torstai 26. kesäkuuta 2008

20. luku: Kahvia ja leivoksia

Betty ei yleensä juorunnut, ja halveksi sellaisia tyttöjä, jotka eivät pystyneet pitämään sisällään heille kerrottuja asioita. Mutta nähtyään ylpeän Sarahin itkemässä hän oli niin pois tolaltaan, että puhui asiasta Robille heti, kun tämä palasi tunneiltaan.

-Todistuksellesi tekisi hyvää, jos laskisit aritmetiikkaa sen sijaan, että murehdit toisten ihmisten asioita, Rob sanoi. -Jos joku muu kuin minä olisin taannoin löytänyt sinut itkemästä D. Duffin kirjeelle, niin etköhän vain sinäkin olisi ajanut tunkeilijaa ulos.

-Mutta Sarah! Sarah itkemässä!

-Jos hän syö ja nukkuu kuten muutkin kuolevaiset, niin kai hän itkeekin. Rob levitti kirjansa pöydälle.

Betty murjotti hetken, mutta otti sitten takkinsa ja hattunsa.

-Menen Rosien luo, hän sanoi.

Rob oli jo uppoutunut ranskan kielioppiin ja vain murahti jotakin.

Talviaurinko paistoi ja kadut kimalsivat kuurasta. Betty asteli hilpeästi eteenpäin ja melkein unohti Sarahin.

Tytön kengänpohjat olivat jo kuluneet sileiksi ja jalkakäytävä oli liukas. Betty ei kuitenkaan muistanut sitä kääntyessään reippaasti kulmasta. Kengänkorko luistikin pois alta, tyttö huitoi käsiään ja olisi kai romahtanut istualleen, ellei joku olisi tarttunut häntä käsivarresta.

-Pettivätkö Pegasoksen siivet?

Betty räpiköi hetken kuin vastasyntynyt varsa, ennen kuin saavutti tasapainonsa ja tajusi, että Duncan Fleming oli ottanut hänestä kiinni.

-Kiitoksia, hän läähätti ja ravisteli itsensä irti ennemmin nopeasti kuin hienotunteisesti — mitä jos joku tuttu näkisi Duncanin pitelemästä häntä kädestä keskellä katua! -Siinä olisi voinut käydä pahasti. Terveisiä Chrissylle. Betty astui sivuun ja aikoi jatkaa matkaa, mutta Duncan asettui hänen eteensä.

-Nyt et karkaa mihinkään, nuorukainen ilmoitti. -Sinulla on vapaapäivä ja Rosemary Wardlaw ei ole kotona.

Betty ällistyi niin että ei karannut.

-Mistä te tiedätte mihin minä olen menossa, herra Fleming? hän sitten kysyi vähän loukkaantuneena.

Duncan virnisti.

-Chrissy on aikamoinen räpätäti, hän sanoi. -Ei ole montakaan asiaa, joita en teidän luokastanne tietäisi! Tiedän esimerkiksi, että sinä ja Rosie olette parhaat ystävät, ja tiedän senkin, että Chrissy soitti aamulla Rosielle kysyäkseen jotakin läksyistä ja sai kuulla, että tämä oli lähtenyt jo eilen illalla rouva Brodien kanssa sukulaisiin Paisleyhyn. Äläkä missään nimessä kutsu minua herra Flemingiksi.

Betty nyrpisti suutaan.

-Miksikäs sitten, hän sanoi, vaikka häntä alkoi äkkiä naurattaa.

-Niin, minä tiedän, että naisen tulee ehdottaa sinunkauppoja, mutta eiköhän se käy kerran näinkin. Duncan ojensi kätensä. -Minä olen Duncan ja sinä olet Betty etkä Bea, eikö niin?

-Chrissy on räpätäti, Betty puuskahti, mutta nauroi sitten ääneen ja ojensi hänkin kätensä.

-Ja koska sinulla on nyt kokonainen iltapäivä aikaa, voit lähteä kahvilaan kanssani, Duncan ilmoitti.

Betty avasi suunsa kieltäytyäkseen, sillä Edinburghin Naisopiston tyttöjen ei oletettu esiintyvän julkisissa ravitsemusliikkeissä muuten kuin holhoojan seurassa, mutta sitten uteliaisuus voitti — ja jos Rosie tosiaan ei ollut kotona, olisi toki hauskempi mennä kahvilaan kuin palata kotiin lukemaan läksyjään.

-Olkoon sitten, hän sanoi, ja Duncan näytti iloiselta.

He menivät pieneen siistiin teehuoneeseen. Se oli melkein tyhjä, vain perimmäisessä nurkassa istui pari naista, joita Betty ei katsonut sen tarkemmin. Duncan auttoi takin hänen yltään ja ilmoitti tilaavansa leivosten seuraksi kahvia, koska se lämmitti ja virkisti pakkasella paremmin kuin tee. Betty ei pitänyt kahvista, mutta ei viitsinyt sanoa sitä. Kun tarjoilijatar oli tuonut kupit ja leivosvadin, hän sitten maisteli väkevää juomaansa eikä tohtinut katsoa Duncaniin, jonka tiesi katselevan itseään.

-Chrissy ei sentään ole kertonut kaikkea, Duncan sanoi samassa. -Hän ei koskaan ole maininnut, että olisit ujo!

Betty rupesi nauramaan ääneen.

-Minähän olenkin salaperäinen, hän tirskahti ja nosti päänsä. Duncanin harmaissa silmissä oli osaksi miettiväinen, osaksi kiusoitteleva ilme. -No, oliko sinulla asiaa?

-Täytyisikö minulla olla? Enkö muuten voi kutsua nuorta naista kahvilaan, jos pidän hänestä?

Betty punastui vähän. Oliko hän ”nuori nainen”! Ja ”pidän hänestä” — voi hyvänen aika! Tyttö laski kahvikupin nopeasti lautaselle, sillä hänen kätensä oli alkanut vapista. Kukaan nuori mies ei ollut vielä puhunut hänelle noin.

-Toivoisin, että lakkaisit pakenemasta minua. Minä tahtoisin olla ystäväsi, viedä sinua ja Chrissyä joskus teatteriin ja konsertteihin, Duncan jatkoi, eikä ollut huomaavinaankaan tytön hämmennystä.

Betty punastui entistä enemmän. Ei kai Duncan luullut, että hän oli luullut, että…

-Miksi ei, hän mutisi ja pyöritteli lusikalla kirsikkaa ympäri lautasta. Sitten lämmin hyvänolontunne virtasi koko hänen olemukseensa. Duncan tahtoi olla hänen ystävänsä — ja jotenkin tyttö tunsi, että kun ihminen sai ystäväkseen Duncanin kaltaisen miehen, ei siitä koskaan ollut haittaa. Hän nosti päänsä ja sanoi hymyillen: -Minä pidän teatterista.

Duncanin silmät tuikkivat vallattomasti.

-Edustat sukupuolesi järkevää osaa, hän sanoi. -Ota sen kunniaksi tuo omenaleivos ja kerro Kuusikukkulasta, Chrissy ei tiedä siitä vielä aivan kaikkea.

Betty purskahti nauruun. Ja äkkiä Sarah unohtui, aurinko alkoi paistaa kirkkaammin ja leivos oli suussasulava. Tyttö kertoi kodistaan innostuneena; Duncan ajatteli mielessään, että tämä todella oli syntynyt kertojaksi.

Betty oli juuri kuvaamassa edellisen kesän näytöksiä, kun nurkkapöydässä istuneet naiset nousivat ja kulkivat heidän ohitseen ovelle. Betty vilkaisi heitä hajamielisesti, sitten hän napsautti suunsa kiinni kesken lauseen. Toinen naisista oli neiti Marshall.

Samalla hetkellä neiti Marshall tunsi Bettyn. Hän rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jotakin, mutta puristikin huulensa sitten tiukaksi viivaksi, puki takin ja hatun kiivaasti ylleen ja seurasi ystävätärtään ulos.

-Mikä nyt on? Duncan kysyi nähdessään Bettyn kalpenevan.

-Hän — hän oli neiti Marshall, eräs Tiedon kunnaiden opettajattarista — hän kertoo neiti Jamesonille — voi kauheaa!

-Mikä on kauheaa?

-Neiti Jamesonin mielestä on skandaali, jos Naisopiston tyttö istuu kahvilassa kahdestaan nuoren miehen kanssa, joka ei ole hänen veljensä!

-Neiti Jameson on puritaani, Duncan sanoi.

Betty puisti päätään.

-Pääsen kai huomenna puhutteluun, hän sanoi.

-Entä jos minä… Duncan aloitti.

-Ei, taivaan tähden, sinua minä en tarvitse asiaa sotkemaan! Betty nolostui vähän, huomaamattaan hän oli puhunut melkein vieraalle Duncanille kuin tämä olisi ollut Rob tai Jamie, mutta Duncan ei näyttänyt loukkaantuneelta, päinvastoin.

-Niin, kyllähän sinä puhua osaat, hän sanoi. -Koska maineesi on joka tapauksessa mennyt, minä luulen, että tilaamme uudet kupilliset.

Seuraavana aamuna Betty arvasi heti historiantunnin alussa, että neiti Jameson aikoi ottaa puheeksi kahvilat yleensä ja nuoret miehet ja kahvilat erikseen.

-Beatrice Stewart, nouse ylös, hän sanoi kirjoitettuaan päiväkirjaan.

Betty nousi. Jessien silmät laajenivat hämmästyksestä, Rosie sähkötti kulmakarvoillaan vilkkaita kysymyksiä ja Chrissy nosti peukalonsa pystyyn. Oli ennenkuulumatonta, että Bet Stewart joutui puhutteluun.

-Neiti Marshall kertoi nähneensä Beatricen eilen teehuoneessa tuntemattoman nuoren miehen seurassa.

Bettyä alkoi naurattaa. ”Tuntematon nuori mies” oli vähän liian juhlallinen nimitys!

-Olen pahoillani joutuessani kuulemaan tytöistäni tällaista. Mitä Beatricella on asiaan sanomista?

Betty ryhdistäytyi.

-Neiti Jameson, hän sanoi. -Tuo nuori mies on Christina Flemingin veli Duncan, joka on varmasti maineeltaan moitteeton.

-Christinan veli? Neiti Jamesonin kulmakarvat pompahtivat tukanrajaan. -Miten Beatrice tuntee Christinan veljen?

-Tapasimme Christinan syntymäpäiväkutsuissa. Koko luokka tuntee Duncan Flemingin!

Kaikki tytöt Sarahia lukuun ottamatta nyökyttivät innokkaasti. Tämä tyytyi hymyilemään ivallisesti.

-Hm, sanoi neiti Jameson. -Siltikään ei ole sopivaa, että Beatrice meni herra Flemingin kanssa yleiseen teehuoneeseen.

-Me tapasimme sattumalta kadulla ja oli kylmä, Betty sanoi ja katsoi neiti Jamesoniin rehellisin silmin.

Tämä hymyili vähän.

-Kas niin, olen iloinen siitä ettei asia ollut niin paha kuin pelkäsin. Beatrice voi istua.

Betty istui. Sitten seurasi luento siitä, miten kunnia oli nuorelle naiselle tärkeintä, miten ajattelematon käytös saattoi pilata mahdollisuudet hyvään avioliittoon, ja miten Edinburghin Naisopiston käyminen velvoitti. Tytöt istuivat luonnottoman vakavina, ja neiti Jameson arveli sanojensa vaikuttavan syvästi, vaikka tosiasiassa vallaton ensiluokka pidätteli nauruaan.

Juuri kun neiti oli lopettanut puheensa toiveeseen, ettei kukaan hänen tytöistään häpäisisi itseään ja koulua, soitti Fiona kelloa käytävässä. Neiti Jameson kokosi tavaransa ja meni suopeasti nyökäten, ja tytöt hyökkäsivät Bettyn kimppuun.

-Bet Stewart, olitko sinä tosiaan Duncanin kanssa? huusi Nanny aivan vapisten mustasukkaisuudesta. -Miten se kävi? Millaista se oli? Kerro?

-Oh, se oli aivan mukavaa, Betty sanoi ja kumartui laittamaan historiankirjan pulpettiinsa. -Tulkaa, mennään ulos kävelemään, siellä on niin ihana päivä. Tuletko sinäkin, Sarah?

Sarah nosti päänsä romaanista, ja hänen siniharmaat silmänsä olivat yhtäaikaa pilkalliset ja uhmakkaat.

-En, hän sanoi kylmästi.

Betty punastui. Sarah tietysti luuli, että hän vain säälistä… Voi, kunpa olisi voinut puhua jonkun kanssa!

Lounastunnilla Betty, Rosie ja Chrissy kävelivät yhtä matkaa kotiin syömään. Oli ollut pakkasia ja monta viikkoa, katu narisi jalkojen alla, poskipäitä nipisteli. Betty työnsi kätensä syvemmälle muhviin, jonka oli saanut joululahjaksi, ja ajatteli, että kaksoset menisivät varmaankin tänään luistelemaan koulun jälkeen. Annie oli uskoutunut hänelle ja kuiskuttanut, että Joe Bell oli jo neljä kertaa tahtonut vetää hänen remmistään luisteltaessa. Betty hymyili itsekseen.

-Mikä on hauskaa? kysyi Chrissy, josta näkyi vain nenänpää myssyn ja huivin välistä. Hän piti Bettyä käsipuolesta ja tunsi itsensä tärkeäksi, koska tämä oli joutunut melkein skandaaliin hänen veljensä vuoksi.

Betty kertoi luistinradasta Glen Longissa.

-Voi kun saisikin luistella, huudahti Rosie. -Eikö täällä ole missään rataa, Chrissy?

Chrissy niiskautti pontevasti.

-Täytyy mennä Queensferryn rantaan, hän sanoi. -Poikakoulustakin ne käyvät siellä, joten kavaljeereja kyllä saisimme.

-Mennäänkö joskus? Bettyn silmät alkoivat säteillä. -Minun pitää kirjoittaa kotiin ja pyytää heitä lähettämään luistimeni.

-Tee se! Chrissy otti muutamia tanssiaskelia ja oli vetää Bettyn kumoon. -Pyydetään Duncania ajamaan meidät joskus Queensferryyn, kun tulee lauha sunnuntai.

-Tietysti Nanny ja toisetkin tahtovat mukaan. Voi, tästä tulee hauskaa! Rosie taputti lapasten verhoamia käsiään.

-Mutta nyt pitää juosta, muuten emme ehdi syödä, huudahti Betty samassa. -Pyhän Marian kirkon kello lyö jo tasan!

Tytöt pyrähtivät juoksuun, joka olisi saanut neiti Jamesonin pyörtymään kauhusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti