maanantai 30. kesäkuuta 2008

24. luku: Seitsentoistiaat

”Kadut ovat niin valkoiset, että niillä tuskin uskaltaa kävellä”, kirjoitti Betty Roselle eräänä tuoksuvana kevätiltana Ruususen linnassa. Hän istui oleskeluhuoneen ikkunan luona ja piti kirjoitusalustanaan latinankirjaa. Rob kirjoitti Annalle pöydän ääressä.

Portaista kuului askeleita ja Betty kuivasi kirjeensä alun jatkaakseen sitä myöhemmin. Jessie oli tulossa, hänet tunsi kopisevista koroista — pikku Jessiessä oli melkoinen annos hienostelunhalua.

-Iltaa! Jessie ilmestyikin kynnykselle posket rusottaen. -Tule kävelemään, Bet, on synti istua sisällä tällaisella ilmalla.

-Minä tulen heti. Betty juoksi hakemaan hattunsa ja uuden sievän takkinsa, jonka oli vasta sinä iltapäivänä saanut räätälistä.

-Minulla on jotakin kauhean hauskaa kerrottavaa, Jessie sanoi heidän hypellessään portaita alas.

-Mitä? Betty tunsi piristyvänsä, sillä loman jälkeen koulunkäynti maistui vähän puulta.

He olivat tulleet kadulle, ja Jessie otti Bettyä käsivarresta.

-Poikakoulussa järjestetään tanssiaiset, ja he saavat kutsua daaminsa naisopistosta!

-Onko se totta? Betty huudahti iloissaan. -Kuinka mukavaa! Sinä tietysti menet Ted Welshin kanssa?

-Jos hän kutsuu, Jessie sanoi ja punastui, mutta sinivihreät silmät tuikkivat iloisesti.

-Onko tämä Ted muuten sukua Nannylle? Betty painoi vapaalla kädellään hattuaan syvemmälle päähän, sillä oli alkanut tuulla.

-Ei, hän on toista sukuhaaraa. Ja olethan huomannut, ettei Nanny voi sietää häntä!

Tytöt nauroivat.

-Luultavasti kukaan ei kutsu minua, Betty sitten sanoi huolissaan. –Enhän edes tunne heistä muita kuin sinun Tedisi ja Rosien Ianin.

-Älä sano ”sinun Tedisi” yleisellä paikalla, Jessie puuskahti, vaikka näytti imarrellulta. -Ja saat nähdä, että tuletpa kutsutuksi sinäkin.

-Ei, Jessie, Betty sanoi äkkiä. -En tahdo, että hankit minulle jonkin Tedin ystävän kavaljeeriksi vain säälistä!

-Olet kauhean epäluuloinen, mutisi Jessie. -Sano, mennäänkö Holyroodin puistoon?

He päättivät mennä. Nurmikko vihersi jo ja puissa oli silmuja.

-Eikö ole ihanaa olla seitsentoistias, huokasi Jessie, kun he istuivat penkillä katselemassa ilta-auringossa kylpevää palatsia. -Ajattele, koko elämä vielä edessä, mitä tahansa seikkailuja nurkan takana!

-Niin… Betty oli sulkenut silmänsä ja nautti auringonsäteistä luomiensa läpi. -Voi Jessie, kunpa aikaa voisi säilöä kuin hilloa — kunpa olisin voinut säilöä tämän talven!

-Onko tämä ollut sinusta hauska talvi?

-Hauska? Elämäni ihanimpia! Eikä ensi vuosi voi olla enää samanlainen.

-Miksi kaiken pitää muuttua? Jessie kysyi melkein kiukuissaan. -Mitä hauskaa koulussa on sitten, kun sinä ja Rosie ette ole siellä?

-Älä imartele minua. Betty avasi silmänsä ja kurotti nyppäämään nuoren lehden yläpuolellaan kaartuvasta lehmuksesta. -Jäähän teitä sentään.

Jessie työnsi kädet takkinsa taskuihin. Aurinko oli jo melkein laskenut, alkoi olla myöhä. Tuuli yltyi yhä.

Äkkiä hattu, jonka Betty oli sysännyt kuumissaan takaraivolleen, heilahti hänen päässään. Tyttö ojensi kätensä tarttuakseen siihen, mutta liian myöhään; vaaleanvihreä olkihattu lennähti nurmen yli hiekkakäytävälle.

Huudahtaen tytöt hypähtivät pystyyn. Hattu ikään kuin odotti heitä, mutta Bettyn lähestyessä se lennähti uudelleen lentoon kuin jättikokoinen perhonen.

Ei ollut hauskaa kiiruhtaa puiston halki tottelemattoman hatun perässä, sillä puistossa oli muitakin kävelijöitä. Kunhan tuttuja ei vain tulisi vastaan — ei ainakaan Tiedon kunnaiden opettajattaria!

-Se… lentää… varmasti… jonnekin, mistä…. emme… saa sitä… pois, puuskutti Betty. Hän näytti hurjalta, kun lyhyet kiharat, jotka yleensä kammattiin jakauksen molemmin puolin, pörröttivät ohimoilla ja otsalla.

-Saarretaan se, ehdotti Jessie.

Bettyä alkoi naurattaa ja hän sai pistoksia, niin että hänen oli pysähdyttävä.

-Mitä minä teen jos se katoaa? hän voihki pystyessään taas jatkamaan matkaa.

-Ostat uuden. Ei mutta hyvänen aika!

He olivat juuri kääntyneet pensasaidan kulmasta ja miltei törmäsivät hyvin sinisilmäiseen poikaan, jolla oli kädessään vihreä olkihattu.

-Iltaa, Jessie, poika sanoi. -Sinulla on aina vauhti päällä!

-Gerald Oag! Kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Jessie sieppasi hatun ja tarkasteli sitä. -Ei naarmun naarmua, hän ilmoitti Bettylle.

-Paljon kiitoksia, Betty sanoi ja hymyili Gerald Oagille, joka näytti olevan vähän hämillään.

-Tämä on Jerry ja tässä on koulutoverini Bet Stewart, esitteli Jessie ja näytti vähän liiankin iloiselta. -Jerry on poikakoulussa, Bet.

Betty rypisti kulmiaan. Hän pelkäsi kaikesta huolimatta, että Jessie alkaisi järjestellä asioita hyvän hyvyyttään.

-Hauska tutustua, Jerry sanoi ja ojensi kätensä. -Jessie on puhunut teistä paljon.

-Niinkö? Betty loihti jonkinlaisen virneen kasvoilleen.

-Olemme tunteneet toisemme lapsesta asti ja vanhempammekin ovat ystäviä. Jerry hymyili. Hän oli hauskannäköinen hymyillessään — yhtä hauskannäköinen kuin Ken Knox konsanaan.

-Vai niin. Betty nielaisi. Perheystävyys kuulosti kyllä viattomalta — eikä hän uskonut, että Jessiekään olisi sentään voinut taikoa Jerry Oagia paikalle.

Jerry tuntui miettivän, sitten hän katsoi Jessieen, joka nyökkäsi.

-Neiti Stewart, hän sitten aloitti. -Olemme saaneet luvan pitää koulussamme tanssiaiset kahden viikon kuluttua. Voisitteko ajatella lähteväni daamikseni? Toden sanoakseni en tunne montakaan tyttöä naisopistosta, ja olen kuullut teistä niin paljon, että tahtoisin mielelläni tutustua teihin henkilökohtaisestikin.

Betty avasi suunsa ilmoittaakseen, että Jamesina Dalrymplen kieli näköjään piti kuin seula, mutta naurahti sitten ja sanoi:

-Kiitos, minä tulen mielelläni kanssanne.

Jerry lähti kävelemään tyttöjen mukana. Hän oli hauska poika, ja vielä Ruususen linnan edessäkin kolmikko seisoi puhelemassa, kunnes tornikello kilautti kymmenen lyöntiä.

-Luoja varjelkoon, Rob syö minut! Betty huudahti. -Hyvää yötä!

Hän harppoi portaat ylös, läimäytti ulko-oven kiinni takanaan, lensi yläkertaan ja pysähtyi oleskeluhuoneen kynnyksellä kuin seinään. Rob seisoi ikkunan luona kädet ristissä rinnalla ja näytti nuhtelevalta.

-Beatrice Stewart, hän sanoi.

-Niin, kyllä minä tiedän että on myöhä, mutta tuuli vei hattuni ja Gerald Oag sai sen kiinni, ja sitten me…

-Kuka on Gerald Oag? Tuo hujoppiko, jonka seurasta et millään malttanut lähteä?

-Älä ole inhottava, Rob.

-Siltä se näytti.

-No, joka tapauksessa hän on kutsunut minut poikakoulun tanssiaisiin, Betty ilmoitti ja koetti näyttää vaatimattomalta.

-Aiotko mennä?

-Tietysti.

-Mitä sinä tiedät tästä Gerald Oagista?

-Hän on poikakoulussa.

-Kiitos, se tuli harvinaisen selväksi.

-Hän on Dalrymplejen perhetuttuja ja Jessien ystävä jo lapsuudesta.

-Vai niin. Rob hieroi leukaansa. -Olkoon, mene sitten. Eiköhän hän ole kunnon poika.

Betty virnisti.

-En kai minä seurustelisi muiden kanssa!

-Mistä minä tiedän, mistä sinä haet aiheita kertomuksiisi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti