sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

23. luku: Kevättuulissa

Maaliskuun 19. päivänä
”Duncan vei Chrissyn ja minut eilen katsomaan balettia. Se oli kaunista ja olen hyräillyt musiikkia koko päivän, mutta silti pidän enemmän oikeista näytelmistä sellaisista, joissa on vuorosanat.

-Siinä tapauksessa sinun täytyy päästä ’oikeaan’ teatteriin, Duncan naurahti, kun mainitsin asiasta meidän kävellessämme väliajalla käytävässä. -Sopiiko ensi viikolla? Silloin esitetään Kesäyön unelmaa.

-Varjelkoon, puuskahdin. -Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin kuljettaa meitä ulkona?

-Ei, Duncan sanoi ja virnisti. -Ja kun sinulla on tuo valkoinen musliinipuku, ei sinulta voi kieltää mitään.

-Kun hän ei saa täysi-ikäistä daamia, on hänen hankittava kaksi keskenkasvuista, Chrissy sanoi ja iski minulle silmää. Tunnettua on, että vaikka D. Flemingillä olisi ihailijoita vaikka joka sormelle, ei hän kulje vakituisesti kenenkään kanssa.

Me siis menemme katsomaan Kesäyön unelmaa. On suloista, kun ei enää tarvitse istua lukemassa ja laskemassa kaikkia iltoja! Ahkeroin vieläkin, mutta uskon vakaasti, että numeroni nousevat.

Kunhan vain saisin isän suostumaan — en ole uskaltanut vielä edes mainita seminaaria kirjeissäni.”  

Maaliskuun 22. päivänä

”Rob ja minä olimme juuri sunnuntaikävelyllä. Kuljimme pitkin aurinkoisia katuja, katselimme läpi kaikki näyteikkunat ja puhuimme pääsiäislomasta. Kevät on mennyt nopeasti — syksy tuntui niin loputtoman pitkältä, ja nyt on vain yksi lukukausi jäljellä.

-Vieläkö sinä kirjoitat, pikku sisko? kysyi Rob äkkiä, kun ihailimme Flemingin Kirjakaupan hauskasti somistettua ikkunaa.

Hymyilin nolona.

-Vähän, tunnustin, sillä viime aikoina olen taas alkanut keksiä hupsuja kertomuksia.

-Enkö saisi lukea juttujasi?

-Et, puuskahdin. -Ne ovat typeriä.

-Noin varmaan Shakespearekin ajatteli omistaan!

Aioin kieltäytyä jyrkästi, mutta sitten keksin.

-Saat lukea ne, jos tulet vuorostasi joskus Isoäidin luo, sanoin.

-Olet oikea kiristäjä. Olimme jatkaneet matkaa, ja Rob nosti hattuaan muutamille opiskelijatytöille. -No hyvä on, tehdään niin.

Oikein kauhistuin. Minä ja minun suuri suuni!”

Maaliskuun 23. päivänä

”Rob istuu oleskeluhuoneessa kertomusvihkoni edessään. Pakenin makuuhuoneeseeni lukemaan historiaa en tahdo nähdä hänen ilmeitään.

Neiti Cair tuli tänään kanssani katsomaan kangasta uuteen takkiin. Ostimme hennon sinivihreää — siitä tulee suloinen kevätjakku. Sitten kirjoitin kotiin, luettelin ensin hyvät koenumeroni ja pamautin sitten: ’Isä, tahtoisin niin mielelläni ryhtyä opettajattareksi. Nyt ei opiskelullani ole oikeaa päämäärää — enkö saisi mennä seminaariin?’ Minun täytyi juoksuttaa kirje heti postiin, enää en uskaltaisi lähettää sitä.

Voi, olen niin onnellinen!

Rob tuli äsken sisään. Aloin vapista; nyt saisin kuulla tuomion. Isoäiti voi kehua pelkkää ystävällisyyttään, samoin Rosie, mutta Rob ei kaunistelisi.

Hän antoi vihon minulle, työnsi kädet taskuihinsa ja katseli minua miettien. Tunsin kalpenevani, eikä itku ollut kaukana. Sitten Rob äkkiä hymyili.

-Pikku sisko, hän sanoi, -D. Duff oli oikeassa siinä, ettet ole vielä mitään. Mutta jos jatkat samaan tyyliin, sinusta tulee jotakin.

Hän kääntyi kannoillaan ja lähti.

Minä polvistuin ikkunani ääreen, katsoin himmeää iltatähteä Linnan tornien yläpuolella ja kuiskasin:

-Jumala, kuinka Sinä olet hyvä!”

Maaliskuun 26. päivänä

”Tulin tänään koulusta loistotuulella. Ajatuksissani pyörivät vielä Shakespearen satuhahmot — teatterissa olimme eilen — ja Rob oli luvannut tulla illalla kanssani Brodielle. Kaiken huipuksi ylihuomenna alkaa pääsiäisloma ja huomenna saamme välitodistukset, enkä ole siitä ollenkaan huolissani. Tanssitin Charlesin ja Georgen eteisen läpi, harpoin yläkertaan kaksi porrasta kerrallaan ja heitin kirjani huolettomasti pöydälle. Silloin huomasin ruusumaljakkoa vasten nojallaan kirjeen, jossa luki nimeni äidin käsialalla.

