perjantai 4. heinäkuuta 2008

28. luku: Loma alkaa

Heinäkuun 3. päivänä
”Tulin juuri pääsykokeesta. Meillä oli lupa kirjoittaa yhdeksästä neljään, ja valvojan täytyi melkein repiä paperit käsistäni viisi minuuttia yli neljä. Rosie oli lähtenyt neljännestuntia aiemmin, mutta odotti minua ulkona.

-Nyt se on sitten ohi, hän huokasi kävellessämme hitaasti katua pitkin. -Olemme tehneet parhaamme ja päässeet vastuusta.

-Minä olen lukenut nämä kaksi päivää niin, että kaikki asiat tuntuvat olevan sekaisin päässäni, hymähdin. -Mutta nyt alkaa loma, eikö se ole ihanaa!

Rosie myönsi, että se on ihanaa. Sitten puhuimme vielä Sarahista ja Neilistä ja muusta mielenkiintoisesta.

Minut on kutsuttu Mailfordien luo hotelliin illalliselle. Pelkään hiukan Sir Edwardia — Sarah sanoi hänen olevan pitkävihainen, ja menisin paljon mieluummin isän ja äidin ja Robin kanssa Brodielle illaksi. Mutta lady Florence on sentään ystäväni. Ja huomenna lähdemme kotiin — kahdeksi suloiseksi kuukaudeksi takaisin Kuusikukkulalle!

Mutta milloin ihmeessä saamme tulokset?

Kuusikukkulalla heinäkuun 5. päivänä
”Istun Keijulehdossa Ikivihreän kuusen alla, ja vieressäni kukkivat villiruusut. Kuusi ja ruusut hurmaava yhdistelmä.

Sir Edward ei purrut nenääni irti, vaikka aluksi sitä pelkäsin. Hän kyseli kaikenlaista Sarahista ja Tiedon kunnaista. Kerroin totuuden sen mukaan, mitä Sarah on tunteistaan kertonut. Näin lady Florencen pyyhkivän silmiään ja tunsin itseni inkvisiittoriksi. Loppujen lopuksi vanhemmat taitavat aina ajaa lastensa parasta, vaikka eivät aina ymmärräkään, mikä näille olisi parasta.

Kun lähdin, lady Florence suuteli minua, ja Sir Edward sanoi:

-Minä pidän sinusta, tyttö.

Vaikuttavaa.

Oli ihanaa herätä tänä aamuna kotona! Juoksin heti aamiaisen jälkeen ja laukut purettuani tänne. Illalla tullaan Koivutuvasta, Stewarteilta, Clarkeilta, tohtorilasta (Rob silittelee kutrejaan kuin ennen muinoin, eikä Rosella ole aikaa muuhun kuin peilin tai puuterirasian etsimiseen), Davidsoneilta, Knoxeilta, Murraylta — melkein koko kylä on tulossa, herra Macmillan tietysti ensimmäisenä. Tulee olemaan melkoinen hälinä, mutta nautin siitä, Rob ja minä kun olemme päähenkilöt.

Minnie-kissa on vieraantunut minusta. Se melkein sähisi, kun koetin silittää sitä kuistilla.

Effie kysyi, olenko nyt kovinkin oppinut.”

Heinäkuun 7. päivänä
”Kenneth Knox ja minä olimme kävelemässä. Kuljimme Keijulehdon läpi alas Glasgow’n tielle ja vaelsimme nummella. Ken koetti hakkailla minua, kunnes aloin tehdä pilaa hänen haikeista silmäyksistään.

-Onko sinulla sydäntä ollenkaan, Bet? hän kysyi lopulta.

-Tietysti, enhän muuten olisi elossa, ilmoitin hilpeästi.

Kun tulin kotiin, istui äiti kuistilla ompelemassa isälle uutta paitaa, ja Mary ja Eliza leikkivät portailla. Pysähtyessäni heidän luokseen Eliza kysyi:

-Jäätkö sinä nyt kotiin, Bet?

-En, kulta pieni, minä lähden taas muuttolintujen mukana, sanoin.

Äiti huokasi.
-Minun muuttolintuni, hän hymähti. -Sinusta on tullut niin aikuinen, Betty. En koskaan saa takaisin sitä haaveilevaa tyttöstä, jonka kerran jätin Waverleyn asemalle vilkuttamaan junani perään.

-Haaveilen yhä, äiti.

-Mutta unelmasi ovat erilaisia — ja sinusta on tullut nuori nainen.

Istuin äidin jalkojen juureen samoin kuin tein kymmenen vuotta sitten.

-Kohtahan olenkin 18-vuotias, sanoin.

Istuimme hetken hiljaa auringonpaisteessa. Äiti oli laskenut isän paidan syliinsä ja silitti tukkaani.

-Onko Kenneth sinusta hauska? hän kysyi.

-Miksei, mutta hän hakkailee.

-En tahtoisi, että tyttöäni hakkaillaan.

-Luulen, että sain hänet lopettamaan hetkeksi.

-Eliza kultaseni, mene hakemaan ompelukorini, se jäi saliin, äiti sanoi. -Ja Mary, et ole vielä poiminut kukkia päivällispöytään!

Arvasin, että tämä oli vain keino saada ’pikku padat’ pois kuistilta. Kun he olivat menneet, äiti kysyi:

-Hakkailevatko muut pojat sinua?

-Ketkä? kysyin hämmästyneenä.

-Herra Fleming ja — mikä hänen nimensä oli — herra Oag?

Tuntui hassulta kuulla Duncania ja Jerryä puhuteltavan ’herroina’.

-Eivät tietystikään, nauroin. -He ovat reiluja poikia.

-Sitten, äiti sanoi ja kumartui suutelemaan jakaustani, -minä toivoisin että olisit enemmän heidän kuin Ken Knoxin seurassa.

En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi jotenkin valikoida seuraani. Mutta oikeassahan äiti on. En tahdo tulla kevytmieliseksi tytöksi — enkä tahdo, että minua syyttänikään sellaiseksi luullaan. Tunnen, että nyt olen hyvin lähellä sitä maailmaa, johon jouluna tajusin Rosen jo edelläni menneen — ja siinä maailmassa pärjää vain, jos ei hukkaa kompassiaan, kuten pastori MacPherson sanoi jossakin saarnassaan. Päätin heti, että alan tarkkailla enemmän käytöstäni.

Tunnen oloni haikeaksi. Aurinko paistaa Keijulehdon tammien läpi. Kesä on ihana, mutta ihanuudessaankin täynnä kaipuuta. En ole nähnyt ensimmäisiä vuokkoja Lehdossa, enkä ole täällä kun viimeiset lehdet putoavat koivuista.

Toivotaan, että Johnin tulo piristää minua!”

Heinäkuun 8. päivänä
”John on tullut. Vähän pidempänä, vähän laihempana, vähän aikuisempana. Hän ei enää yritä matkia Robia kaikessa (ellei ahkeruudessa!), mutta kiillottaa ja huoltaa pyöräänsä parhaillaan yhtä huolellisesti kuin viime kesänä.

Mutta miksi Edinburghista ei kuulu mitään? Rob ei hermoillut ollenkaan näin, hänelle koe tuntui olevan pelkkä huvimatka, ja nyt hän sanoo tulosten saapumiseen voivan mennä kuukaudenkin.

Kuukausi! Minä tulen hulluksi.”

Heinäkuun 13. päivänä
”Koko viikon on satanut, vasta eilen paistoi aurinko, ja Longin nuoriso päätti lähteä kirkon jälkeen huviretkelle. Me tytöt pakkasimme eväät, pojat kantoivat koreja, ja niin me vaelsimme aina suuriin metsiin saakka. Meillä oli hyvin hauskaa, mutta erästä asiaa häpeän: kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta tajusin keimailevani Ken Knoxille. En olisi uskonut koskaan sortuvani siihen, mutta kun kaikki kulkivat pareina, teki minunkin mieleni. Charles Moorella oli vapaa sunnuntai, eikä Rose nähnyt ketään muuta; Meg ja Andrew juttelivat mäntyjen alla; Anna ja Rob, Una ja Alex, Frank ja Bess, Kate ja Sandy, Ewan ja Catriona.

Häpesin jo kotimatkalla käytöstäni, mutta varsinaisen itseinhon valtaan jouduin tänään, kun David toi postin ja sain kirjeet Jerryltä ja Chrissyltä. Jerry lopetti: ’Kai muistat minua joskus?’ ja Chrissyn viestin loppuun oli Duncan kirjoittanut pystyllä käsialallaan: ’Katso Pegasoksesi jalkoihin, Sappho, nyt kun en ole nostelemassa sinua pystyyn.’ Voi, jospa hän tietäisi, miten syvään mutaan ’Pegasos’ tänään kahlasi!

Olen yrittänyt olla koko illan ’luonnottoman kiltti’, kuten Davy sanoo, ja Rose väittää minun rakastuneen Keniin.”

Heinäkuun 15. päivänä
”Olen saanut kirjeet Rosielta, Jessieltä ja Sarahilta. Ensimmäinen oli kultaisin, toinen hauskin ja kolmas onnellisin. Sarah tuntuu säteilevän elämäniloa, ja luin rivien välistä, että hän ja Neil ovat mielettömän rakastuneita toisiinsa, vaikka eivät voikaan nyt tavata toisiaan, kun Sarah on Lontoossa valmistelemassa kapioitaan (!) ja Neil työssä Edinburghissa.

Löysin ullakolta nipun viime kesänä kirjoittamiani näytelmiä. Rose ja minä luimme ne ja nauroimme katketaksemme. Mutta samalla nauruumme liittyi hienoista haikeutta; lapsuus alkaa tosissaan lipua ohi. Vielä tänä kesänä minä olen Bet, sen jälkeen alan olla vakituisesti neiti Stewart ja muutaman vuoden kuluttua toivottavasti! — opettajatar. Hermoilen kauheasti pääsykokeen tähden. Ellei minua hyväksytä — mitä ihmettä teen sitten? Menen kai naimisiin. Mutta kenen kumman kanssa?

Tunnustin äidille huviretkityperyyteni ja hän oli oikein kultainen ja antoi paljon hyviä neuvoja. Kaikkein vaikuttavin niistä oli se, jossa hän kehotti minua miettimään seurassani olevan nuoren miehen perhettä ja sukua; jos minulla on vakavia toiveita hänen suhteensa ja tahdon sen osoittaa ’niillä pienillä keinoilla, jotka naiselle ovat luvallisia’, minun on oltava valmis liittymään hänen perheeseensä. Haluanko minä liittyä Myra Knoxiin? En todellakaan!

Eilen Rose ja minä pidimme ompeluillan Punaisen Ristin hyväksi, ja kutsuimme Longista aika lauman tyttöjä: Bess Grahamin, Catriona Bairdin, Meg Murrayn, Annan ja Unan. Olen tainnut kertoakin, että Ewan saattelee Catrionaa vakituisesti, mutta en ole maininnut sanallakaan Megin ja Andrew’n kihlauksesta. Se oli jymypaukku Longissa!

Tietysti Kate ja Amykin tulivat. Myra Knoxia emme kutsuneet. Tyttöjen kutsuminen puhelimella tekikin hänen ’unohtamisensa’ helpoksi, vaikka aina onkin vaara, että joku kuuntelee linjalla. Kun nostin torven soittaakseni Katelle ja Amylle, kuulin rouva Cameronin äänen:

-En ole elämässäni nähnyt niin mautonta pukua kuin Bet Stewartilla oli Meg Murrayn kihlajaisissa!

Laskin torven ja istuin sateenvarjotelineelle nauramaan. Olen näet korjannut vanhan vihreän taftileninkini saman malliseksi kuin rouva Cameronin ruskea silkkiluomus — hän ei vain tainnut huomata asuissa mitään yhtäläisyyksiä. Jennie löysi minut nauramasta ja epäili, että olen seonnut.

Mutta takaisin ompeluiltaan. Neiti Jameson oli oikeassa sanoessaan, että hypin kirjoittaessani liikaa sivuasioihin.

Meillä oli mukavaa, se täytyy sanoa. Mitään ilkeitä juoruja ei syntynyt, kerroimme hauskoja juttuja ja ompelimme hyvää vauhtia nuttuja, jotka toimitetaan Fort Williamin sairaalan lastenosastolle.

-Rob taitaa viihtyä Edinburghissa, Anna kysyi minulta kuin sivumennen.

-Minä luulen että kun hän valmistuu, hän ei tiedä mitään koko kaupungista. Hän istuu illat kotona ja lukee niin, että alkaa kohtaa kerätä pölyä ylleen! sanoin iloisesti.

Anna näytti helpottuneelta. En ihmettele. Edinburgh on kaukana ja Rob voisi viettää hurjaa elämää, ellei — ellei olisi niin toivottoman rakastunut Annaan!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti