tiistai 24. kesäkuuta 2008

18. luku: Uudenvuodentanssiaiset

-Äiti, sanoi Betty, joka roikkui vanhempiensa makuuhuoneen kynnyksellä uudenvuodenaattona teen jälkeen. -Saanhan minä kammata tukkani illalla ylös?

Cathy Stewart kohotti päänsä tilikirjastaan, johon oli istahtanut tekemään sen vuoden tilinpäätöstä. Kenkiä lapset olivat tänä vuonna ainakin kuluttaneet!

-Tietystikään et, hän sanoi hämmästyneenä. -Olenhan sanonut, että saat odottaa, kunnes täytät kahdeksantoista.

-Tämän kerran, äiti! Betty mankui. -Vain tänä iltana!

-Älä höpsöttele, kultaseni, äiti sanoi toruen. -Sinä olet vielä liian nuori, ja tiedät sen.

Betty työnsi alahuulensa pitkälle, mutta katosi kynnykseltä. Hän tiesi, ettei äiti mitään niin inhonnut kuin inttämistä, ja ettei se tuottanut mitään tulosta. Olisi vain ollut niin hauskaa näyttää illalla vähän täysikasvuisemmalta!

Yläkerrassa Rose harjasi vyötärön alapuolelle ulottuvaa kiiltävää tukkaansa. Se oli kaunis tukka, mutta Bettyllä oli luonnonkiharat; hän lohduttautui sillä nytkin ja ajatteli, että ehkäpä kiharat sittenkin pukivat häntä paremmin kuin nuttura.

-Osaatko nyt askeleet? hän kiusoitteli sisartaan ottaessaan vaatekomerosta valkoisen musliinipukunsa.

Rose nauroi — he olivat harjoitelleet tansseja koko aamupäivän ensin Annien säestämänä ja tämän kyllästyttyä ilman säestystä.

-Enköhän, hän sanoi hymyillen itsekseen. Betty, joka hautasi kasvonsa pesuvatiin, tunsi äkkiä olonsa vähän yksinäiseksi.

Rose oli astumassa maailmaan, josta hän ei tiennyt mitään — ja josta kukaan ei sallisi hänen tietää mitään vielä pitkään aikaan. Mikä teki sen, että Rose hymyili aina noin, kun jokin asia toi hänen mieleensä Charles Mooren? Mikä veti kahta ihmistä lähelle toisiaan? Betty ymmärsi, että oli mahdollista ihastua johonkin poikaan — mutta mikä teki sen, että myös juuri sama poika saattoi ihastua häneen? Tyttö hankasi kasvojaan voimakkaasti pyyheliinalla ja ajatteli, että oli sentään vielä helppoa odottaa tansseja vain serkkujen kanssa.

Illansuussa Rob lähti noutamaan Annaa ja Charles Moore tuli noutamaan Rosen omalla kahdenajettavalla reellään. Niinpä Kuusikukkulan reessä istuivat vain tuomari, Cathy-rouva ja Betty. John ei olisi tullut mukaan mistään hinnasta, ja Annie ei päässyt vaikka olisi tahtonutkin.

Betty katseli tähtien läikittämää pakkastaivasta ja mietti, mitä kaikkea olisi tapahtunut ennen kuin he ajaisivat takaisin. Rose olisi seitsemännessä taivaassa, Rob pitäisi huolen siitä ettei Anna vilkaisisikaan ketään toista… Tyttö hymyili. Millaisessa romantiikan pyörteessä he elivätkään!

Serkut olivat ottaneet onkeensa Bettyn joulupäivänä lausumat sanat ja tanssittivat tätä uskollisesti. Muutoinkin tyttö hyväksyi kavaljeereikseen vain tuttuja Glen Longin poikia, sillä äiti ei tahtonut kenenkään vieraan miehen pitävän kättään hänen tyttärensä vyötäisillä. Illallisseurakseen Betty sai Sandy Thomsonin ja huomasi, ettei Kate pitänyt siitä ollenkaan.

Illallisen jälkeen tanssi jatkui. Bettyn hiukset alkoivat kuitenkin ottaa liian suuria vapauksia, ja niinpä hän pujahti naistenhuoneeseen korjaamaan tukkalaitettaan — Rose oli solminut sen takaraivolle, ja äiti oli katsonut kampausta pitkään, mutta ei ollut sanonut mitään, puistanut vain vähän päätänsä. Astuessaan sisään Betty kuuli Una MacDonaldin juuri sanovan:

-Varjelkoon, minä en huolisi olla noin koppava, vaikka nyt sattumalta olisinkin päässyt Edinburghiin kouluun!

Betty puri huultaan ja astui lähemmäs vapisevin askelin. Una punastui ja toiset tytöt näyttivät vaivaantuneilta.

-Kuka sitten on? Betty kysyi ja istuutui peilin eteen.

-Oh… me vain puhuimme… tuota… Mutta Betty kulta, miten tuo leninki pukee sinua!

Meg Murray tuli Bettyn taakse.

-Älä välitä Unasta, hän puhuu tyhmyyksiä. Vaikka totta on, että pukusi on sievä! Valkea sopii sinulle. Tahdotko, että laitan tukkasi? Tuota kampausta on vaikea korjata itse.

-Minkä tähden minä olen koppava?

Meg huoahti ja alkoi korjata Bettyn hiussolmua.

-No, Una vain puhui jostakin edinburghilaisesta, joka on ihailijasi, ja sitten hän sanoi sinun valehtelevan kaikille, ettet välitä tästä, vain tehdäksesi itsesi tärkeäksi.

-Vai niin.

-Älä suutu, Bet, minähän sanoin että Una puhuu…

-En minä suuttunut. Betty korotti ääntään. -Säälin vain sellaisia ihmisiä, jotka luulevat lähimmäistensä valehtelevan, jos nämä toimivat toisin kuin he itse. Kiitos, Meg, nyt tukka on hyvä. Tule, mennään katsomaan tanssia!

He menivät eräälle sohvalle tanssisalin seinustalle. Meg oli hauska toveri, ja jos Rob olikin häntä joskus kevytmielisellä käytöksellään loukannut, hän piti silti Bettystä. Betty puolestaan luotti vanhempaan tyttöön, jonka puheissa usein piili viisaus.

-Una kadehtii sinua, Meg sanoi. -Sinä olet päässyt maailmalle, nähnyt muutakin kuin kotikylän. Ja sitä paitsi Una on mustasukkainen Alexista jokaiselle tytölle. Älä välitä hänestä.

-Minun on pakko, jos Alex ottaa hänet sukuun, Betty sanoi sarkastisesti.

-Se on sen ajan murhe, Meg sanoi nauraen.

Valssin päättyessä Bess Graham tuli heidän luokseen.

-Voi taivas, aion istua ainakin seuraavan tanssin, hän huokasi. -Jalkani eivät kestä enää! Sitä paitsi kengänkorkoni tuntuvat epävarmoilta. Hän työnsi pienen jalkansa näkyviin.

-Miten suloiset kengät! Betty huudahti, koska arvasi Bessin juuri niitä näytelläkseen puhuneen koroista.

-Niin kyllä, mutta puristavat kauheasti, Bess sanoi tyytyväisenä.

Samassa Betty näki Rosen ja Charles Mooren, jotka pujottelivat ihmisten lomitse heidän luokseen.

-Tässä on pikku siskoni Beatrice, Rose esitteli pitkänhuiskealle, hauskannäköiselle seuralaiselleen, ja Betty nousi tervehtimään.

-Hauska tutustua, sisarenne on puhunut teistä paljon, Charles Moore sanoi hymyillen.

Betty oli vähällä tokaista ”samat sanat”, mutta hillitsi itsensä ja sanoikin:

-Toivottavasti en ole Rosen mielestä aivan hirvittävä sisar!

-Ette ollenkaan. Vai niin, ne soittavat polkkaa. Luuletteko, että pystymme siihen, neiti Stewart?

-Voimmehan koettaa, sanoi Rose hymyillen, ja hetken kuluttua he olivat kadonneet.

-Niin, toiset sitä saavat tohtorismiehiä, totesi Bess. -Mutta hän ei taida olla tohtori, se sinun heilasi Edinburghissa, Betty?

-Minun heilani! pärskähti Betty, ja Meg alkoi äkkiä yskiä.

-No, mikä hän sitten on, se mies, josta Una puhuu?

-Etkö sinä ole vielä oppinut, että Una MacDonald voi puhua aivan mitä sattuu, Betty sanoi niin jäätävästi kuin osasi. Bess avasi suunsa suuttuneena, mutta onneksi Ewan tuli samassa hakemaan serkkuaan tanssiin.

-No, onko sinulla hauskaa? hän kysyi heidän hypellessään musiikin tahtiin.

-On kyllä.

-Tuo ei ole totta.

-Ei olekaan, Betty tunnusti. -Kaikki ovat tulleet hulluksi, kaikki juoruavat Duncan Flemingistä.

-Sinä olet sensaatio, Ewan sanoi nauraen. -Ajattele: ihailija Edinburghissa!

Hän matki niin selvästi Amy-serkun äänensävyä, ettei Bettykään voinut olla nauramatta, vaikka lisäsikin sitten nuhdellen:

-Duncan ei ole ihailijani.

-Sen parempihan hänestä on puhua.

Musiikki loppui ja Ewan vei Bettyn takaisin paikalleen miettimään noita omituisia sanoja. Meg oli lähtenyt tanssimaan hänkin ja katosi juuri Andrew MacDonaldin kanssa buffettiin. Betty ajatteli vähän väsyneesti, miten erilaisia sisarukset voivat olla: Una juorusi tuolla tavoin, mutta Andrew oli oikein mukava — sekä älykäs, siitä todistivat hänen Oxfordista saamansa hyvät arvosanat, joita rouva MacDonald ei milloinkaan unohtanut mainita sopivassa tilaisuudessa. Bess oli mennyt hänkin jonnekin, ja Betty sai olla hetken rauhassa. Hän tunsi olonsa uupuneeksi — Robin kiusoittelu pikkutytöstä, jonka ei pitäisi valvoa myöhään, oli sittenkin osunut oikeaan.

Samassa Kate-serkku tuli hänen luokseen ja alkoi lörpötellä ahkerasti välittämättä siitä, että Betty tuskin vastasi. Rob oli tuonut Annalle teetä ja leivoksia ja nojautui nyt tämän tuolin selkänojan yli; Charles Moore tuli juuri Rosen kanssa buffetista; tuolla Meg puheli Andrew MacDonaldin kanssa, ja Bess oli saanut seurakseen hontelon liikeapulaisen. Una ja Alex kuhertelivat kahden vastapäisessä nurkassa.

Betty tunsi äkkiä itsensä niin yksinäiseksi, että olisi halunnut itkeä. Hänet oli suljettu sen maailman ulkopuolelle, jonne vanhemmat sisarukset ja serkut olivat menneet, eikä hän tiennyt, koska ovi aukaistaisiin häntä varten, ja tahtoisiko hän ylipäänsä mennä kynnyksen yli.

Frank haki tytön seuraavaan valssiin. Sali oli puolihämärä, musiikki soi hiljaisemmin ja Frank tanssi hyvin.

-Onko sinulla ollut hauskaa? hän kysyi.

Betty puisti päätään.

-Minä olen kovin väsynyt, hän sanoi. -Mitä kello mahtaa olla?

-Viittä vailla kaksitoista. Ilotulitus alkaa tasalta.

He lopettivat tanssin vähän ennen kuin musiikki loppui ja saivat hyvät paikat ikkunan luota. Tornikello löi kaksitoista kertaa, ensimmäinen raketti levisi taivaalle kuin tähti, sitten toinen, kolmas… Lopuksi niistä muodostui uuden vuoden vuosiluku. Betty tuijotti sitä. Mitä vuosi 1904 toisi hänelle tullessaan?

Lopuksi kaikki tarttuivat toisiaan kädestä ja laulettiin Menneet ajat. Se oli juhlallista: Betty muisti esi-isät, joiden kuvia oli valokuva-albumissa ja kirjaston seinillä, oman rakkaan perheen, sukulaiset ja ystävät…

-Hyvää uutta vuotta, sanoi Frank auttaessaan takkia Bettyn ylle. -Ja katsokin, että nukut huomispäivän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti