tiistai 10. kesäkuuta 2008

2. luku: James

Lokakuun 3. päivänä 
”Kaikki ovat muuttuneet kauhean kummallisiksi. Alex istui meillä eilen neljä tuntia — on hän joskus ollut kauemminkin, mutta silloin pojat ovat aina tulleet osaksi aikaa muun perheen seuraan ja meillä on ollut kauhean hauskaa. Nyt he kuitenkin pysyivät visusti Jamien huoneessa, ja kun menin kutsumaan heitä teelle, Jamie käski minut pois ja sanoi, että heillä on tärkeää puhuttavaa. Pidän niin kauheasti sekä Jamiesta että Alexista, enkä tahtoisi olla heidän mielestään lapsi jolle ei kerrota asioita. En ymmärrä, mitä se voisi olla; Jamie on niin kunnollinen, hän ei varmasti löisi vetoa tai joutuisi muuten rahavaikeuksiin, kuten Robille voisi käydä.

Luulen, että äiti tietää mistä on kysymys, sillä kun Alex oli mennyt, Jamie puhui hänen kanssaan kauan aikaa. Isä on ollut kaksi päivää oikeudenistunnossa Invernessissä ja tuli vasta illalla ja tahtoi heti nukkumaan, niin että hän ei varmaankaan tiedä asiasta, mikä se sitten onkin. Mutta tänä aamuna aamiaispöydässä äiti oli kauhean vakava.”

Lokakuun 15. päivänä 

”Nyt minä tiedän, mitä se on. Ja se on jotakin niin kamalaa, etten tohtisi koskaan kertoa isälle.

Isä on kauhean kiltti mies, hän ottaa aina elonkorjuun aikaan kulkureita töihin ja avustaa Fort Williamin orpokotia äiti sanoo, että isä antaisi pyytävälle paidankin päältään. Mutta maaomaisuudesta isä pitää kiinni kynsin hampain. ’Maa on ainoa joka pysyy’, hän tapaa sanoa. ’Ammatit ja virkanimikkeet eivät tosipaikan tullen auta; pelloissa on tulevaisuus.’

Kaksikymmentä vuotta sitten — minä en tietysti ollut silloin syntynytkään, mutta olen kuullut äidin ja Annie-tädin puhuvan siitä — alkoi Alan Davidson viljellä kauraa rinnepellolla, jonka isä katsoo kuuluvaksi Kuusikukkulan maihin. Pelto on ollut kesannolla, niin ettei menetys ollut kauhean suuri, mutta isä piti hirveän metelin periaatteesta ja jälleen kerran maaomaisuuden arvosta. Herra Davidson toi kuulemma isän nähtäväksi kopion paperista, jonka mukaan hänen isänsä olisi ostanut pellon isoisä Stewartilta, mutta isä väitti sitä väärennökseksi, koska Kuusikukkulan arkistoista ei löytynyt alkuperäistä kuittia. Niinpä meidän perheemme ovat olleet yhtä lämpimissä väleissä kuin Montaguet ja Capuletit aikoinaan — ja niinpä meille on nyt käynyt samoin kuin heille.

Jamie on rakastunut Flora Davidsoniin!

Flora on kauhean sievä ja mukava, hän sanoo aina tavatessamme minullekin jotakin ystävällistä, vaikka voisi ajatella, että hän inhoaisi meitä kaikkia sydämensä pohjasta. Tiedän, että Jamie tulisi onnelliseksi hänen kanssaan. Mutta isä ei voi sitä ymmärtää! Jamie kertoi tämän itse minulle tänään. Hän sanoi, että tietää voivansa luottaa minuun, ja minä aion olla luottamuksen arvoinen. Viikko sitten Jamie jäi meistä hartauskokouksen jälkeen ja saattoi Floran kotiin, ja nyt hän sanoo tietävänsä, että Florakin pitää hänestä.


-Entä jos kertoisit isälle? minä ehdotin. -Eihän hän voi mitään sille, että te rakastatte toisianne!


-Oh, eikö vain! Hän heittäisi minut ulos talosta!


-Mutta ei hän voi vastustaa koko sukua, minä sanoin. -Geordie-setä uskoo, että herra Davidsonin ostokuitti on aito — hänhän on monta kertaa sanonut isälle, ettei totisesti uskaltaisi luottaa moiseen lakimieheen joka ei tunnista aitoa paperia väärennöksestä — ja hän kyllä puolustaisi sinua.


-En tiedä, riittääkö se, Jamie sanoi hiljaa. -Emmekä me voi elää Geordie-sedän rahoilla — enkä minä edes tiedä, pitääkö Flora minusta kylliksi mennäkseen kanssani naimisiin.


-Kysy häneltä, sanoin.


Jamie nauroi.


-Sinä olet herttainen, pikku Betsie, hän sanoi. Hän kutsuu minua Betsieksi vain tahtoessaan hellitellä, ja minulle tuli lämmin olo. Kaikki järjestyy — varmasti kaikki järjestyy!”

Marraskuun 10. päivänä

”Kate-serkku oli tänään meillä, teimme yhdessä Rosen kanssa suurta tilkkupeittoa hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Oli kauhean synkkä päivä, melkein yhtä pimeää kuin yöllä. Viime viikot ovat olleet aurinkoisia ja huikaisevan värikkäitä, niin että tämä pimeys tuntui nyt tavallista ankeammalta.


-Myöhäissyksy on niin ikävä, sanoin. -Ei ole enää kesä eikä vielä joulu. Ja talvi on niin kauhean pitkä, kun ei ole mitään tekemistä.


-Sinullako? Rose irvisti. -Sinähän istut päivät pääksytysten kirjoitusvihkojesi kanssa jossakin sopessa ja olet kiukkuinen, jos sinua häiritään kotitöillä!


-Minä haluaisin kouluun, sanoin nolona, sillä Rose on kyllä oikeassa; en ole mikään kodin ihme. -Mutta isä ei laske.


-Miksei? Kate kysyi.


-Hän sanoo, että kun kansakoulu on riittänyt äidille ja tädeille ja Roselle ja Amylle ja sinulle, niin se saa riittää minullekin. Ja kun kysyin, enkö saisi olla suvun ensimmäinen koulutettu nainen, hän ajoi minut pois huoneestaan ja sanoi, etten saa tulla takaisin, ennen kuin tunnen tarpeellista kunnioitusta suvun perinteitä kohtaan!


Kate nauroi niin että pisti sormeensa. Sitten hän vakavoitui.


-Minua ei saisi kouluun suurin surminkaan sen jälkeen, kun olen kansakoulusta päässyt, mutta mielestäni on kyllä naurettavaa, jos vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ei tyttöjen opiskelua hyväksytä, hän sanoi.


-Betty epäilee ettei pääse naimisiin, siksi hän tahtoo kouluun, Rose irvisti.


-Entä sitten? tokaisin vastaan. -Jos en pääse naimisiin, olisi minulla ainakin ammatti jolla elää!


Rose vaikeni nolona. Mutta minä tahtoisin niin mielelläni muutakin oppia kuin sen, jonka herra Macmillan on takonut päähäni Longin kansakoulussa neljänkymmenen eri-ikäisen oppilaan keskellä. Koettaisin puhua isää ympäri, ellen olisi niin hermostunut Jamien ja Floran vuoksi.”


Marraskuun 30. päivänä

”Olin tänään Bairdin kaupassa ja valitsin juuri uutta päiväkirjaa Catrionan avulla — Catriona ei koskaan naura, kun menen ostamaan uutta päiväkirjaa — kun näin ikkunasta, miten Jamie kiiruhti kaupan ohi ja kohti Kuusikukkulaa. Eikä hän ollut yksin — hänen vierellään käveli Flora Davidson.


Catriona tuijotti minuun. Koko kylä tietää kuittijupakan, ja hän näytti olevan niin hämmästynyt ettei kyennyt edes kysymään mitä oli tekeillä. Mutisin, että tulisin ostamaan päiväkirjan toiste, ladoin jo maksamani ostokset koriin ja lähdin puoltajuoksua Jamien ja Floran perässä kotiin.


He seisoivat vielä hallissa, kun astuin sisään. Flora silitti hermostuneena kastanjanruskeaa tukkaansa ja nyki kaularöyhelöään, ja Jamie näytti niin kalpealta, että tohtori Cameron olisi luultavasti diagnosoinut hänellä vaikeimmanlaatuisen anemian. Äitikin näytti hermostuneelta.


-Kas niin, kyllä se siitä, hän kuitenkin sanoi ja taputti Floraa olkapäälle. -Tom on ollut tänään erikoisen hyvällä tuulella.


-Oletteko te… minä änkytin.


-Sinun olisi ehkä paras mennä yläkertaan katsomaan, että Mary ja Eliza leikkivät siivosti, äiti sanoi minulle.


-Mutta minä tahdon… aloitin vihaisesti.


-Rosekin on siellä, äiti sanoi tiukasti. -Mitä vähemmän yleisöä, sen parempi. Olet nyt eniten hyödyksi jos tottelet.


Minä menin. Rose istui ylähallin sohvalla ja hieroi nenäliinaa käsissään. Rob oli tallissa ja John, Jennie ja kaksoset koulussa. Oli aavemaisen hiljaista — jopa pikkutytötkin tuntuivat leikkivän tavallista äänettömämmin.


-Eihän isä voi suuttua kauheasti? minä kysyin Roselta.


-Minä en tiedä, Rose mutisi. -Voi Betty, olen aina ajatellut, miten hauskaa on, kun perheeseen alkaa tulla häitä — mutta nyt…


Istuin Rosen viereen ja tartuimme toisiamme kädestä. Sitten kuulimme, miten alakerrassa koputettiin isän työhuoneen ovelle. Rukoilin mielessäni kaikin voimin. Hiljaisuus tuntui olevan täynnä ääniä — kun Eliza pudotti nukkensa lattialle, me melkein putosimme sohvalta säikähdyksestä.


Sitten alkoi kuulua kovia miesten ääniä — ensin isän, sitten Jamien. Luulen, että äiti yritti sanoa jotakin väliin, mutta häntä ei kuunneltu. Ovi alahalliin avattiin, koskapa äkkiä kuulimme isän sanovan aivan selvästi:


-Mene vain naimisiin varkaan tyttären kanssa, jos tahdot — mutta älä sen jälkeen kutsu minua isäksesi!


Eliza ja Mary olivat unohtaneet leikkinsä, mutta Rose tarttui heitä nopeasti käsistä ja vei meidän makuuhuoneeseemme sulkien oven perässään. Minä hiivin alas rappusia. Jamie ja Flora seisoivat alahallissa, Flora itki ja Jamie sanoi äänellä, joka oli vielä jäisempi kuin isän ja pelottavan rauhallinen:


-On ikävää, että olet liian täydellinen hyväksyäksesi sen, että voit tehdä virheitä. Me menemme naimisiin. Ja jos se sinua häiritsee, niin voimmehan alkaa käyttää äidin tyttönimeä Clarke, jotta Stewartien maine säilyy puhtaana! Tule, Flora. Jamie sieppasi molempien hatut telineestä, avasi oven ja veti Floran mukanaan ulos.


Isä seisoi työhuoneensa kynnyksellä ja äiti piti häntä käsipuolesta. Äidinkin silmissä oli kyyneleitä, hän oli selvästi koettanut suostutella isää. En voinut pysyä hiljaa — tämä kaikki oli niin kauheaa. Tiesin, että Jamie voisi kyllä muuttaa nimeä — ja naida Floran sillä nimellä.


-Isä, kuinka sinä saatoit! minä huusin ja tunsin, miten kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin.


Isä kääntyi katsomaan minuun.


-Mene huoneeseesi, Betty, hän sanoi luonnottomalla äänellä. -Jätä minut rauhaan, Cathy. Hän ravisti äidin käden käsivarreltaan, meni työhuoneeseensa ja sulki oven. Äiti ja minä kuulimme, miten avainta kierrettiin lukossa.


-Voi Betty! Äiti putosi istumaan jakkaralle puhelimen alle ja purskahti itkuun. -Voi Betty!


Juoksin hänen luokseen ja syleilimme kauan. Tiesin, että minun olisi pitänyt mennä kertomaan tapahtumista Roselle, joka oli varmasti kuolla uteliaisuuteen, mutta äiti piti minusta liian lujasti kiinni.


-Äiti, eihän isä tarkoittanut sitä, minä kuiskasin. -Ja eihän Jamie tarkoittanut sitä!


Äiti pyyhki silmiään.

-He ovat molemmat samanlaisia jääräpäitä, hän mutisi. -Tom katuu — hän katuu jo nyt — mutta ei voi nöyrtyä ja tunnustaa sitä. Äiti nousi ja niisti nenänsä. -Soitan Annie-tädille ja Meg-tädille ja kysyn, ovatko ne nuoret hupsut heidän luonaan. Ole hyvä ja pyydä Effietä keittämään oikein väkevää teetä ja mene sitten talliin kertomaan Robille mitä on tapahtunut, niin ettei hän sano mitään typerää tullessaan.”


Joulukuun 12. päivänä

”Melkein kaksi viikkoa meidän elämämme on ollut aivan sekaisin. Riitaa seuraavana päivänä Jamie tuli käymään, pakkasi tavaransa, otti säästökirjansa ja hyvästeli meidät kaikki. Hän asuu nyt Geordie-sedän ja Annie-tädin luona ja on ottanut toimen Bairdin kaupasta. Isä pysytteli huoneessaan, vaikka tiesi, että Jamie on tullut.


-Me menemme naimisiin vielä ennen joulua, Jamie sanoi, -jos vain saamme pastori MacPhersonin suostumaan siihen. Minähän tulen täysi-ikäiseksi vasta ensi vuonna, eikä isä anna koskaan lupaa vihkimiselle. Jos pastori ei suostu, me odotamme.


-Puhu isällesi, äiti sanoi.


-Ei se siitä miksikään muutu, Jamie sanoi rauhallisesti. -Hän loukkasi tulevaa vaimoani ja saa pyytää anteeksi. Kunhan vihkimisasia selviää, vuokraan sen tyhjillään olevan talon kirkon takaa meille kodiksi. Säästöni riittävät kyllä ensimmäisen kuun vuokraan, ja sitten alan jo saada palkkaa Bairdilta.


-Mutta Koivutupahan on aivan ränsistynyt, Rose sanoi kauhistuneena. -Luulen, että kattokin vuotaa!


-Ainakaan meitä ei siellä komenneltaisi, Jamie sanoi purevasti. Sitten hän suuteli meitä kaikkia ja meni.

Sukulaisia on käynyt meillä yksitellen ja lähetystöinä; Geordie-setä istui isän huoneessa kaksi tuntia ilman mitään tulosta, ja Walter-eno sanoi äidille, että on aina tiennyt millaisia Stewartit ovat. Ikään kuin se auttaisi nyt!


Isä on kaikille kauhean kiltti. Hän antoi Roselle rahaa, jotta tämä voisi tilata uuden talvihatun postimyyntiluettelosta, ja otti tänään päivällispöydässä puheeksi amerikkalaiset tyttöjen jatko-opistot, joista oli juuri lukenut lehdestä. Mutta minusta tuntuu, etten voisi lähteä nyt kouluun vaikka isä lupaisikin. Se olisi kuin Jamien pettämistä.”


Joulukuun 15. päivänä

”Koskaan aiemmin ei jouluun valmistautuminen ole ollut näin ikävää. Tuntuu irvokkaalta kirjoittaa kortteihin rakkauden juhlasta kertovia säkeitä, kun perheemme on hajalla.


Kylällä puhutaan meistä. Rouvat Brown ja MacDonald olivat niin kauhean imeliä tavatessani heidät tänään postissa, että arvasin heidän juorunneen. Voi, kunpa ihmiset antaisivat toistensa olla rauhassa!


Kävin myös Bairdilla vain tavatakseni Jamien. Hän oli kiireinen, mutta ehti vaihtaa pari sanaa. Pastori MacPherson ei kuulemma vihi häntä ja Floraa, ellei isä anna lupaa siihen.


-Me siis odotamme ensi vuoteen, Jamie sanoi rauhallisesti. -Vuokraan Koivutuvan vuoden alusta ja muutan siihen yksin, niin etten enää ole Geordie-sedän ja Annie-tädin vaivoina. Opin kyllä laittamaan ruokaa, kun on pakko, ja voin korjata taloa Floraa varten.


Se kuulosti niin kauhealta — kohta on joulu!”


Joulukuun 19. päivänä

”Tänään aamiaisen jälkeen — kun pikkutytöt, jotka yhä uskovat joulupukkiin, olivat juosseet leikkeihinsä — isä kysyi minulta, mitä toivoisin joululahjaksi.


-Sitä, mitä sinä et tahdo minulle antaa, sanoin kiukkuisesti.


Isä punastui. En ole ennen nähnyt häntä sellaisena.


-Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, hän sanoi vihaisesti.


-Ymmärrän, ilmoitin, nousin ja mäiskin aamiaislautaset pinoon. -Sinä rakastat pellonpalaasi enemmän kuin Jamieta. Sieppasin lautaspinon syliini ja marssin keittiöön, jossa Jenny tiskasi — Effiellä oli taas luuvalokohtaus. Kun tulin takaisin ruokasaliin hakemaan muita astioita, isä istuikin yhä pöydän ääressä ja tuijotti jonnekin kauas.


-Sinä olet rohkea tyttö, Beatrice, hän sanoi hiljaa, kun kokosin juomalaseja. Isä kutsuu minua Beatriceksi vain kaikkein juhlallisimmissa tilanteissa, ja jäin odottamaan, mitä nyt seuraisi. -Mutta joskus on vaikea nöyrtyä.


-Sitä suuriarvoisemmaltapa se sitten tuntuu, minä ilmoitin ja palasin keittiöön laseineni. Kun tulin taas ruokasaliin, isän tuoli oli tyhjä. Kurkistin ikkunasta ja näin hänen tumman hahmonsa lumisateen läpi kylään vievällä polulla.


Me olimme koko päivän kuin tulisilla hiilillä. Rob jopa peruutti jouluostosmatkan Fort Williamiin Meg MacDonaldin kanssa, eikä Rosekaan kyennyt lukemaan ainaisia romaaneitaan. Äiti kysyi ainakin viisitoista kertaa, mitä isä oikein oli sanonut ja mitä minä olin vastannut, ja aloin jo itsekin epäillä, että olin saanut aikaan jotakin kauheaa.


Vasta kun joulukuinen iltapäivä alkoi muuttua sinertäväksi, me näimme että kolme ihmistä tuli sisään portista. He olivat isä, Jamie ja Flora.


En tiedä, mitä kaikkea tänään on tapahtunut, eikä minun tarvitsekaan tietää. Pääasia on se, että Jamie ja Flora vihitään tapaninpäivänä — pastori MacPherson oli ollut sitä mieltä, että nopea ja hiljainen vihkiminen on tässä tapauksessa kivuttomin vaihtoehto. Illalla rouva ja herra Davidson tulivat meille teelle. Ei voi sanoa, että isä olisi ollut mitenkään ylitsevuotavan ystävällinen heitä kohtaan, mutta ainakin hän käyttäytyi sivistyneesti. Silloin tällöin illan aikana huomasin hänen katsovan minua pitkään. Kun sitten äsken sanoimme hyvää yötä — se on nyt todella hyvä, kun tiedän Jamien nukkuvan viereisessä huoneessa! — isä sanoi minulle:


-Sinä taidat olla lahjakas tyttö, Betty.


-Minäkö? kysyin hämmästyneenä. -Todistukseni oli aivan tavallinen.


-Sinä olet silti lahjakas tyttö, isä sanoi hymyillen.


Rose ja minä itkimme hetken kaulatusten pelkästä onnesta. Nyt meillä on edes laiha sopu — parempi sekin kuin lihava riita!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti