perjantai 27. kesäkuuta 2008

21. luku: Liukkaalla jäällä

Eräänä helmikuun alun sunnuntaina, auringon säihkyttäessä lumihangen miljoonia ja taas miljoonia timantteja, ajoi Queensferryn tietä reellinen myssyjä ja lapasia ja nauravia silmiä. Duncan Fleming oli kiinnittänyt aisaan kovaäänisen kellon, jonka kilinä kuitenkin miltei hukkui tyttöjen rupatteluun. Vain Sarah oli vaiti; hän oli kyllä lähtenyt mukaan, koska piti luistelusta, mutta se ei suinkaan velvoittanut häntä ottamaan osaa poikakoulun oppilaita koskevaan keskusteluun.

-Toivottavasti Ted Welsh on siellä, Jessie huokasi. -Hän on niin suloinen.

-Martin Carswell näyttää hauskemmalta, tokaisi Nanny. -Mitä mieltä sinä olet, Betty?

Betty nauroi huivinsa takaa.

-Kysykää sitten, kun olen nähnyt heidät!

-Mutta sinulla ei ole kavaljeeria lainkaan, Jessie sanoi huolestuneena. -Voi, sinä minä en ajatellut!

-Ehkä sinulla kuitenkin on pohjoisessa joku, Daisy arveli.

-Ei todellakaan, Betty huudahti melkein loukkaantuneena. -Olenhan sanonut sen jo!

-Mutta jos kuitenkin — joku, joka odottaisi kirjeitäsi ja kirjoittaisi sinulle…

Betty muisti Robin ilmeen aina, kun tämän nimi oli kirjoitettu kuoreen Anna Cameronin käsialalla, ja nauroi iloisesti.

-En minä osaakaan kirjoittaa rakkauskirjeitä.

-Jättäkää nyt Betty rauhaan, Chrissy sanoi vähän kärsimättömästi. -Joko me olemme pian perillä, Duncan? Minua alkaa jo palella.

-Aivan pian. Duncan oli istunut hiljaa ja kuunnellut huvittuneena Sapphoa kiusoittelevia tyttöjä.

-En ole luistellut aikoihin, Rosie sanoi huolissaan. -Kaadun varmasti heti.

-Me pidämme sinusta kiinni, vakuutti Jessie. -Voi, meri näkyy!

Kohta he olivat rannassa ja Duncan pysäytti hevosen.

-Kömpikää alas nyt, hän sanoi hilpeästi. -Minä vien hevosen vuokratalliin ja tulen sitten nostelemaan teitä jaloillenne.

-Sinä olet kauhea, torui Chrissy ja tupsahti reestä suoraan lumikinokseen. -Tulkaa, tytöt!

Luistelijoille varattu jääalue oli täynnä ihmisiä. Penkeilläkään ei ollut tilaa, ja niin Betty ja Rosie istuivat lumivallille kiinnittämään luistimiaan.

-Ollapa nyt kavaljeeri, puhkui Betty, sillä paksut vaatteet tekivät kumartumisen vaivalloiseksi. -Kas vain, Jessie on jo jäällä.

-Tuo on kai sitten Ted Welsh, naurahti Rosie, kun Jessie kiisi riemusta säteillen ohi pitkän pojan vetämänä.

-Päivää, Rosie!

Tytöt käännähtivät. Pengermällä heidän takanaan seisoi vaaleatukkainen poika ja hymyili.

-Ian Vernon! Rosie punastui niin somasti, että Bettyä alkoi naurattaa. -Mitä sinä täällä teet?

-Samaa kuin sinäkin. Ian kyykistyi. -Olen Edinburghin poikakoulussa ja tulimme luokan kanssa tänne luistelemaan. Kuka on ystäväsi?

-Hän on Betty Stewart, me olemme luokkatovereita Edinburghin Naisopistossa. Tule nyt, Bet, mennään!

Rosie hypähti jaloilleen eikä muistanut enää ollenkaan, että oli pelännyt kaatuvansa.

-Kuka hän oli? Betty kysyi, kun he olivat liukuneet tarpeeksi kauas rannasta.

-Hän on Aberdeenistä kuten minäkin, kävimme kansakoulua yhdessä, mutta emme ole tavanneet vähään aikaan. Rosie katseli toisaalle. -Meillä oli aina… mukavaa yhdessä.

Betty vilkaisi ystäväänsä. Tämän posket punottivat yhä muustakin kuin kylmästä viimasta.

-Rosie Wardlaw, et kai sinä… hän aloitti, kun heidän takaansa kuului huudahdus:

-Antakaa remminne tänne, niin minä vedän!

Ian Vernon oli hauska poika, sen Betty huomasi pian. Tämä luisteli takaperin, veti heitä ja jutteli mukavia. Ja jos siniset silmät lipsahtivatkin useammin ruusuiseen Rosieen kuin Bettyyn, ei se ketään heistä häirinnyt.

Duncan Flemingiä sen sijaan häiritsi se, että silloin tällöin esiin vilahtavalla ruskeatakkisella olennolla tuntui olevan hyvin hauskaa vieraan nulikan seurassa. Duncan itse oli tavannut muutamia tuttaviaan ja puheli näiden kanssa, mutta se ei estänyt häntä pitämästä samalla silmällä luistinrataa.

Samassa Chrissy puuskutti hänen luokseen.

-Luistimenremmini katkesi, hän sanoi. -Ole kiltti ja tee sille jotakin.

Duncan kyykistyi solmimaan remmiä.

-Kuka tuo on, jonka kanssa Bet ja Rosie luistelevat? hän kysyi huolettomasti.

-En tunne, hän on kai jommankumman tuttavia. Etkö sinä tule jäälle?

-Voinhan tullakin. Missä muut pikkutytöt ovat?

-Jossakin tuolla. Ja lakkaa ihmeessä kutsumasta meitä pikkutytöiksi!

-Miksi? Duncan virnisti. -Lapsiahan te olette! Hän istuutui kiinnittämään omia luistimiaan.

Duncan Fleming oli jo kauan ollut yksi suosituimmista nuorukaisista Edinburghin tyttöjen keskuudessa, ja varsinkin Joan Urie, joka oli radalla sattumalta — tosin hän oli Daisyltä kuullut ensiluokan luistinretkestä — teki itsensä niin naisellisen avuttomaksi, että Duncanin teki lopulta mieli heittää tämä lumikinokseen. Betty oli kuitenkin siirtynyt hienotunteisesti Chrissyn seuraan Rosieta ja Iania häiritsemästä, ja se sentään hiukan paransi nuoren miehen mielialaa.

Luistinradan vieressä olevaan paviljonkiin oli joku nopeaälyinen liikemies perustanut kahvilan, jossa myytiin kuumaa teetä, leivoksia ja jäätelöä. Vähitellen ensiluokan tytöt kokoontuivat erään pöydän ääreen ja vaativat saada tarjota Duncanille jotakin. Ian Vernon oli jäänyt muiden poikakoulun oppilaiden seuraan, ja niinpä Duncan oli varsin hyvällä tuulella.

-No, onko teillä hauskaa? hän kysyi, kun tarjoilijatar oli tuonut teekupit ja leivokset.

-Voi on! Jessie huudahti. -Voisin asua täällä!

-Taivas Queensferryä auttakoon. Duncan joi kulauksen teetä, mutta hänen harmaat silmänsä vilkkuivat kupin reunan yli. -Entä sinä, Sappho?

-En, Betty sanoi. Hänen poskiinsa oli noussut terve puna. -Kyllä täällä on kauhean hauskaa, mutta palaan sentään mieluusti omaan mukavaan vuoteeseeni yöksi!

-Älä ole noin proosallinen, nuhteli Nanny. -Sinusta pitäisi sentään tulla kirjailijatar!

-Ainakin neiti Marshall oli sitä mieltä arvostellessaan trigonometrian koettani!

-Minä en sentään ylpeilisi sillä, että saan ala-arvoisen, Sarah sanoi äkkiä ja tuijotti vihamielisesti Bettyyn. -Mutta sinähän haluatkin olla jotakin erikoista!

-Hyvänen aika, en! Betty tuijotti ällistyneenä vastaan kermaleivos kädessään. -Minun täytyy nyt laskea monta suloista iltaa!

-Suloista, niin. Sarah vilkaisi Duncaniin niin merkitsevästi, että Betty tunsi kuuman punan hulvahtavan kasvojensa yli. -Ilkeätkin vielä esittää tuollaista äidinkultaa!

-Mitä sinä nyt puhut, Sarah, Rosie sanoi väkinäisesti naurahtaen. -Eihän Bettyn tarvitse mitään esittää!

Sarah tuhautti nenäänsä, kilautti tyhjän kuppinsa lautaselle ja nousi.

-Eräät sitä pyrkivät nuorten miesten suosioon keinoja kaihtamatta, hän sinkautti, otti luistimensa ja meni.

Pöytään laskeutui hiljaisuus. Betty räpytteli ja räpytteli, mutta lopulta suolainen kyynelkarpalo putosi hänen kuppinsa pohjalla olevaan teetilkkaan.

-Betty rakas, älä! Chrissy huusi onnettomana. -Kuka nyt Sarahista välittää — hänhän tahtoo aina olla epämiellyttävä!

Duncan tuijotti hajamielisenä ulos jäälle, joka alkoi muuttua iltapäiväauringon valossa vaaleanpunaiseksi. Mieluiten hän olisi ravistellut Sarah Mailfordia, mutta koska se ei ollut mahdollista, oli paras pitää suunsa kiinni.

-Sarah olisi saanut jäädä Edinburghiin, Jessie mumisi ja tarjosi Bettylle nenäliinaansa, johon oli aiemmin kuivannut mustekynäänsä. -Älä huoli hänestä, Betty, hän ei merkitse mitään.

-Minä — minä en sentään arvannut, että hän vihaa minua, Betty mutisi ja torjui lempeästi nenäliinan. -Ajattelin vain, ettei hän pidä minusta — mutta että hän vihaa!

-Eikä vihaa, Daisy vastusti ja nielaisi viimeisen leivoksenmurun. -Miksi hän vihaisi?

Betty otti esiin oman puhtaan nenäliinansa ja niisti. Hän kyllä arvasi vastauksen Daisyn kysymykseen: Sarah uskoi hänen juorunneen tytöille lupapäivän tapahtumista — ja vaikkei olisi uskonutkaan, oli tätä loukannut se, että Betty oli nähnyt hänet ilman panssariaan. Voi, muun Betty olisi kestänyt, mutta ei sitä, että Duncan kuuli nuo inhottavat vihjailut! Mitä tämä mahtoi ajatella? Miksei hän puhunut mitään? Ei kai — ei kai hän uskonut, että Betty olisi antanut aihetta…

Tuskastuneena tyttö nousi.

-Mennään nyt, hän sanoi. -Tule, Rosie.

He laskeutuivat portaat alas lumipengermälle ja kulkivat kovaksi tallattua polkua jäälle.

-Kovin ikävää, huokasi Chrissy. -Mikä Sarahille oikein tuli?

Nanny kohautti olkapäitään.

-Hän ei pidä Bettystä, se on selvää.

-Hänessä on siis jotakin vikaa, tokaisi Jessie reippaasti. -Duncan Fleming, älä murjota kuin sfinksi!

Duncan nauroi ja joi teensä loppuun.

-Vai olet sinä perehtynyt Egyptin historiaan, hän sanoi. -Se on varmasti neiti Jamesonille mieleen!

-Ole höpisemättä, Jessie nauroi, sillä historia oli hänen heikoin aineensa.

Puolen tunnin kuluttua Duncan löysi Bettyn luistelemasta yksin eräästä jääradan hiljaisimmasta kolkasta. Rosie oli kadonnut jonnekin Ian Vernonin kanssa, ja nyt tyttö luisteli edestakaisin surullisen näköisenä.

-Saanko liittyä seuraan? Duncan kysyi, ja Betty nyökkäsi vaisusti.

He luistelivat kauan ääneti. Betty räpytteli yhä tavallista tiuhemmin.

-Et kai sinä tosissasi välitä siitä, mitä joku lontoolaishempukka sanoo? Duncan vihdoin kysyi.

-Ei — ei se ollut kovin hauskaa. Betty vilkaisi syrjäsilmällä seuralaistaan.

-Ei tietystikään. Mitä tällä Sarahilla oikeastaan on sinua vastaan?

Betty ei ollut uskoutunut vielä Rosiellekaan, mutta nyt hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Sarah oli puhunut hänestä rumasti — oliko siis väliä, jos Duncan tiesi syyn siihen? Hän kertoi tälle Sarahin itkusta ja kummallisista sanoista.

-Mitä sinä sanot? Betty kysyi lopetettuaan vihdoin kertomuksensa. He olivat pysähtyneet keskelle jäätä ja tyttö katsoi luottavaisesti seuralaiseensa.

-Hänellä on suuria huolia, Duncan sanoi hitaasti, -tai sitten hän on koko elämäänsä onneton ja vetäytyy sen tähden piikikkääseen kuoreen. Sinä näit hänet silmänräpäyksen ajan ilman panssaria, ja nyt hän käyttäytyy kuin pelästynyt eläin — puree ja raapii. Antakaa hänen nyt vain olla rauhassa, kyllä asia sillä selviää.

-Mitä luulet — eivätkö hänen vanhempansa välitä hänestä tarpeeksi? Betty kysyi hiljaa.

-Ehkäpä, Duncan huoahti. -Kenties he ovat solmineet sääty- ja raha-avioliiton ja Sarah on vain jotakin kiusallista, josta on päästävä eroon lähettämällä hänet kauas kouluun ja antamalla hänelle silloin tällöin kalliita pukuja ja koruja.

-Sehän on hirveää!

-Niin on. Ehkä tyttöraukka myös kadehtii sinua — kaikki pitävät sinusta, ja hän on kuullut lisäksi kertomuksia kodistasi ja perheestäsi.

Betty punastui, sillä toisinaan hän oli suorastaan ylpeillyt Kuusikukkulalla.

-Hei! kuului samassa huuto, ja Chrissy liukui heidän luokseen. -Kello on jo yli neljä, ja meidän on ehdittävä kotiin päivälliselle.

-Hyvänen aika! Betty huudahti. -Rouva Cochrane suuttuu, jos myöhästyn!

-Mennään siten, Duncan sanoi ja tarttui kumpaakin tyttöä kädestä. -Pitäkää varanne!

Kesti vain silmänräpäyksen, kun he jo olivat rannassa. Duncan jarrutti niin äkkiä, että Chrissy lensi lumikinokseen jo toistamiseen päivän aikana. Betty olisi tehnyt hänelle seuraa, ellei Duncan olisi saanut pidetyksi hänestä kiinni.

-Sinun Pegasoksesi on luvalla sanoen kömpelö, Sapphoseni, Duncan naurahti ja auttoi sitten sisarensa pystyyn. -Mennään nyt, minun on palautettava hevonen ennen kuutta.

Hetken kuluttua reki kiisi vinhaa vauhtia Edinburghia kohti. Tytöt olivat huomattavasti hiljaisempia kuin menomatkalla.

-Ian pyysi minua joskus kävelemään, kuiskasi Rosie kuitenkin ujosti Bettylle ja kätki punastuvat kasvonsa lapasten taa.

1 kommentti:

  1. Kuinkahan maltan odottaa sunnuntai-iltaa, että saan lukea jatkoa! Ihanaa tarinaa!

    VastaaPoista