lauantai 28. kesäkuuta 2008

22. luku: Rosie

Se talvi oli ankara ja luistinkelejä riitti viikkokausiksi. Mutta lopulta pakkaspäivät alkoivat muuttua lauhkeammiksi ja lauhkeammiksi, kunnes Tiedon kunnaiden tyttöjen lapaset vaihtuivat toinen toistaan hienommiksi keväthansikkaiksi ja jää suli Queensferryn rannasta vaihtaen luistelun kävelyyn auringon lämmittämillä kaduilla.

Koko tämän ajan Betty luki. Kun toiset tytöt käyttivät lupapäivänsä ja koulun jälkeisen ajan luistelemalla, järjestämällä ompeluseuroja ja lukemalla romaaneja, kulki pieni ruskeatakkinen hahmo kirjastoon ja kysyi neiti Cairilta milloin latinan sanakirjaa, milloin matemaattista kirjallisuutta. Toisinaan neiti Cair toi illalla kirjoja mukanaankin.

Rosie luki myös ahkerasti, sillä hänen oli myös valmistauduttava seminaarin pääsytutkintoon, mutta koska hän oli Nannyn mukaan ”yleisesti nero”, ei hänen tarvinnut kuluttaa kaikkea aikaansa opiskeluun. Bettylle varsinkin laskento tuotti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta monien kyynelten, katkenneiden kynänterien, puhki pyyhittyjen paperien ja Robin kanssa laskennonkirjan ääressä vietettyjen iltojen jälkeen tapahtui se ihme, että hän sai kiitettävän laskennonkokeesta — vieläpä kaikkein tärkeimmästä.

Sen jälkeen mahtui Bettyn päähän muutakin kuin kaavat ja kolmiot.

-Taivaalle kiitos, huokasi rouva Cochrane, kun tyttö ensimmäisen kerran lähti ulos kesken arki-iltapäivää päässään parempi hattu; kuukauden ajan oli Betty pistänyt nenänsä oven ulkopuolelle vain mennessään kouluun, kirkkoon tai kirjastoon, vaikka Rob oli yrittänyt suostutella häntä huvikävelylle.

Oli maaliskuun puoliväli, katuojat solisivat ja linnut tirskuttivat Charlotte Squaren puistikon puissa, kun Betty nousi rouva Brodien kodin portaat ja kolkutti. Hän ei ollut aikoihin puhellut Rosien kanssa muuta kuin kouluun liittyvää, eikä nähnyt Isoäitiäkään aikoihin.

-Rosie-neiti ei ole kotona, palvelijatar sanoi kuitenkin avattuaan.

-Onko se Betty? kuului samassa rouva Brodien ääni, ja hän ilmestyi salin ovelle. -Tule toki sisään, kultaseni. Rosie meni käymään Jessie Dalrymplen luona, ja sinun täytyy tulla pitämään seuraa minulle. Peggy, ole ystävällinen ja tuo meille keksejä ja hilloa.

Ilahtuneena Betty riisui päällysvaatteensa ja seurasi vanhaa rouvaa saliin. Hänen kenkänsä upposivat pehmeään mattoon ja jäykät herrat ja rouvat tuijottivat häntä kehyksistään kuin arvaillen, mistä tuo vieras oli tehty.

-Sinua ei ole näkynytkään ikuisuuksiin, Isoäiti sanoi, kun Betty oli istuutunut.

-Niin, olen lukenut.

Isoäiti nauroi hyrisevää nauruaan.

-Tosiaan, Rosie kertoi, että istut välitunnitkin nenä kirjassa ja sormet korvissa ja mutiset itseksesi. Toivottavasti et vain rasita itseäsi liikaa.

-Voi en! Betty puisti hilpeänä päätään. -Laskento alkaa selvitä, niin että nyt keskityn enää latinaan.

-Etkö ole kirjoittanut mitään? kysyi Isoäiti.

-En ainoatakaan kertomusta.

-Vahinko, olisin kuullut niitä mielelläni. Mutta lupaathan, ettet kokonaan unohda tietä ihmeiden valtakuntaan?

-En unohda, Isoäiti!

Samassa Peggy toi keksit ja hillon. Betty rakasti Isoäidin hilloa; tämä teki sen aina itse äidinäitinsä reseptillä.

-Aiot siis vakavasti seminaariin? Isoäiti kokosi Bettyn lautaselle hillomerestä kohoavan keksivuoren. -Mainiota, naisella täytyy olla ammatti.

-Isä on eri mieltä.

-Kyllä sinä hänen päänsä käännät, siitä olen varma. Entä veljesi?

-Hän pärjää aika hyvin, vaikka ei tahdokaan kehua itseään. Vivahdus Bettyn äänessä kavalsi, että sisar hoiti sen puolen.

Isoäiti hymyili ja taputti Bettyä käsivarrelle.

-Tuo hänet joskus mukanasi. Olisi hauskaa nähdä pitkästä aikaa ylämaalainen nuorukainen.

Betty lupasi, jos Rob vain suinkin lähtisi.

Tunnin kuluttua Rosie palasi raikkaana ja iloisena.

-Kultaseni, olisinpa tiennyt, että olet täällä! hän huudahti. -Mutta joko nyt menet?

-Minun täytyy, Betty pahoitteli. -Kohta on päivällisaika. Mutta tule saattamaan!

-Sen teenkin. Rosie napitti uudelleen takkinsa. -Hauskaa, että olet jälleen normaali ihminen etkä mikään lukutoukka!

Tytöt kävelivät hitaasti katua pitkin. Etupäässä he puhuivat tulevasta pääsiäislomasta ja suunnitelmistaan sen varalle. Rosie oli iloinen ja hilpeä, melkein liian riehakas — ikään kuin tämä olisi ollut hermostunut jostakin.

-Mikä sinun on? Betty lopulta kysyi ystävältään. -Et ole oikein oma itsesi.

-Enkö? Rosie vilkaisi ohi ajavaa autoa.

-Et. Onko sinulla huolia?

-Huoliako? Oh ei, olen vain niin onnellinen! Rosie puristi Bettyä käsivarresta.

-Mistä hyvästä?

-Kuule, minä — minä — en ollut Jessie Dalrymplen luona.

-Mitä! Betty pysähtyi keskelle jalkakäytävää. Hitaasti hänen mieleensä kohosi aavistus. -Et kai sinä…

-Kyllä, olin kävelemässä Ian Vernonin kanssa.

-Mutta… Betty haukkoi henkeään. -Valehtelitko sinä Isoäidille?

-Valehtelin, Rosie tokaisi. -Rakas ystävä, älä näytä tuollaiselta! Anna minun selittää. Se oli kauheaa ja halveksin itseäni, mutta ei ollut muuta mahdollisuutta. Rosie työnsi taas kätensä Bettyn kainaloon. -Isoäiti on ihana ihminen, mutta ei voi sietää Vernoneita — kukaan ei tiedä syytä siihen, niin vain on. Isällä ja äidillä ei ole koskaan ollut mitään Iania vastaan, päinvastoin, he ovat aina suosineet tätä, mutta isoäiti pyörtyisi vähintään, jos saisi kuulla asiasta. Sano, Bet — olenko mielestäsi inhottava?

-E-en tiedä — sinun ei olisi pitänyt valehdella, mutta toisaalta… Betty tunsi, että päänsärky oli tulossa.

Rosie huokasi.

-Säikähdin hirveästi kun näin sinut meillä, hän tunnusti. -Ajattele, jos isoäiti olisi soittanut Dalrympleille pyytääkseen minua kotiin, enkä olisikaan ollut siellä!

Bettyä värisytti.

-Et saisi tehdä noin, hän sanoi.

-En tietystikään, mutta — pidän Ianista, ja…. hän… pitää minusta… kovasti.

Betty puri huultaan. Oli kauheaa, että Rosie valehteli kultaiselle Isoäidille, mutta kai tämän piti silti saada tavata Iania — jos kerran hänen vanhempansakin…

-Kuule, hän huoahti, -joskus minä en haluaisi ollenkaan kasvaa aikuiseksi.

-En minäkään, Rosie hymähti. -Mutta toisaalta… Kuule, Ian sanoi, että minulla on pähkinäsilmät. Oliko se kohteliaisuus?

Betty mietti kaksi kulmanväliä.

-Luulen niin, hän lopulta sanoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti