maanantai 23. kesäkuuta 2008

17. luku: Serkkujen kesken

Betty jännitti hiukan joulupäivän aamuna, kun lahjat oli avattu riemusta kiljuen. Kohta lähdettäisiin kirkkoon ja sitten Clarkeille ja hän tapaisi kaikki serkut — Amyn kanssa hän oli käynyt luistelemassa, mutta muita ei ollut näkynyt.

Päivä oli ihastuttava. Ohuen pilviverhon peittämä taivas kaartui korkeana kimmeltävän lumihangen yllä, Glen Long lepäsi kuin suojaisassa kuopassa ja varpuset hyppelivät höyhenet pörröllään nokkimassa leivänmuruja keittiön oven luona. Lapset olivat ihastuksissaan päästessään jouluvierailulle, ja Eliza taapersi näyttämässä jokaiselle erikseen joulupukin tuomia somia lapasia.

-Oletpa sinä tyylikäs, Betty, tuomari Stewart sanoi, kun Betty ja Rose tulivat alakertaan. -Kuin suoraan muotilehdestä!

Betty punastui ihastuksesta. Hänellä oli yllään uusi Edinburghissa teetetty kävelypuku, yhtä sininen kuin kesätaivas. Äiti oli kyllä huomauttanut jotakin turhamaisuudesta, mutta ei hänkään voinut kieltää sitä, että asu puki Bettyä.

-Sinä näytät ihan kaupunkilaiselta, John tuhahti. -Rose on sentään normaalin ihmisen näköinen!

-Älä puhu noin, Rose torui, vaikka olikin hyvillään. Äsken hän oli tuntenut itsensä kovin surkeaksi kyläompelijan, neiti Pepdien, tekemässä puvussa.

-Somia te olette molemmat. Rouva Stewart tarkisti vielä että Maryn jokainen kengännappi oli kiinni. -Kas niin, nyt kai voimme lähteä.

Kirkkoa oli koetettu lämmittää koko aamu, mutta siitä huolimatta se oli hyytävän kylmä. Betty istui tiiviisti Rosen ja Annien välissä ja liikutteli huomaamattomasti jalkojaan puvun helman suojassa. Pastori MacPherson piti kuitenkin hyvän saarnan ja kuoro lauloi kauniisti, vaikka heidän hengityksensä kohosikin höyrynä kattoa kohti. Joka tapauksessa tuntui suloiselta, kun jumalanpalveluksen jälkeen siirryttiin Clarkeille lämpimään.

Tervetulotoivotukset olivat juuri sellaiset kuin Betty oli odottanutkin. Johnin ja Robin opiskelusta kyseltiin, mutta Bettyn kohdalla ihasteltiin pukua ja kampausta.

-Sinähän olet melkein aikuinen, Ewan sanoi hymyillen. -On se uskomatonta, kuinka lapset kasvavat!

-Ole vaiti, Betty huudahti. -Sinä et ainakaan ole aikuistunut tipan tippaa!

-Hauskaa kun sinä olet kotona, Kate-serkku sanoi ja työnsi kätensä Bettyn kainaloon. -Kerro nyt kaikki Edinburghista, kerrothan? Ja sanoiko Amy, että meille on tilattu auto?

Ei, sitä Amy ei ollut sanonut, ja asiasta puhuttiin pitkään. Geordie-setä oli aina ollut edistyksellinen, hän oli hankkinut Longin ensimmäisen puhelimenkin. Tosin tohtorilla oli jo auto, mutta hän tarvitsi sitä työnsä tähden — toista oli tämä.

Jouluateria oli hauska. Laskettiin leikkiä, kerrottiin Clarkejen ja Stewartien vanhoja sukutarinoita ja ennustettiin tulevan vuoden tapahtumia kaikesta mahdollisesta. Ruuan jälkeen nuoret lähtivät Ewanin ja Frankin huoneeseen.

-Näiden muuttolintujen täytyy nyt kertoa elämästään, Ewan komensi. -Betty, aloita sinä.

-Ei minulla ole kerrottavaa, sanoi Betty hajamielisesti ja selaili Frankin Pohjois-Amerikan intiaaneista kertovaa teosta.

-Eikö ole! John huusi. -Entä Duncan Fleming?

-Kuka? kysyivät serkut yhteen ääneen.

Betty puri huultaan. Hän ei saisi punastua — eikä hän paljon punastunutkaan, laski vain intiaanikirjan takaisin pöydälle ja sanoi hivenen kyllästyneellä äänellä:

-Duncan? Oh, hän on vain tuttava.

Rosen silmät vilkkuivat hillittömästä hilpeydestä ja Amy näytti epäuskoiselta, mutta Rob armahti pikkusiskoa ja alkoi kertoa hauskoja juttuja seminaarielämästä.

Betty nousi ja meni ikkunan luo. Päivällä alkanut lumisade oli nyt lakannut, vuoret ja laaksot lepäsivät samettisen vaaleansinervän vaipan alla kuin uneksien kesästä ja perhosista. Betty painoi hiukan kuumottavan poskensa kylmään lasiruutuun ja hymyili itsekseen.

-Naisen hymy on kuin lahja, on joku viisas joskus sanonut — ja jos ei ole, niin pitäisi sanoa, kuului Frankin kujeileva ääni hänen vierestään. -Sinusta on tullut kovin hiljainen.

-Ei sentään vakava! Betty naurahti puoleksi itsekseen. -Miten niin?

-Vetäydyt sivuun tällä tavoin, et kinastele — muistahan vain viime kesää!

-Kai minä olen aikuistunut.

-Etkä ole — anteeksi vain. Se on jotakin muuta. Ehkä — ehkä tuon Duncanin vaikutusta.

Betty rypisti kulmiaan.

-Älä puhu typeriä, hän sanoi. -Duncan on luokkatoverini veli, ei sen kummempaa.

-Ehkä ei vielä, Frank sanoi selvästi uteliaana.

-Sinä olet tyhmä! Betty pyörähti ympäri ja meni Amyn viereen istumaan. Rose, Amy ja Kate olivat juuri keskustelemassa uudenvuodenjuhlasta, ja siihen rupatteluun oli helppo yhtyä.

-Ajatella, että herra Moore on kutsunut sinut! Amy huudahti Roselle. -Se on niin romanttista!

-Kenen kanssa sinä menet, Betty? Kate kysyi.

Betty nauroi.

-Isän ja äidin kanssa kuten kunnon tytön tuleekin, hän sanoi. -Ja toivon serkkujeni olevan sen verran herrasmiehiä, että pyöräyttävät minua muutaman kerran.

-Ewan ja Frank voivat sen tehdä, mutta Alex ei uskalla Unan tähden, Amy sanoi.

-Unan? Varjelkoon, ovatko he…

-He ovat kulkeneet yhdessä lokakuusta alkaen! huusi Kate. -Eikö kukaan ole kertonut?

-Ei. Ja nyt minun täytyy saada tietää kaikki, mitä Longissa on tapahtunut. Betty otti mukavan asennon sohvassa, jonka karua miehisyyttä oli juhlan kunniaksi pehmennetty muutamalla tyynyllä.

1 kommentti:

  1. wow Kaisa!
    Tarina tempaa mukaansa.
    Täytyy vinkata neideille ja heittäytyä itsekin tarinamaailman vietäväksi!

    VastaaPoista