keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

26. luku: Sarah

Poikakoulun tanssiaiset olivat Tiedon kunnaiden tärkein puheenaihe seuraavina päivinä. Keskustelut sivusivat kavaljeereja, pukuja ja kampauksia, ja Daisy väitti tosissaan, ettei pystynyt syömään eikä nukkumaan jännityksestä.

-Ajatella, ellei Martin olisi kutsunut minua, Nanny huokasi eräänä aamuna laskiessaan kirjapinon pulpetilleen. -Muiden kanssa en menisi.

-Oletko aivan varma? Chrissy kiusoitteli.

-No, ainakaan minulla ei olisi hauskaa, Nanny mutisi ja otti esiin laskentovihkonsa. -Miten sinä olet laskenut tämän esimerkin, Bet?

Bettyn ja Nannyn vertaillessa laskujaan tuli Sarah sisään. Hänellä oli sievä keltainen puku, mutta tyytymätön, nyrpeä ilme pilasi sen vaikutuksen. Vaaleanruskea tukka oli sitaistu huolimattomalle solmulle niskaan.

-Onko sinut kutsuttu, Sarah? kysyi Jessie, joka istui opettajanpöydällä ja heilutteli sääriään kuin katupoika. Jessie Dalrymple oli niitä miellyttäviä ihmisiä, jotka eivät koskaan tahdo loukata ketään — heillä on vain taipumus avata suunsa väärään aikaan väärässä paikassa. Nyt Jessie oli loistotuulella, sillä Ted Welsh oli pyytänyt saada kunnian olla hänen kavaljeerinsa.

Sarah ei vastannut mitään. Hän etsi läksykohdan historiankirjasta ja oli kuin ei olisi kuullut kysymystä.

-Aiotko sinä tulla vai et? intti Jessie tajuamatta, miksi Chrissy rypisti hänelle kulmiaan ja puisti päätään.

Sarah nosti päänsä ja hänen siniharmaat silmänsä löivät kipinöitä. Jessien silmät tuntuivat kalpenevan niiden rinnalla.

Luokkahuoneessa oli äkkiä hiljaista kuin heinäpellolla silmänräpäystä ennen ukkosmyrskyn tuloa, kun koetetaan saada suojaan se mikä voidaan, eikä ehditä lörpötellä. Nanny seisoi kumartuneena Bettyn pulpetin yli, Chrissy seisoi roskakorin luona kynä toisessa ja veitsi toisessa kädessä, Rosie oli jäänyt kynnykselle uskaltamatta astua sisälle. Kaikki tuijottivat Sarahia.

-Jamesina Dalrymple, sanoi Sarah matalalla äänellä. -Minä en aio tulla, ja sen sinä tiedät oikein hyvin. Minkä tähden — minkä tähden sinun täytyy vielä pilkata minua!
Viimeiset sanat Sarah melkein kirkui. Sitten hän ponnahti pystyyn ja syöksyi ulos luokasta niin, että Rosie horjahti käsienpesuallasta vasten.

Jessie melkein itki.

-En minä tahtonut pahaa, hän nyyhkytti. -Ajattelin vain…

-Monta kertaa olisi parempi, jos jättäisit ajattelemisen muiden huoleksi, Chrissy tiuskaisi. -Neiti Loban tulee näillä minuuteilla hakemaan meitä rukouksiin — mitä me teemme?

Betty nousi.

-Kertokaa neiti Lobanille mitä tapahtui ja että minä koetan puhua Sarahin kanssa, hän sanoi.

Sarah ei ollut huoneessaan, ja niin Betty meni ulos puutarhaan. Sarah istui penkillä ja itki hillittömästi kuin lapsi.

Betty ei sanonut mitään, istui vain nyyhkyttävän tytön viereen ja kiersi kätensä tämän ympäri. Sarah yritti vetäytyä kiivaasti kauemmas — hetken Betty ajatteli, että tämä löisi — mutta sitten hän painoikin kasvonsa Bettyn olkapäähän. Bettystä tuntui kuin lohdutettava olisi ollut pikkutyttö, Annie tai Mary tai Eliza.

-Anna Jessielle anteeksi, hän kuiskasi. -Hän on tomppeli.

Sarah yritti sanoa jotakin, mutta joutui ensin niistämään nenänsä perusteellisesti.

-Minun — kai pitäisi tottua, hän sanoi käheästi. -Eihän kukaan ole koskaan pitänyt minusta, miksi Jessiekään pitäisi!

-Me olisimme halunneet pitää sinusta ja olla ystäviäsi, Betty sanoi hiljaa.

Sarah tuijotti krookuksia koulurakennuksen seinustalla.

-Syksyllä ajattelin, että tekin tahdoitte tutustua minuun vain saadaksenne selville millainen olen ja voidaksenne sitten pilkata minua. Minusta on aina tehty pilaa! Sitten ajattelin, että te yrititte olla ystävällisiä vain säälistä. Ja sitten — oli jo liian myöhäistä.

-Ei koskaan ole liian myöhäistä, Betty sanoi lempeästi. -Sinun täytyy tunnustaa, ettet ole tehnyt tätä helpoksi, mutta — ollaanko ystäviä?

-Oletko sinä tosissasi? Sarah katsoi Bettyä vakavasti. Sitten hän punastui. -Annatko — annatko sinä anteeksi sen, mitä sanoin silloin… Queensferryssä?

Betty nielaisi; Sarahin sanat kirvelivät vieläkin. Mutta sitten hän nyökkäsi.

-Annan toki. Ymmärrän, että… olit onneton.

Sarah hypisteli nenäliinaansa.

-Tahdoin kostaa sinulle sen, että näit minun itkevän, hän tunnusti. -Kukaan ei ole aiemmin nähnyt minun itkevän.

-Eikö edes äitisi?

-Äiti! Sarahin äänessä oli taas ivaa. -Äitiä kiinnostaa uusin muoti ja huvikauden suurimmat tilaisuudet! Hän on vain kuusitoista vuotta vanhempi kuin minä — hän oli melkein lapsi mennessään naimisiin — hänen vanhempansa pakottivat hänet, koska isä oli hyvä naimakauppa — ja äiti inhoaa minua.

-Et saa sanoa noin, Sarah!

-Tottahan se on. Ja kun sinä kerroit vanhemmistasi… Sarah puri huultaan.

Betty huokasi.

-Olen ollut yhtä ajattelematon kuin Jessie konsanaan, hän sanoi.

Sarah hymyili vinosti.

-Mitäpä sinä tietäisitkään minun elämästäni — sinä, onnellinen ja rakastettu.

-Mutta nythän sinä voit saada ystäviä, Betty vakuutti. -Ensi vuonna…

-En tule tänne ensi vuonna.

-Et tule? Betty toisti ällistyneenä.

-En. Palaan Lontooseen ja — menen naimisiin. Niin, tiedän, olen vasta täyttänyt kahdeksantoista, mutta kyse onkin… säätyavioliitosta.

Betty kalpeni.

-Hyvä Luoja, hän mutisi.

Sarah nauroi nyt, mutta naurusta oli ilo kaukana.

-Niin, historia toistaa itseään, vai mitä. Mutta lupaan sinulle, Betty — minä aion rakastaa omaa tytärtäni.

Ensin Betty ei tiennyt mitä sanoa. Sitten hän äkillisestä mielijohteesta suuteli Sarahia.

-Jumala siunatkoon sinua, hän sanoi.

Sarah Mailford ei tietenkään voinut hetkessä muuttaa elämänasennetta, jonka taakse oli linnoittautunut kaikkina onnettoman elämänsä kahdeksanatoista vuotena. Mutta hän teki ahkerasti töitä tullakseen tavalliseksi nuoreksi tytöksi ja aloitti sen pyytämällä kädestä pitäen anteeksi käytöstään jokaiselta ensiluokan tytöltä sekä myös Duncan Flemingiltä, ja se oli niin suuri kynnys, että tytöt alkoivat ihailla Sarahia esikuvanaan.

Rosie tahtoi välttämättä kokeilla tämän hiuksiin muodikasta kampausta, joka sopi Sarahin kasvoihin täydellisesti, Chrissy alkoi jäljitellä hänen käsialaansa, Nanny tahtoi lainata häneltä kirjoja — eikä mikään palvelus ollut niin pieni, etteikö Jessie olisi tahtonut tehdä sitä Sarahille. Betty puolestaan kutsui Sarahin Ruususen linnaan ja Rob saattoi hänet takaisin naisopistolle, eikä Sarah olisi voinut olla mistään imarrellumpi.

Seuraavana lauantaina Jessie järjesti pienet kutsut, joihin oli kutsunut myös poikakoulussa olevia tuttaviaan. Kukaan ei koskaan saanut tietää, oliko hänellä suunnitelmia, kun hän kutsui Neil Eldarin; Jessie itse väitti silmät pyöreinä, ettei ollut osannut aavistaakaan mitään, ja ettei hän voinut mitään sille, että Neil oli seuraavana iltapäivänä Sarahin kanssa kävelyllä ja pyysi tätä samalla daamikseen tanssiaisiin. Sarah puolestaan kiitti kohteliaasti ja sanoi kyllä mielellään tulevansa.

Tanssiaisiltana Betty valmistautui huolellisesti peilinsä edessä. Valkoinen musliinipuku oli soma ja tyttö oli iloinen siitä, että rouva Cochrane oli antanut hänelle vaaleanpunaisia ruusuja kiinnitettäväksi rintaan. Hän kuuli oven käyvän ja Gerald Oagin äänen kysyvän neiti Stewartia.

-Betty on kohta valmis, Rob kuului sanovan. -Olen hänen veljensä.

Jerry esitteli itsensä ja he vaihtoivat joitakin sanoja. Betty heitti uuden takin harteilleen, otti hansikkaansa ja astui oleskeluhuoneeseen.

-H-hyvää iltaa, neiti Stewart… Jerry räpytteli silmiään ja Robia alkoi hymyilyttää. -E-ehkä me sitten voimme lähteä.

Betty tunsi itsensä kovin aikuiseksi kulkiessaan Jerryn käsipuolessa katua alas. Ja kohtahan hän olisikin aikuinen — hyvänen aika, elokuussa hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta!

-Minun olisi pitänyt ottaa ajuri, mutta… Jerry aloitti vähän nolona.

-Ei se tee mitään, minusta on hauska kävellä. Betty hymyili.

Jerry nyökkäsi helpottuneena.

Poikakoulu oli valaistu, suuri etuovi oli auki ja musiikki tulvi ulos pihalle. Bettyn uusien kenkien korkeat korot kopisivat aulan kivilattiaan seikkailua ennustaen, Jerry antoi heidän päällysvaatteensa naulakon hoitajalle, ja he astuivat saliin.

Aluksi kirkas valo melkein sokaisi, sitten Betty alkoi erottaa tuttuja hahmoja. Tuolla istui Chrissy puhelemassa Alan Smollettin kanssa, Rosie pyöri ohi Ian Vernonin käsivarsilla, ja tuolla — tuolla vilahti Sarahin kullanvärinen silkkipuku. Betty hymyili onnellisena; kaikki oli hyvin.

-Tanssimmeko? kysyi Jerry. -Yritän olla tallomatta teitä varpaille.

Betty nauroi ja heilautti kiharoitaan. Hetken kuluttua he liitelivätkin Tonava kaunoisen tahdissa. Bettystä tuntui, etteivät hänen jalkansa lainkaan koskettaneet lattiaa; sähkövalo kimalsi boolimaljoissa ja laseissa, Jerry ei suinkaan astunut hänen varpailleen, ja toisinaan hän tavoitti Sarahin säteilevät silmät.

Ensimmäisen valssin jälkeen rehtori toivotti kaikki tervetulleiksi ja kehotti heitä pitämään hauskaa ja nauttimaan nuoruudestaan.

-Nuoruus katoaa kuin aamukaste, mutta te kaikki voitte säilyttää sen muistoissanne, hän lopetti, ja sai raikuvat aplodit.

Ilta oli kaikin puolin onnistunut. Jerry lakkasi ujostelemasta ja oli luonnollinen ja vapaa, Bettyn silmät kimalsivat tummina ja syvinä, toukokuun alun yö ikkunoiden ulkopuolella oli vaalea ja satumainen.

Eräs luokka oli tyhjennetty illallista varten, ja se oli hyvin hilpeä tilaisuus. Betty istui Jerryn ja Ian Vernonin välissä ja muisti tuskin syödä, niin hauskaa hänellä oli.

Illallisen jälkeen Sarah pyysi, että Betty tulisi hetkeksi juhlasalin parvekkeelle hänen kanssaan.

-En tiedä, miten kiittäisin sinua, hän sanoi, kun molemmat tytöt nojautuivat kaiteeseen ja katselivat yli hämyisen kaupungin.

-Mistä hyvästä? Betty kysyi nauraen. Hän huomasi vielä silloin tällöin yllättyvänsä iloisesti tajutessaan, että saattoi tuntea Sarahin kanssa samanlaista ystävyyttä kuin toistenkin luokan tyttöjen — paitsi tietysti Rosien, joka oli todellinen sydänystävä.

-Siitä, että tulit puhumaan kanssani. Sarahkin hymyili, ja nyt hymy ulottui silmiin asti. -Ellet olisi tehnyt sitä — ellet olisi tullut luokseni — en olisi vieläkään oppinut olemaan nuori.

-Olen iloinen, jos olen ollut avuksi.

-Kaikki sanovat, että saisit puheellasi kivenkin heltymään, Sarah kertoi. -Sinusta pitäisi tulla poliitikko.

-Hyi ei! Betty nauroi taas.

Sarah oli hetken vaiti, sitten hän kysyi miettien:

-Tunnetko Neilin?

-Neil Eldarin? Vain sen verran mitä häntä Dalrympleillä tapasin. Onko hän hauska?

-Miksei… mutta ei ”hauska” ole oikea sana. Hän on… hän on… ihmeellinen. Voi Bet, Sarah kääntyi Bettyä kohti, -minä pelkään, että… olen… rakastunut.

-Hyvänen aika!

-Tämä on kauheaa, Bet. Tiedäthän, että minun pitäisi syksyllä mennä naimisiin Frederick Mulboven kanssa — kihlaus on määrä julkistaa kunhan palaan täältä Lontooseen — mitä minä teen?

Betty nielaisi. Tällaista hän ei ollut osannut edes pelätä.

-Mitä minä teen? Sarah toisti. -Vihaan Frederickiä!

-En minä osaa neuvoa, Betty mumisi.

-Sinun täytyy — kenellekään muulle en voi puhua!

Betty nieleskeli.

-Oletko varma tunteistasi? hän kysyi arasti.

Sarah kohautti olkapäitään.

-Kun hän Dalrympleillä pyysi minua kävelemään kanssaan, päätin etten ole typerä — etten ihastu häneen vain siksi, että hän luultavasti Jessien pyynnöstä on minulle ystävällinen — mutta nyt — se, miten hän on esiintynyt tänä iltana… Tekeekö hän senkin Jessien pyynnöstä?

-Sitä minä en voi tietää, Betty sanoi.

-Koulua on jäljellä vielä kuukausi… ehkä hän sanoo jotakin ratkaisevaa?

-Sinä et voi luottaa vain siihen, Sarah. Betty laski kätensä Sarahin valkoiselle kapealle kädelle.

-Tiedän sen, Bet. Voi, kuinka hyvin sen tiedän! Sarah peitti kasvonsa. Sitten hän antoi käsiensä vaipua ja hymyili. -Kuukausi — kokonainen kuukausi! Kokonainen kuukausi onnea ennen elinikäistä onnettomuutta! Voi, jos olisin ollut inhimillisempi, olisin ehkä tutustunut Neiliin jo aiemmin — sitä minä vain kadun.

-Etkö voi sanoa vanhemmillesi, että…

-Vanhemmilleni? Älä ole hupsu. Frederick on valittu minulle sopivaksi puolisoksi, eivät he suinkaan syrjäytä häntä jonkun skotlantilaispojan vuoksi. Aatelitonkin vielä... Sarah pyörähti äkkiä parvekkeen ovelle. -Tule, en tahdo menettää nyt hetkeäkään!

Samassa Neil Eldar olikin kumartamassa Sarahille, ja Betty jäi yksin ja pyörällä päästään salin seinustalle. Jerry kiiruhti tytön luo ja kysyi, tahtoiko tämä tanssia.

-Ei, istutaan mieluummin ja puhellaan, Betty ehdotti ja istuutui sohvalle. -Eivätkö Sarah Mailford ja Neil Eldar olekin kaunis pari?

-Todella. Olisittepa nähnyt Neilin, kun hän maanantaina koulussa kertoi neiti Mailfordin suostuneen daamikseen! Jerry naurahti. -Olisi voinut luulla, että hän oli saanut omakseen prinsessan ja puoli valtakuntaa! Pelkäänpä, että kiusoittelimme häntä siitä aika tavalla, mutta hän on hyvänahkainen poika ja niin täynnä neiti Mailfordia, ettei välittänyt.

-Hän taitaa pitää Sarahista?

-Pitää? Poika on korviaan myöten rakas… Anteeksi, en tahdo juoruta.

-Ei ei, olen Sarahin ystävätär ja tahdon hänen parastaan, minulle voitte puhua aivan vapaasti. Betty hymyili lempeästi.

Jerry hymyili takaisin. Betty ei ollut vielä oppinut, mikä vaikutus hänen nopeasti syttyvällä ja päivänruskon tavoin hitaasti sammuvalla hymyllään oli nuoriin miehiin, mutta ajatteli, että Jerry oli tavattoman miellyttävä.

Tanssiaisten oli määrä loppua kello yksitoista. Tanssiessaan viimeistä valssia Jerryn kanssa Betty tunsi itsensä väsyneeksi ja huolestuneeksi. Sarahia täytyi auttaa, mutta miten? Entä jos Neil Eldar ei saisi ratkaisevia sanoja suustaan ajoissa, tulisiko heistä molemmista onnettomia lopuksi ikäänsä?

-Kuulkaa, Betty sanoi äkkiä Jerrylle. -Onko teidän mielestänne vanhemmilla oikeus määrätä lasten avioliitosta?

Jerry mietti hetken.

-Ei, hän sanoi, -mikäli lapset eivät ole vahingoittamassa itseään. Miksi sitä kysytte?

-Oh, muuten vain. Betty katseli Jerryn olkapään yli Sarahin kullanvärisen puvun hulmahduksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti