keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

19. luku: Koulu alkaa

Tammikuun 15. päivänä
”Joulu on todella ohi. Se oli suloinen, vaikka väsyttävä.

Loppiainen Clarkeilla Invernessissä onnistui paremmin kuin kukaan rohkeni odottaakaan. Jim-eno oli hyvällä tuulella ja Marian-täti muisti huomauttaa vain kaksi kertaa, että koulunkäynti teki minut kalpeaksi. Silti oli melkein helpottavaa palata takaisin Edinburghiin, vaikka Eliza-ressukka jäikin asemalaiturille huutamaan suoraa huutoa.

Rouva Cochrane on hankkinut uudet ruusukuvioiset päiväpeitteet vuoteisiimme, herra Cochrane sauhuttaa piippuaan kuten ennenkin ja George ja Charles ryntäsivät heti kimppuuni kerjäämään kertomusta. Neiti Cair saapui kotoaan vasta tänään.

Oli suloista tavata koulussa taas kaikki. Neiti Jameson piti avajaispuheen, jossa kehotti meitä olemaan ahkeria (ainakin minä aion olla!), neiti Lobanin nuttura oli entistä tiukempi ja neiti Marshall hymyili ja nyökkäsi jokaiselle. Tietystikään opiskelusta ei tullut mitään; täytyihän meidän puhua joulusta! Rosiella oli uusi puku, Jessie ilmoitti käyneensä kaksissa tanssiaisissa, Nanny tiesi kaupungin uusimmat juorut, Daisyllä oli täydennetty varasto makeisia ja Chrissy vilkaisi minuun toisinaan ja virnisti. Sarah ei puhunut mitään; hän käveli käytävässä yksin väliajalla ja tuli luokkaan vasta kellon soidessa.

Taidan sittenkin pitää Tiedon kunnaista aika tavalla!”

Tammikuun 17. päivänä
”Chrissy ja minä kävelimme tänään koulusta kahden, sillä Rosie meni ostamaan uutta hattua isoäitinsä kanssa. Aluksi rupattelimme niitä näitä, mutta sitten ajattelin, etten saa olla moukka, ja pyysin Chrissyä kiittämään Duncania kirjasta puolestani.

-Miksi hän muuten antoi sen minulle? kysäisin.

-Hän sanoi, että ehkä pitäisit siitä, Chrissy sanoi.

Tunsin itseni tyhmäksi, kun olin kysynytkään mitään ja mutisin, että olinkin pitänyt – sillä kirja oli hyvä.”

Tammikuun 20. päivänä
”Rosie kutsui minut päivälliselle, ja niin menimme koulusta yhdessä rouva Brodien, Rosien isoäidin luo Charlotte Squaren varrelle. Hän on kultainen vanha rouva, jolla on lumivalkea kihara tukka ja vanhanaikainen puku. Ensin luimme läksymme Rosien huoneessa, joka on täynnä pehmeitä mattoja ohuita verhoja kuin jonkin romaanisankarittaren huone. Sitten palvelijatar tuli sanomaan, että päivällinen oli katettu.

Rouva Brodie istui jo paikallaan pöydän päässä. Astiat olivat ohutta porsliinia, niissä oli kuvia paimentytöistä ja paimenpojista, ruokailuvälineet olivat hopeaa ja laseissa korkeat jalat. Ruoka oli herkullista, mutta vielä enemmän nautin katsellessani ympärilleni; oli kuin olisin astunut isoäitini elinaikaan, sillä huonekalut, matot ja taulut ovat kaikki peräisin viime vuosisadan puolivälistä.

Rouva Brodien kallein aarre on kuitenkin Charlie-prinssin kuva, jota menimme katsomaan kirjastoon aterian jälkeen. Se on kullatuissa kehyksissä ja sen edessä on aina maljakollinen tuoreita valkoisia ruusuja. Rouva Brodie kertoo mielellään oman äitinsä isoäidistä, joka oli saanut tyttösenä suudella prinssin kättä, mutta lisää samaan hengenvetoon jonkin Imperiumia ylistävän kommentin — hän ei kai tahdo, että pidän häntä mitenkään epäisänmaallisena!

Palvelijatar toi meille teetä, leivoksia ja makeisia kirjastoon, ja sitten rouva Brodie sanoi:

-Rosie on kertonut että te kirjoitatte, kultaseni. Eikö teillä olisi yhtään tarinaa mukananne?

Rosien pyynnöstä olinkin ottanut mukaan kertomusvihkoni, johon olen syksyn aikana kaikesta huolimatta töherrellyt monenlaista. Luin sieltä kertomuksen, joka on mielestäni onnistunein. En ole koskaan aiemmin lukenut omia kirjoituksiani ääneen vieraille ihmisille, jos ei kouluaineita lasketa, ja äkkiä ymmärsin kuinka typerä tarina oli. Luin sen loppuun miltei kyyneleet silmissä. Seurasi hiljaisuus ja ajattelin, etteivät Rosie ja rouva Brodie tienneet mitä sanoa, niin etteivät valehtelisi, mutta eivät myöskään loukkaisi minua.

Sitten rouva Brodien käsi, jonka paperinohuen ihon läpi siniset suonet selvästi kuulsivat, laskeutui minun kädelleni.

-Jatkakaa, kultaseni, hän sanoi hellästi. -Jatkakaa, ja kerran vanha Margaret Brodie voi olla ylpeä siitä, että on saanut tarjota päivällistä Beatrice Stewartille.

Nostin epäuskoisena pääni. Kohtasin hellät, kehottavat siniset silmät, ja silloin tein jotakin, jota en olisi milloinkaan kuvitellut tekeväni vieraalle ihmiselle: suutelin rouva Brodieta.

Saattaessaan minua Ruususen linnaan Rosie arveli, että olen nyt valloittanut Isoäidin — hän sanoi, että saan kutsua häntä niin kuultuaan, ettei oma isoäitini elä enää. Kun sitten sanoimme näkemiin, Rosie puristi minua käsivarresta ja sanoi kastanjanruskeat silmät vakavina:

-Bet, kuule, kyllä sinusta vielä tulee jotakin.

Tanssin portaat ylös.”

Tammikuun 22. päivänä
”Sarah lupasi eilen armollisesti, että lainaisi minulle ristipistomallin, jolla hän on kirjonut hartialiinansa ja jollaista ei vielä ole kenelläkään muulla koko Edinburghissa. Tänään meillä on lupaa, koska neiti Jameson on sairas ja neiti Loban matkustanut Glasgow’hun häihin, joten kävelin Tiedon kunnaille ja kysyin Fionalta Sarah-neitiä.

Muutamia hauskoja koululla asuvia seniorityttöjä istui salissa ja kokosin rohkeutta puhelemalla hetken heidän kanssaan, sillä jännitin aika tavalla Sarahin tapaamista. Sain kuulla hänen olevan omassa huoneessaan, joten nousin portaat ja koputin. Koska vastausta ei kuulunut, päättelin hänen ehkä menneen kylpyhuoneeseen ja päätin mennä sisään odottamaan. Avasin oven ja astuin huoneeseen.

Sarah makasi vuoteellaan ja nyyhkytti hillittömästi. Kuullessaan askeleeni hän ponnahti istumaan.

-Anteeksi, sanoin hämilläni, -koputin kyllä, mutta kun et vastannut, luulin…

Sarah pyyhki rajusti silmiään. Hän näytti kauhealta hiukset sotkussa ja silmät ja nenä punaisina.

-Mitä sinä tahdot? hän kysyi tylysti.

-Tulin hakemaan ristipistomallia, änkytin.

Sarah nousi, otti paperin pöydältä ja ojensi sen minulle. Sitten hän tarttui oveen kuin olisi tahtonut läimäyttää sen kasvoilleni.

-Mikä mikä sinun on? kysyin arasti. -Enkö voi auttaa?

-Auttaa? Sinä? Sarah nauroi kimeää naurua. -Sinä, jolla on rakastavat vanhemmat, sisaruksia, koti, ystäviä…

-Onhan sinullakin vanhemmat, huudahdin.

Sarah nauroi taas. Sitten hän muuttui melkein pelottavan näköiseksi ja sähähti:

-Painu tiehesi.

Lähdin sekopäisen. Mutta nyt alan aavistaa. Eikö Sarahista välitetä? Ovatko kaikki hänen kalleutensa, kauniit pukunsa ja korunsa vain vanhempien yritys korvata puuttuva rakkaus?

Minun pitää puhua tästä Robin kanssa kun hän tulee kotiin.”

1 kommentti:

  1. Heips! Olin iloisesti yllättynyt kun löysin Bettyn tarinan. Ikävystyttävä kesäpäivä sai odottamatonta hehkua ja luin koko tarinan siltä istumalta! Ihana tarina jossa on kunnollinen vanhanajan tyttökirjojen fiilis. Kiitos! Odottelen jo innolla jatkoa...

    VastaaPoista