tiennyt, sillä hän oli kadonnut sateeseen aamiaisen jälkeen välittämättä siitä, että kosteus teki hänen kiharansa entistä pörröisemmiksi — ”tai ehkä juuri sen vuoksi”, ajatteli Betty purevasti.

Lopulta tyttö käpertyi salin sohvalle kertomusvihon ja kynän kanssa. Kun hän oli päässyt tarinassa hyvään alkuun, soi puhelin. Se oli kaukopuhelun pitkä soitto.

-Betty, mene vastaamaan! huusi Rose kirjastosta.

-Älä luule, se on kuitenkin isälle. Menköön John.

-Sitä saat kyllä odottaa. John lojui ruokasalin sohvalla ja selaili Monte Criston kreiviä.

Puhelin soi uudelleen. Vihdoin Jenny kiiruhti yläkerrasta pölyriepu kädessään.

-Talo on ihmisiä täynnä, eikä kukaan… hän mutisi. -Haloo? Anteeksi? Kyllä, kyllä on. Kuka? Betty-neiti? Hetkinen.

Betty oli sulkenut kertomusvihon. Kuka hänelle saattoi soittaa?

Jenny ilmestyi ovelle.

-Duncan Fleming tahtoo puhua Bettyn kanssa, hän ilmoitti.

Kuusikukkulan unelias tunnelma katosi kuin poispuhallettuna. Betty syöksyi sieppaamaan torven, ja hetkessä sisarukset olivat piirittäneet hänet.

-Haloo? Niin, minä olen… Ai, sinäkö Duncan? Betty koetti irrottaa Maryn tahmaiset sormet helmoistaan. -Mitä sinä sanot?

-Ei ole romanttista kosia puhelimessa, kailotti John sateenvarjotelineeltä.

-Pidä suusi kiinni! Ei, en minä sinulle puhunut, vaan Johnille… Kuinka? Linja särisee. Ei mutta — onko se totta? Betty huudahti. -Oletko aivan varma? Oletko nähnyt listan? Neljänneksi paras — voi hyvä Luoja… Entä Rosie? Ei, en kuule nyt… Tuki suusi, John!

-Kysy, huoliiko hän kaksoset samaan kauppaan! John oli jättänyt sateenvarjotelineen ja tuli antamaan sisarelleen hyviä neuvoja.

Betty painoi armotta kämmenensä Johnin suulle.

-Niin, Rosie… Seitsemäs? Todellako? Voi kiitos, kiitos, Duncan! Niin, sano paljon terveisiä Chrissylle ja muille… Kiitos vielä kerran… Kuulemiin!

Betty laski torven paikoilleen, soitti loppusoiton ja kääntyi ympärilleen kerääntyneeseen joukkoon päin ylväänä kuin kuningatar. Jenny oli jäänyt kuuntelemaan, rouva Stewart tullut yläkerrasta ja jopa vanha Effie seurannut Jennietä keittiöstä. Tuomari kurkisti työhuoneensa ovesta.

-Minut on valittu seminaariin neljänneksi parhaalla pistemäärällä, Betty melkein kuiskasi.

Halliin laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Sitten Mary kysyi varovasti:

-Onko se hyvä?

-On, oikein hyvä. Rouva Stewart suuteli Bettyä. -Onnea, rakkaani, olet onnistunut mainiosti.

-Voi Bet! Rose syleili sisartaan myrskyisästi. -Ajatella, että sinusta tulee opettajatar!

-Ja minä kun jo luulin, että pääset naimisiin, virnisti John. -Onnea, sisko.

-Kuka soitti? tuomari kysyi. –Olet ansainnut tämän, tyttö, mutta keneltä tieto tuli?

-Duncan Flemingiltä. Betty kumartui nostamaan syliinsä Elizan, jonka meteli oli houkutellut alakertaan, eikä kukaan nähnyt hänen silmiään. -Tämä oli sattumalta pistäytynyt opistolla ja nähnyt hyväksyttyjen listan.

Duncan ei ollut kertonut, että oli pitänyt koko heinäkuun tapanaan ”pistäytyä” opistolla ilmoitustaulua lukemassa, mutta siitä huolimatta tuomari ja Cathy-rouva vilkaisivat toisiinsa ja David alkoi nauraa ääneen.

-Mikä nyt on noin hauskaa? Betty mutisi ja painoi poskensa vasten Elizan paisunutta poskea. -Rosie on seitsemänneksi paras, ajatelkaa! Ei, mutta minunhan täytyy soittaa hänelle!

-Mitä Bet on tehnyt? kysyi Eliza ja otti Annieta kädestä, kun Betty oli laskenut hänet maahan ja tilannut kaukopuhelun Aberdeeniin.

-Hänestä tulee opettaja, Annie vastasi.

-Opettaja? Sellainen kuin herra Macmillan?

Eliza mietti ankarasti. Sitten hän sanoi kummeksuen:

-Mutta eihän Bet ole kalju!

Betty hillitsi vaivoin naurunhalunsa, sillä keskus oli juuri vastannut. Kunpa vain rouva Cameron nyt kuuntelisi langalla!

Rosie oli haltioissaan, kun Betty vihdoin sai hänet langanpäähän. Tytöt olisivat rupatelleet varmasti tunnin, ellei tuomari olisi tullut huomauttamaan, että kaukopuhelut maksoivat omaisuuden, eikä hinnasta saanut alennusta, vaikka kuinka oli juuri päässyt seminaariin.

Sade alkoi vihdoin laantua ja koko maailma oli raikas ja tuoksuva. Jenny kattoi lounaan kuistille, ja Rose kävi poimimassa kimpun hajuherneitä pöytään Bettyn kunniaksi, vaikka märkä ruoho kastelikin hänen kenkänsä ja hameenhelmansa.

-Mutta missä Rob on? rouva Stewart kysyi, kun oli istuttu aterialle.

-Hän lähti Longiin, David ilmoitti ja katseli silmät säteillen lihahyytelöä ja perunapalleroita, jotka Effie toi pöytään.

-Hän tulee! huusi Mary. -Ja Anna tulee myös!

-Hyvänen aika. Cathy-rouva riisui huivin, jonka oli sitonut päähänsä siivouksen ajaksi. -Annie, pyydä Jennyä tuomaan yksi lautanen lisää.

-Anteeksi että olen myöhässä, Rob sanoi astuessaan kuistille säteilevä Anna käsipuolessaan. -Emme vain huomanneet ajan kulua, sillä — me olemme menneet kihloihin.

-Mutta koska… Cathy-rouva räpytteli silmiään.

-Tänä aamuna, Anna sanoi niin ujosti, että Betty hämmästyi.

Kun samaan perheeseen pudotetaan kaksi pommia puolen tunnin välein, ei vaikutus voi juuri olla muuta kuin tyrmäävä. Täytyy siis vain ihailla Stewartin perhettä, joka selvisi niinkin nopeasti järkytyksestään. Ottaessaan vastaan onnitteluja Rob vilkaisi huvittuneena isäänsä, jonka kasvoilla oli tyytyväinen myhäily; olihan sentään toista naida tohtorin kuin Davidsonin suvusta.

Kun Rob ja Anna oli kutsuttu pöytään, ilmoitti John kärkkäästi Bettyn pääsykoetuloksesta. Erityisesti hän korosti sitä, että asiasta oli ilmoittanut Duncan Fleming.

-Lautakunnan kirje tulee varmaan huomenna, sanoi Betty nopeasti ja yritti potkaista Johnia pöydän alla. Potku osui kuitenkin Robin nilkkaan, ja tämän silmät alkoivat tuikkia iloisesti.

Illalla tuomari ja rouva Stewart kävelivät Robin kanssa Mäntykankaalle tapaamaan Cameroneita. Betty ja Rose lähtivät mukaan; Rose siksi, ettei ollut tavannut Charlietaan kahteen päivään, Betty siksi, että tahtoi mielellään nähdä rouva Cameronin ilmeen.

Tulevat sukulaiset otettiin tietysti avosylin vastaan. Tohtori oli itse kotona — nauraen hän sanoi olevansa jo huolissaan toimeentulostaan, kun Longin asukkaat eivät ollenkaan tänään sairastaneet — ja Charles Moore vei Rosen puistoon; Anna ja Rob olivat kadonneet sinne jo aiemmin.

-Ja pikku Bettykö aikoo lukea opettajattareksi? rouva Cameron kysyi imelästi hymyillen heidän istuessaan teepöytään. -Satuin vain kuulemaan, kun eräs — nuori mies soitti siitä Bettylle.

Betty kätki hymynsä juustopiiraan palasen taa.

-Kyllä, menen seminaariin, hän sanoi ja väisti tahallaan tuon kiusallisen ”nuoren miehen”. Mutta rouva Cameronia ei niin vain eksytetty jäljiltä.

-Sinulla taitaa olla monia… ihailijoita Edinburghissa, rouva jatkoi sitkeästi.

-No, Isabel, tohtori murahti ja loi vaimoonsa varoittavan katseen.

Mutta Betty oli saanut ilkikurisuuden puuskan. Cathy-rouva näki pilkkeen tytön silmissä ja huolestui — eikä aiheetta.

-Voi kyllä, minulla on paljon tuttavia.

-Oh… No, et kai ehdi opettaa kovin kauan, menet varmasti pian naimisiin.

-No jaa, voisinhan tehdä sen, kun vain tietäisin kenet ottaisin. Eräs osaa pyyhkiä jalkansa oikein kauniisti astuessaan huoneeseen, mutta hän nuuskaa — ja toinen, joka ei nuuskaa, nakertaa koko ajan rintasokeria. Se olisi sietämätöntä, vai mitä? Betty pani kiharaisen päänsä kallelleen ja katsoi rouva Cameronia viattomin silmin.

Rouva yskäisi ja soitti palvelustyttöä tuomaan lisää teetä.

-Kas niin, ehkä puhumme hieman kihlajaisista, mutisi hän, eikä enää vilkaissutkaan Bettyyn. Tämä puolestaan juhli voittoaan ottamalla toisen palan mansikkakakkua.

Koska rouva Cameron tahtoi järjestää häät ainokaiselleen, päätettiin kihlajaiset järjestää Kuusikukkulalla elokuun alussa.

-Sinun syntymäpäivääsi täytyy viettää sitten vähän vaatimattomammin, rouva Stewart sanoi Bettylle ja näytti hiukan levottomalta. Hän pelkäsi, että tyttö jatkaisi ilveilyään.

-Voi, ei se mitään! Betty huudahti sydämellisesti. -Minullahan oli tanssiaiset vuosi sitten, ja kihlajaisten suunnittelu on varmasti hauskaa.

-Hyvä on. Mutta Betty, oletko hyvä ja haet toisetkin nuoret teelle? Rouva Cameron hymyili niin leveästi, että Betty arvasi tämän aikovan sillä aikaa kysellä kautta rantain äidiltä totuutta hänen ”ihailijoistaan”.

Loppuilta kului kuitenkin leppoisasti. Betty oli kätkeytynyt penkille syreenipensaan alle ja nautti kuutamosta ja kauempaa kuuluvasta hillitystä puheensorinasta. Hän oli juuri nukahtamaisillaan mukavalle paikalleen, kun Rob kumartui hänen ylitseen.

-Herätys, Ruusunen, veli kuiskasi nauraen. -Vai odotatko, että prinssisi tulee antamaan sinulle suudelman?

-Ole hölmöilemättä! Betty hypähti seisomaan. -En minä ole prinsessa.

-Etkö? Rob nauroi vallattomana kuin ainakin juuri kihlautunut nuori mies. -Tule joka tapauksessa, lähdetään kotiin.

Betty seurasi häntä hiukan palellen.
-Tästä tulee vielä vauhdikas kesä, hän ajatteli ja haukotteli makeasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti