torstai 3. heinäkuuta 2008

27. luku: Betty puuttuu asiaan

Kesä oli tullut. Ruusut tuoksuivat rouva Cochranen parvekkeella, loppukokeet lähestyivät — ja Bet Stewart lähti yhä useammin kävelemään Jerry Oagin kanssa.

-Kerronko äidille seuraavassa kirjeessä sellaiset terveiset, että alkaa valmistella kihlajaisia? härnäsi Rob, kun Betty eräänä lämpimänä kesäkuun iltana asetti hattua oikeaan kulmaan hiuksilleen.

-Ole hupsimatta. Jerryllä ja minulla on vain hauskaa yhdessä.

-Niin juuri, hauskaa pitää olla. Rob kätkeytyi luonnontiedon kirjansa taakse Bettyn heittäessä häntä ruusukoristeisella sohvatyynyllä. -Älä unohda, että pääsykoe on heinäkuun alussa.

-En unohda. Hei! Betty katosi ovesta.

Jerry oli hauska, se oli totta. Mutta suurin syy ahkeriin iltakävelyihin oli se, että kumpaakin huolestutti Sarahin ja Neilin tapaus.

-Neil aloittaa ensi syksynä Harrisonin pankkiliikkeessä, sanoi Jerry. -Onko hän — puhunut Sarahille?

-Ei, ei minun tietääkseni, vaikka he tapaavat joka iltapäivä. Betty huokasi. -Tahtoisin niin, että Sarah säästyisi pakkoavioliitolta. Mutta entä jos kertoisit Neilille, mikä kohtalo Sarahia odottaa?

Jerry puisti päätään.

-Johdatin eräänä päivänä puheen Sarahiin, hän sanoi. -Ja Neil on huolissaan — hän sanoi, ettei tahtoisi pilata Sarahin elämää, ettei hänellä ole tarjota tälle asemaa eikä varallisuutta eikä muuta kuin kaksi käsivarttaan, mutta että ei myöskään kestä ajatusta eroamisesta.

-Hän on typerä, Betty puuskahti. -Ikään kuin Sarah välittäisi varallisuudesta!

-Eihän Neil tiedä sitä, Jerry huomautti. -Eivät kai he puhu tuollaisista asioista.

Seuraavana päivänä Betty meni lainakirjastoon yhdessä Rosien kanssa. Tyttöjen lähestyessä lainaustiskiä he näkivät Neil Eldarin, joka oli juuri kokoamassa omia kirjojaan lähteäkseen. Betty nykäisi äkkiä niskaansa. Jotakin oli tehtävä!

-Eikö ole harmi, että Sarah palaa Lontooseen nyt juuri, kun meistä on tullut ystävät, hän sanoi luvattoman äänekkäästi. Neiti Cair, joka tiesi Bettyn kyllä tietävän kirjaston käytössäännöt, katsoi tähän moittivasti, ja Neilkin kääntyi kuin pistettynä.

-Eikö hän tule tänne ensi vuonna? kysyi Rosie.

Betty huoahti niin, että se varmasti kuului.

-Ei, hänen vanhempansa vaativat häntä menemään naimisiin jonkun kauhean englantilaisen aatelismiehen kanssa. Sarah on aivan onneton — hän sanoo, ettei koskaan tahdo naida sitä miestä, vaan haluaa miehen, jota voi rakastaa ja kunnioittaa ja jonka kanssa perustaa oman kodin, vaikka se olisi vaatimatonkin, kunhan siellä vain olisi rakkautta.

Sarah ei suinkaan ollut pitänyt Bettylle tällaista runollista esitelmää, mutta tyttö ei antanut sen nyt häiritä, sillä hän tiesi ajatuksen kuitenkin olevan oikea.

Neil tervehti heitä vähän jäykästi ja kiiruhti sitten ulos juoksujalkaa. Betty laski omat kirjansa lainaustiskille, hymyili neiti Cairille anteeksipyytävästi ja rukoili mielessään, ettei olisi häirinnyt kirjastossaolijoita turhaan.

Iltapäivä sujui rauhallisesti. Betty kertasi juuri geometrian esimerkkejä pääsykokeeseen, kun portaista kuului juoksuaskeleita ja ovi lensi auki. Kynnyksellä seisoi Sarah Mailford näyttäen niin hurjalta, että Betty hypähti säikähtyneenä pystyyn.

-Voi Bet, huusi Sarah välittämättä vähääkään Robin läsnäolosta, -Neil kosi — ja isä ja äiti tulevat kahden viikon kuluttua — mitä minä teen?

-Rauhoitut, Betty komensi. -Hae lasi vettä, Rob, ole kiltti. Ja nyt, kultaseni, kerro minulle kaikki.

Sarah istui nikotellen ja raastoi hansikkaitaan.

-Sain kotoa kirjeen, hän läähätti. -Isä ja äiti tulevat hakemaan minua, kun koulu loppuu. Ja sitten Neil ryntäsi sisään, kysyi olinko todella lähdössä pois ja voisinko koskaan ajatella vaatimatonta elämää hänen rinnallaan — voi Bet, se oli niin suloista!

-Mitä sinä vastasit? Betty kysyi jännittyneenä.

-Myöntävästi. Ruusut puhkesivat Sarahin poskille, sitten ne jälleen kalpenivat. -Hän — hän aikoo kysyä isältä — eikä tämä koskaan lupaa — voi Bet!

-Rauhoitu nyt. Betty otti Robin tuoman vesilasin ja ojensi sen Sarahille, joka joi veden vapisten kiireestä kantapäähän. Sitten Betty jatkoi: -Neil on kunnon poika, varmasti vanhempasi ovat tyytyväisiä tähän.

Sarah pudisti päätään, ja kirkas kyynel vierähti hänen tummien ripsiensä alta.

-Ei koskaan, hän kuiskasi. -Koskaan he eivät suostu.

-Harmi, ettei tällä Neilillä ole Bettyn puhelahjaa, naurahti Rob, joka kokosi kirjojaan mennäkseen lukemaan makuuhuoneeseensa — hän ei mielellään ollut kyyneleisten kohtausten todistajana.

Mutta Sarah tarttui hänen sanoihinsa kuin hukkuva oljenkorteen.

-Niin, Bet, etkö tulisi tuekseni? Isä ja äiti tulevat päättäjäispäivänä suoraan Tiedon kunnaille, äiti ei tahdo mitään tervetuliaiskohtauksia asemalla, ja olisit minulle suuri apu.

-Ei, sanoi Betty jyrkästi. -Minä en tahdo sotkeutua tähän juttuun.

-Olet jo sotkeutunut — luuletko, ettei Neil kertonut, keneltä oli kuullut minun lähtevän! Sarah puristi Bettyn käsiä. -Ja minä tiedän, että puhuit Rosielle luvan tanssiaisiin.

-Rosien isoäiti pitää minusta, sinun vanhemmistasi en mene takuuseen.

-Betty, sanoi Sarah ja katsoi häntä silmiin.

Tyttö voihkaisi.

-Olkoon, tulen seuraksesi, mutta en ota mitään vastuulleni. Saat nähdä, että tässä käy hyvin muutenkin.

-Ei käy, ennusti Sarah synkkänä.

-Katsokin, ettet hanki itsellesi vaikeuksia, Rob sanoi huoneensa kynnykseltä Bettylle. -Sinä et osaa hillitä kieltäsi, kun kerran pääset alkuun.

Seuraavat kaksi viikkoa Tiedon kunnailla elettiin suuren jännityksen vallassa. Vain opettajattaret olivat tietämättömiä siitä, että Sarah Mailford oli salakihloissa ja uhannut julkisesti koulun puutarhassa karata, ellei saisi avioliittolupaa.

Samaan aikaan Betty ja Rosie valmistautuivat seminaarin pääsykokeeseen. Neiti Jamesonin käytös näitä kahta ”sinisukkaa” kohtaan oli viilentynyt huomattavasti, mutta se ei häirinnyt kumpaakaan. Betty ajattelikin, ettei olisi kestänyt jännitystä Sarahin tähden, ellei olisi välillä saanut uppoutua kirjoihin.

Kesäkuu kului. Aurinkoiset päivät himertyivät vaaleiksi öiksi, kadut olivat täynnä elämää iltamyöhään, ja eräänä aamuna kuuluisa vaakuna Tiedon kunnaiden oven yläpuolella todella romahti alas. Se kiinnitettiin heti takaisin, mutta oli siitä lähtien yleisen pilan aihe.

Kesäkuun viimeisenä päivänä kokoonnuttiin Tiedon kunnaille vihdoin päättäjäisiin. Toisluokkalaisille tämä oli aina suuri juhla, hehän lopettivat koulun, mutta ensimmäistä kertaa myös kolme ensiluokkalaista saisi päästötodistuksen. Betty, Rosie ja Sarah istuivat eturivissä vanhimpien tyttöjen kanssa.

-Voi Bet, minä en kestä! kuiskasi Sarah. -Onko Neil tullut?

Betty kääntyi katsomaan juhlasalin kuhisevaa takaosaa.

-On, hän vastasi nähdessään ruskeakiharaisen pään. Poikakoulussa oli opiskelu loppunut jo edellisenä päivänä, samoin kuin seminaarissakin.

-Neiti Jameson tuijottaa meitä, Rosie suhahti, ja tytöt vaikenivat.

Ohjelma alkoi. Ensin oli Rosie lauloi, sitten Joan Urie soitti ja Betty lausui. Näyttämöllä ollessaan hän näki yleisön joukossa vanhempansa ja Robin, joka oli aamulla hakenut nämä asemalta, sekä lisäksi Jerryn ja Duncanin — tämän seurassa olivat tietysti Chrissyn vanhemmat.

Ohjelman lopuksi neiti Jameson puhui ja luki ääneen päästötodistusten arvosanat. Vavisten Betty odotti omaa vuoroaan, ja vihdoin se tuli.

-Stewart, Beatrice, aloitti neiti Jameson. -Opiskellut koulussa yhden lukuvuoden, saa päästötodistuksen. Seurasi julma tauko, ennen kuin neiti jatkoi: -Uskonto 100, englanti 100, historia 100, laskento 98, latina 99, ranska 100…

Betty istui huumaantuneena paikallaan. Sarah puristi hänen kättään ja Rosien silmät säteilivät. Millainen päästötodistus!

Vihdoin juhla oli ohi, ja sukulaiset ja ystävät tulivat onnittelemaan. Betty oli suorastaan piiritetty; hän sai isältä ja äidiltä kultakellon ja kukkia Robilta, Jerryltä, Duncanilta, neiti Cairilta, Isoäidiltä ja Cochraneilta. Samalla Duncan ja Jerry esittelivät itsensä tuomari ja rouva Stewartille, ja isä katsoi Bettyä vähän pitkään — hänestä oli ilmeisesti epäilyttävää, että kaksi vierasta nuorta miestä toi kukkia hänen tyttärelleen.

Betty punastui ja esitteli nopeasti Isoäidin saadakseen isän ajatukset muualle. Samassa hän tuli katsoneeksi Sarahiin, joka puheli Neilin kanssa sylissään tämän ruusut, mutta oli äkkiä painanut käden suulleen. Vilkaistessaan ovelle Betty näki kynnyksellä tyylikkään miehen ja kauniin, mutta tylyltä näyttävän naisen. Betty tiesi heti, että siinä olivat Sir Edward ja lady Florence Mailford.

-Anteeksi, minun täytyy mennä. Ota nämä, äiti, ole kiltti. Betty työnsi kukkansa äidilleen ja kiiruhti ovelle. -Sir Edward Mailford, oletan?

-Kyllä. Mies tarkasteli Bettyä kiireestä kantapäähän yrittämättäkään salata välinpitämättömyyttään.

-Olen Sarahin luokkatoveri, nimeni on Beatrice Stewart. Betty ojensi kätensä. Hän tiesi, että oli sopimatonta mennä itse esittäytymään tällä tavoin, mutta ajatteli, että junamatkalla kotiin ehtisi kyllä selittää asian järkyttyneelle äidille. -Voitteko ystävällisesti mennä olohuoneeseen odottamaan, niin noudan Sarahin. Betty kiiruhti tiehensä sydän kurkussa.

-Mitä nyt on tekeillä? kysyi Duncan ja pidätti häntä.

-Chrissy kertoo sinulle, Betty sanoi vähän irvistäen.

-Tämä on kamalaa, mutisi Sarah ja puristi lujasti Neilin kättä.

-Älä pelkää, Neil sanoi hellästi.

-Ehkä Sarahin on paras mennä ensin yksin sisään, Betty arveli. -Kultaseni, me kaikki olemme sinun puolellasi!

Sarah astui olohuoneeseen lähes yhtä valkoisena kuin pukunsa. Hän jätti oven raolleen, ja käytävään kuului jokainen huoneessa lausuttu sana.

-Lapsi kulta, mitä on tekeillä? kysyi Isoäiti samassa Bettyltä. Rosie odotti salin ovella jännityksestä täristen.

-Suuri romanssi tai suuri tragedia. Shh! Tervehdykset olohuoneessa olivat vaimenneet, ja äkkiä kuului lady Florencen terävä ääni:

-Mistä tuo sormus on peräisin?

Betty tiesi, että Sarah oli sinä aamuna ottanut ensimmäisen kerran julkisesti sormeensa Neilin sormuksen.

-Sain sen sulhaseltani, Sarah vastasi tyynesti. -Olen kihloissa.

-Mitä, tyytyikö nuori Mulbove tosiaan johonkin noin vaatimattomaan? Siinähän ei ole edes timanttia. Betty näki mielessään, miten Sir Edward otti lornjettinsa ja tarkasteli sormusta.

-Ei se ole Frederick Mulbovelta. Olen kihloissa Neil Eldarin kanssa.

Silloin Neil, jota Betty oli saanut pidellä kiinni, jottei tämä olisi rynnännyt sisään liian aikaisin, tempasi itsensä irti ja astui olohuoneeseen.

-Mitä!

Sir Edwardin huuto sai Bettyn nostamaan kädet kasvoilleen. Tämä oli pahempaa kuin hän oli odottanut.

Juhlasali oli jo tyhjä; Rosie ja muut tytöt olivat katsoneet parhaaksi kuljettaa omaisensa ulos talosta mahdollisimman pian, jottei ehkä epämiellyttävällä kohtauksella olisi liikaa todistajia. Vain Bettyn perhe odotti hänen kanssaan käytävässä.

-Sir, sanoi Neil Eldar samassa. -Rakastan tytärtänne kaikesta sydämestäni ja olen varma, että tekisin hänet onnelliseksi.

-Vai niin te kuvittelette, Sir Edward ivasi. -Teilläpä on suuret luulot itsestänne, nuori mies!

Betty näki ovenraosta, miten Neilin niska punastui.

-Olen kyllä nuori, tämä tiuskaisi, -mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, etteivätkö tunteeni olisi aidot!

-Teidän tunteistanne minä en anna punaista puupenniä, Sir Edward tuhahti. -Kyllä minä tiedän ne tunteet — yhtä suuret kuin tilini Englannin Pankissa!

-Mutta minä aion mennä naimisiin Neilin kanssa, sanokaa mitä sanotte, kuului äkkiä Sarahin kirkas ääni. -Ja jos rahojesi puolesta pelkäät, isä, niin minä en huoli koko rahoista. Tulemme toimeen Neilin kanssa ilmankin, olemme asian jo sopineet.

-Älä ole tyhmä, Sarah, lady Mailford sanoi kyllästyneellä äänellä. -Tietystikään et nai tuollaista vähäpätöistä olentoa. Frederickin vaimona pääset ansaitsemaasi asemaan.

-En minä tahdo mitään asemaa.

-Vaiti, tyttö! karjaisi Sir Edward. -Ja te, nuori onnenonkija, kadotkaa silmistäni!

-Minä en… Neil aloitti.

-Tiehenne!

Silloin Betty tunsi, miten veri hänen suonissaan kohahti. Hän ei ollut uskaltanut mennä väliin, kun isä oli ajanut Jamien ja Floran talosta, mutta puolitoista vuotta vanhempana, kaksi ja puoli tuumaa pidempänä ja hameenhelmat miltei maata viistäen tyttö työnsi oven selkoselälleen ja astui kynnykselle.

-Ennen kuin teette tyttärestänne loppuiäkseen onnettoman, sanon teille pari sanaa, Betty lausui purevasti lady Florencelle. Sitten hän lisäsi Sir Edwardiin viitaten: -En aja asiaani hänelle, koska hänellä on lompakko sydämen paikalla!

Rouva Stewart putosi istumaan käytävän tuolille.

-Etkö sinä voi hakea häntä pois, Tom? hän kuiskasi rukoilevasti miehelleen, mutta tämä vain taputti vaimoaan olkapäälle. Salaa hän oli ylpeä Bettyn rohkeudesta.

Sillä välin Betty seisoi kädet ristissä helmassaan ja mittaili katseellaan lady Florencea kuin olisi lukenut kirjaa.

-Te ette ole onnellinen nainen, hän sanoi harkitun hitaasti. -Teidät on pakotettu avioliittoon, jota ette tahtonut, ja nyt yritätte peittää ja kostaa sen — peittää seurapiireillä ja muodikkailla puvuilla, ja kostaa viattomalle tyttärellenne, joka olisi kerran tahtonut rakastaa teitä, mutta jonka lapsensydämestä te tapoitte kyvyn siihen.

-Kuinka te uskallatte puhua vaimolleni noin? aloitti Sir Edward, muta Betty viittasi häntä vaikenemaan, ja hämmästyksekseen Sir Edward tunsi, että hänen oli toteltava.

-Ellei Neiliä olisi, ei Sarah osaisi rakastaa vieläkään, Betty jatkoi. -Mutta tämän onnistui koota sydän, jonka teidän kylmyytenne oli murskannut. Kuukauden Sarah on saanut olla onnellinen — kokonaisen kuukauden elämästään! Neil ei ehkä ole rikas eikä kuulu seurapiireihin, mutta sen sijaan hän on kunnon ihminen.

Lady Florencen silmät olivat kyyneltyneet raivosta.

-En aio pakottaa teitä mihinkään, Betty sanoi, ja nyt hänen äänensä värähti ensimmäisen kerran. -Tahdoin vain saada teidät miettimään, haluatteko todella tehdä tyttärestänne samanlaisen tylyn, onnettoman naisen kuin mikä itse olette.

Tyttö kääntyi kannoillaan ja syöksyi ulos.

-Mennään, hän sanoi tukahtuneesti vanhemmilleen ja Robille. -Näkemiin, neiti Jameson, ja kiitos kaikesta!

-Mutta hyvänen aika… Neiti Jameson seisoi hämmästyneenä salin ovella.

Betty ei kuullut enää; hän juoksi jo rappuja alas.

Rouva Cochrane oli valmistanut Ruususen linnassa juhla-aterian päättäjäisten kunniaksi, mutta Betty vain pyöritti lihanpalaa lautasellaan. Hän tunsi olonsa voimattomaksi ja surkeaksi, mutta oli sentään kiitollinen siitä, ettei äiti torunut häntä. Kun muut aloittivat jälkiruoan, Betty pyysi anteeksi ja lähti omaan huoneeseensa itkeäkseen vähän, eikä häntä häiritty.

Päivän kääntyessä tuoksuvaksi illaksi tyttö kuuli makuuhuoneensa oven käyvän ja ajatteli, että äiti tuli katsomaan häntä. Mutta käsi, joka kosketti hänen poskeaan, oli verhottu satiinihansikkaalla, ja tyttö ponnahti istumaan. Lady Florence seisoi vuoteen vieressä punareunaisin silmin.

-Lapsi kulta, hän sanoi hellästi.

Betty pyyhki hiuksia kasvoiltaan ja puri huultaan. Nyt vasta hän tajusi, mitä oli päivällä sanonut vasten kasvoja tälle hienolle olennolle.

-Älä pyydä anteeksi, sanoi lady Florence kuin lukien tytön ajatukset. -Se — se teki hyvää minulle.

Betty ryhdistäytyi.

-Niin oli tarkoituskin, hän ilmoitti.

Lady katseli ympärilleen pienessä, yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa, jonka sen asukkaan unelmat, haaveet ja mietteet olivat täyttäneet sadun hohteella. Yöpöydällä oli valokuva suuresta perheestä — vanhemmat, kymmenen lasta, kaksi palvelijatarta ja kaksi kissaa. Hän ei voinut olla ajattelematta, ettei ollut löytänyt omaa kuvaansa Sarahin huoneesta.

-Elämäni on ollut juuri sellaista kuin sanoit, hän kuiskasi. -Tyhjää — tyhjää…

Betty istui vuoteellaan kosteat kiharat kasvoja kehystäen. Oli kummallista, että aikuinen nainen puhui hänelle näin.

-Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että rakastan kyllä Sarahia, lady Florence jatkoi hiljaa. -Siksi olen koettanut kasvattaa hänet kestämään sen elämän, joka meidän säätymme naisia odottaa — ja siksi tahdoin hänen naivan Frederick Mulboven, koska tämä on vähiten vastenmielinen niistä nuorista miehistä, jotka tulivat kysymykseen, ja pelkäsin, että Edward tahtoisi vävykseen jonkun hurjastelevan lurjuksen…

Betty oli kyllä lukenut lehdestä aatelismiesten hurjasteluista kuin seikkailukertomusta, mutta tuntui kummalliselta kuulla puhuttavan niistä tosiasioina.

-Mutta minä näen nyt, että Sarah rakastaa todella Neiliään, lady Florence jatkoi odottamatta vastausta. -Hän sanoo sen niin koruttomasti… Ja minä näen myös, ettei Neil Eldar tahdo Sarahia rahan vuoksi. Hän on hyvä poika.

-Aiotteko — suostua? Betty nousi seisomaan ja oikoi hamettaan vapisevin käsin.

Lady Florence silitti varoen pöydällä olevan Raamatun kuluneita kansia.

-Olen lukenut liian vähän tätä kirjaa, hän mutisi. -Muistan kuitenkin sieltä erään kohdan — se alkaa: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä…

-…mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, Betty keskeytti hymyillen. -Paavalin ensimmäinen kirje korinttolaisille, kolmastoista luku, ensimmäinen jae.

Lady Florence naurahti surumielisesti.

-Onnellinen tyttö. Sitten hän kääntyi taas Bettyn puoleen ja otti tämän sormet käsiensä väliin. -Oikeastaan tulin vain kiittämään sanoistasi. Puhuin tänään Sarahin kanssa ensimmäisen kerran niin kuin onnelliset äidit saavat tyttäriensä kanssa puhua — kuten varmaan sinunkin äitisi — luottamuksellisesti ja vakavasti — ja kun me kaksi olemme kihlausta puoltamassa, ei Edward voi estää nuoria sitä julkistamasta.

Kun lady Florence oli mennyt, Betty laskeutui alas ruokasaliin, jossa hänen vanhempansa ja Cochranet yhä istuivat.

-Varjelkoon, sanoi tuomari Stewart. -Missä on se ujo pikkutyttö, joka viime syksynä lähti kouluun Edinburghiin? Onko meillä aikaa ompeluttaa hänelle debytanttipuvusto, kun hän saa kutsun Buckinghamin palatsiin, Cathy?

Rouva Stewart veti Bettyn luokseen ja näytti moittivalta, mutta Betty kiersi kätensä hänen kaulaansa.

-Voi äiti, minä tiedän, etten tuottanut käytökselläni kunniaa kasvatuksellesi, mutta ymmärräthän, että kun kyseessä on kahden ihmisen elämä, ei voi käyttäytyä niin kuin pitäisi!

Rouva Stewart syleili häntä nauraen.

-Sinä olet mahdoton, hän sanoi hellästi.

-Kas niin, rouva Cochrane nousi, -minä luulen että nyt otamme toisen kierroksen jälkiruokaa. Ehkä se maistuu nyt Bettyllekin?

1 kommentti:

  1. Tämäpä ilahduttava löytö, monestakin syystä :) Ensinnäkin olin nuorempana suuri Alcottin ja Montgomeryn ihailija (ja täytyy myöntää, että noita kirjoja tulee kyllä selailtua vieläkin silloin tällöin). Kirjoitin myöskin itse pienen romaanintekeleen, joka sijoittui 1. maailmansodan aikaan ja jossa voi havaita melko lailla vaikutteita näiltä kirjailijoilta.

    Toisekseen olin myöskin suuri Skotlanti-fani, mistä suuri kiitos kuuluu Ylämaa-sarjalle. Siitä aiheesta intouduin yläasteikäisenä niin, että suunnittelin kokonaista romaanisarjaa. Se olisi käsittänyt lähemmäs kymmenen osaa ja kattanut Skotlannin historian Wallacen ajoista meidän päiviimme asti. Loppujen lopuksi sain valmiiksi vain kolme osaa. Nämä tekeleeni ovat minulla edelleen tietokoneella, ja välillä luen niitä huvittuneena - niiden kirjoittaminen oli hauskaa ajanvietettä, mutta suuriksi kirjallisiksi saavutuksiksi niitä ei voi kehua.

    Mutta joka tapauksessa, tämä teksti kiinnostaa minua edellä mainituista syistä suuresti, ja ainakin toistaiseksi olen suuresti nauttinut lukemastani. Ainoa ongelma on, että minulla on ollut tapana ahmia hyvät kirjat kertaistumalta, joten tämä todella koettelee kärsivällisyyttäni :)

    VastaaPoista