Sydämeni hyppäsi kurkkuun, putosi vatsanpohjaan ja alkoi hakata kuin höyryvasara. Pudotin paperiveitsen lattialle enkä tahtonut saada sitä uudelleen käsiini — lopulta revin kuoren melkein suikaleiksi koettaessani saada sen mahdollisimman pian auki.

’Rakas oma tyttöni’, se alkoi, kuten kaikki äidin kirjeet. Tavanomaiset kysymykset voinnistamme, ja sitten:

’Isäsi ja minä olemme puhuneet halustasi päästä seminaariin. Herra Macmillan puoltaa sitä lämpimästi, ja kun Geordie-setäsi pyysi, ettei sinusta tehtäisi itsekästä kanaa, päätimme lopulta, että saat mennä pääsykokeeseen.’

Kirje putosi sormistani, lysähdin pöytää vasten ja purskahdin rajuun, helpottuneeseen itkuun. Seminaariin — pääsisin sittenkin seminaariin! Selviäisin kyllä pääsykokeesta, ja sitten lukisin — kyllä lukisinkin!

Rob tuli sisään ja säikähti tietysti hirveästi. Mutta kuultuaan itkuni syyn hän tukisti minua hellästi palmikosta, sanoi: ’Oletpa reipas ötökkä!’ ja kysyi, miten toimin kietoessani vanhemmat sormeni ympärille.

Cochranet ja neiti Cair ottivat sydämellisesti osaa ilooni, samoin Isoäiti ja Rosie, kun vein Robin näytille ’aitona ylämaalaisnuorukaisena’. Isoäiti ei tiennyt, kumpaa meistä olisi hemmotellut enemmän, ja Rosie syleili minua yhä uudelleen ja uudelleen. Ajatella, kun ensi syksynä menen uuteen kouluun, on minulla sydänystävä!

Mutta mitä neiti Jameson mahtaa sanoa kuullessaan, että tulen hankkimaan leipäni omalla työlläni…”

Huhtikuun 3. päivänä

”Kuusikukkula ei koskaan aiemmin ole ollut näin kaunis. Huvimajan viiniköynnös on alkanut vihertyä, ujot vuokot kohottavat kasvojaan Keijulehdossa, ja Ikivihreä kuusi tuntui nauravan ilosta, kun eilen juoksin sitä tapaamaan ilman takkia ja paljain päin.

John ei tule kotiin ennen kuin kesällä. Hän on tuskin enää kirjoittanut, ja isä ja äiti ovat vähän huolissaan. Mutta Rose säteilee — Charles Moore ei katsokaan muihin tyttöihin — ja tänään Kenneth Knox tuli pyytämään minua kävelylle. Knoxit muuttivat Longiin viime kesänä, ja Kenneth on vastustamattoman komea.

Arvostelut olivat paremmat kuin osasin odottaa. Englannissa ja historiassa sain 100, laskennossa 90 ja ranskassa 98. Isä myhäili tyytyväisenä ja tuumi, että ehkä minua sittenkin kannattaa kouluttaa. Olin Duncanin kanssa kävelemässä kotiinlähtöä edeltävänä iltana ja hän sanoi olevansa iloinen, että olen kaksi seuraavaa vuotta Edinburghissa.

Olemme olleet kirkossa, ja nyt istun auringonpaisteessa ikkunan luona. Koivutuvasta tullaan huomenna. Alex on ostanut gramofonin — hän on tilannut sen Invernessistä, ja hinta on niin kauhea, ettei Geordie-setä saa koskaan tietää sitä — ja kaikki serkut on kutsuttu jonakin päivänä kuuntelemaan sitä. Una tulee, tietysti, ja Charles Moore, ja Knoxinkin nuoria — Ken ja hänen nukkemaisen suloinen sisarensa Myra.

Elämä on ihanaa!”

Huhtikuun 6. päivänä

”Onko? Taisin olla juovuksissa keväästä tuota kirjoittaessani.

Kuvasin Myra Knoxin suloiseksi nukeksi. Mutta nukkekin osaa puhua!

Ehkä minun pitäisi selittää.

Menimme tänään Stewarteille, Rose, Rob ja minä. Jamie ja Florakin tulivat, Meggie oli viety Davidsoneille (’Nykyajan nuorilla ei ole vastuuntuntoa’, sanoi Effie) ja Geordie-setä ja Annie-täti puolestaan olivat lähteneet meille. Koko talo oli täynnä nuoria ja meillä oli hauskaa. Gramofoni oli hieno ja Alexin levy kerrassaan mainio, ja Amy ja Kate olivat laittaneet hyviä voileipiä.

Myra Knox oli koko ajan seurassani, jutteli ja oli herttainen. Uskouduin hänelle liiaksi, puhuin mitä sylki suuhun toi, mutta tunnelma oli niin välitön, etten ehtinyt ajatella — ja Myra tuntui luotettavalta.

Jamie ja Flora tulivat vielä käymään Kuusikukkulalla. Kun he sitten olivat menneet, pyysi Effie minua hakemaan Bairdin kaupasta tiun munia, koska hän oli käyttänyt viimeiset pääsiäiskakkuunsa — sitä kutsutaan Aurinkokakuksi, eikä kukaan muu koko Longissa tiedä sen reseptiä — eikä meidän kanoistamme ole viime aikoina ollut paljonkaan iloa.

Lähdin iloisena matkaan. Mutta kun herra Baird latoi munia koriini, kuulin jonkun mainitsevan nimeni matalalla äänellä. Myra Knox oli tullut sisään ja puhui Catriona Bairdin kanssa. Catriona on mukava tyttö, ja näin miten vaivautunut hän oli. Kuulin selvästi Myran sanat ’teatterissa nuoren miehen kanssa’ ja ’tiedäthän, miten hän osaa katsoa poikiin’.

-Iltaa, Myra, sanoin.

Myra Knox pyörähti ympäri kuin pistettynä.

-I-iltaa, hän mutisi, sieppasi ostoksensa, löi rahat tiskiin ja katosi.

Itkin hiukan kotiin päästyäni. Rose koetti lohduttaa ja sanoi Myran vain kadehtivan minua, mutta tieto siitä ei juurikaan auta. Miksi ihmiset eivät jätä Duncania rauhaan!

Mutta miten minä oikein ’katson poikiin’?”

Huhtikuun 7. päivänä

”Äiti tuli äsken luokseni, kun istuin ’oman’ ikkunani ääressä huoneessani lukemassa — ’minun’ ikkunani on puutarhaan päin, Rosen oma vuorille.

-Täytyyhän minun puhua vähän kahden keskenkin tyttöni kanssa, äiti sanoi.

Tein mielissäni hänelle tilaa ikkunapenkille. Kun talossa on kuudesta kymmeneen lasta, ei äidillä juuri ole aikaa keskusteluihin. Nyt oli hiljaista; Mary opetti Elizalle kirjaimia ruokasalissa, David oli Longissa ja Annie Keijulehdossa; Rob kävelytti Annaa ja Charles Rosea.

-Olen niin onnellinen siitä, että pääsen seminaariin, sanoin.

-Isä ja minä ajattelimme, että ahkeruutesi on palkittava, äiti sanoi. -Ja onhan turvallista, kun on ammatti, vaikka sitten menisitkin naimisiin. Olimme varautuneet kouluttamaan Jamien yliopistossa, mutta kun hän ei huoli rahojamme — äiti näytti tässä kohdin surulliselta — isäsi sanoi, että annamme ne niille lapsillemme, joille ne kelpaavat.

Minä hymyilin. Kevätaurinko kultasi äidin hiukset. Äiti on aina huoliteltu, vaikka hän olisi kuinka kiireinen ja työn touhussa.

-Kuulehan, kultaseni, hän samassa sanoi. -En tahdo olla tunkeilevainen, mutta kuka taivaan nimessä on Duncan Fleming?

Tunsin punastuvani.

-Rose mainitsi hänet eräänä päivänä, äiti sanoi puolustellen, -enkä minä ollut koskaan hänestä kuullutkaan!

Huokasin. Sitten kerroin äidille kaikki — oikeastaan se tuntui hyvältä. Äiti ei kehittelisi asiasta mitään typeryyksiä!

Kun olin lopettanut, äiti katsoi minuun terävästi.

-Koulutoverisi veli — ja kauppiaan poika? He ovat kai sitten hyvä perhe?

-Voi äiti rakas, minä puuskahdin.

-Katsohan nyt, Betty. Äiti otti käteni omaansa. -Täällä Longissa me tiedämme täsmälleen, missä piireissä sinä seurustelet, keitä tapaat ja kenen kanssa huvittelet. Mutta täältä kotoa emme voi seurata tekemisiäsi Edinburghissa, vaikka luotankin siihen, ettei Rob koskaan antaisi sinun kulkea seurassa, joka ei sovi sinulle.

-Ettekö te luota minuun? kysyin moittien.

-Tietenkin luotamme. Mutta olet kovin nuori ja maailma on paha, vaikka et sitä vielä tiedä. Siksi vähän huolestuin, kun kuulin mainittavan nuoresta miehestä, josta et ollut kertonut kotona. Äiti suuteli minua. -Uskon kuitenkin, että hänen seurastaan ei voi olla sinulle vahinkoa.

-Ei varmasti, sanoin. -Duncan on yhtä turvallinen kuin — isoisä!

Äiti alkoi nauraa.

-Sinun isoisäsi oli aikamoinen hulivili, hän huomautti.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti