lauantai 21. kesäkuuta 2008

15. luku: Kotiinpaluu

Edinburghin Naisopisto hiljeni joulun ajaksi hieman joulukuun puolenvälin jälkeen. Viimeisenä iltana oli joulujuhla, jossa jaettiin todistukset ja annettiin pieni muisto kummankin luokan parhaalle oppilaalle. Lisäksi tytöt olivat valmistaneet ohjelmaa ja ostaneet lahjoja toisilleen.

Ensiluokan paras oli Sarah Mailford. Betty häpesi omaa todistustaan; jopa ainekirjoituksessa ja historiassa, lempiaineissaan, oli hän saanut sadasta mahdollisesta vain 78. Se oli pelkkää laiskuutta, ja tyttö päätti vakaasti ahkeroida keväällä. Tällaisella paperilla ei olisi yrittämistä seminaariin, jos isä suostuisikin asiaan.

Pian arvosanat kuitenkin unohtuivat, sillä ohjelma alkoi. Rosie, jolla oli kirkas ja kaunis sopraano, lauloi muutamia lauluja, ja Joan Urie soitti nelikätisesti Emily Boydin kanssa. Sitten Nanny ja Jessie esittivät vuoropuhelun, ja lopuksi Betty lausui runon. Se oli neiti Jamesonin valitsema harras jouluruno, joka hiljensi supattavan yleisön ja sai ansaitsemansa jylisevät kättentaputukset.

Viimeksi oli lahjojen vuoro. Toiset avasivat pakettinsa heti, mutta Betty päätti säästää omansa jouluaatoksi Kuusikukkulalla. Ehkä lapset sitten jaksaisivat paremmin odottaa jouluaamun sukkiaan.

Hyvän joulun toivotusten myötä Tiedon Kunnaiden nousijat levisivät kaduille, joita peitti ohut lumiharso. Koululla asuvat tytöt lähtisivät vasta aamulla; Sarah pujahti yläkertaan, ja sattumalta Betty näki hänen kasvonsa. Ne olivat yksinäisen, hellyydenkipeän lapsen kasvot.

Rob odotti ulkona kadulla.

-Miten korkealle Jamesonska sinut arvosteli? hän kysyi.

-Keskivälille vain. Entä sinä? Rob oli ollut samaan aikaan omassa päätösjuhlassaan.

-Olin kurssin paras, mutta sehän johtuu vain siitä, että olen muita vanhempi, sanoi Rob ja otti korin, jossa Bettyn saamat värikkäät paketit olivat.

-Paras? Kylläpä isä ja äiti nyt ilostuvat! Betty työnsi kätensä Robin kainaloon. -Äläkä ole turhan vaatimaton, olemme kumpikin saaneet mitä ansaitsemme.

Seuraavana aamuna Betty ja Rob hyvästelivät Cochranet. Matka asemalle kirpeässä pakkassäässä oli hauska. Jessie, Chrissy ja Nanny tulivat jättämään jäähyväiset vielä kerran — Rosien juna Aberdeeniin oli jo lähtenyt samoin kuin Daisyn Glasgow’n-juna — ja kaikilla oli jotakin ajankulua matkalle: Jessiellä pussillinen nekkuja, Chrissyllä lehti ja salaperäinen paketti, jonka saisi avata vasta Kuusikukkulalla, ja Nannyllä uusin muotiromaani. Kun juna päästi pitkän puuskahduksen ja nykäisi vaunut liikkeelle, jäi kolme nenäliinaa huiskuttamaan Waverleyn aseman katon alle.

Betty käpertyi penkin nurkkaan, kaivoi paperipussista nekun ja ryhtyi selailemaan lehteä. Se oli kallis aikakauslehti, jollaiseen tytöllä ei koskaan ollut varaa, ja sisälsi loistavia kertomuksia. Hetken kuluttua Betty oli unohtanut ajan ja paikan ja jopa nekun, joka takertui tahmeaksi möykyksi hänen sormiinsa. Rob nosti aina välillä katseensa omasta lehdestään, vilkaisi pikkusiskoa ja hymyili.

Koko loistavan aurinkoisen talvipäivän kiisi juna kohti pohjoista. Vähitellen kylät ja kaupungit harvenivat ja vuoret kasvoivat; oltiin Ylämaalla. Ja kun ilta oli pimennyt ja Betty torkahtanut takkinsa suojaan, kulki junailija vaunun läpi huutaen:

-Fort William! Puolen tunnin seisahdus!

Asema loisti täysin valaistuna pimeässä, ja laiturilla seisoi joukko ihmisiä: isä, äiti, Rose ja kaksoset. Yhä unisena ja palellen Betty kiiruhti Robin perässä ulos, mutta sai niin helliä halauksia ja suukkoja, että lämpeni hetkessä, eikä aikaillut ilmoittaa Robin ensimmäisestä sijasta luokassaan.

-Sinussa on ainesta, poika! isä huudahti ja läimäytti Robia selkään.

-Entä sinä, kultaseni? äiti kysyi Bettyltä.

-Olen laiskotellut niin että hävettää. Betty hymyili nolona.

-Toitko yhtään muotilehteä? Rose uteli.

-Toin, äidille ja Floralle ja sinulle. Joko John pian tulee?

-Huomenna, rallatti David, joka tanssi omituista reelin ja polkan sekoitusta heidän edellään.

-Minnie on ikävöinyt sinua. Annie otti Bettyä kädestä. Hän oli siinä iässä, jolloin pikku tytöt alkavat muuttua pikku naisiksi, ja näytti hyvin suloiselta sinisten silmien loistaessa valkoisen hupun suojasta.

-Minulla on valtavasti kertomista teille. Betty hymyili onnellisena, kun he kiipesivät Silvia-tamman vetämään suureen rekeen ja lähtivät ajamaan lumista tietä vuorten lomitse. -Ei kirjeissä voi puhua kaikesta.

-Saitko paljon ystäviä? kysyi rouva Stewart.

-Sain, aivan ihania. Voi, te ette usko, miten paljon meille on tapahtunut!
-Glen Long ei taidakaan enää riittää sinulle, tuomari hymähti vilkaistessaan tyttöä, jonka hameenhelmat alkoivat näyttää jo liian lyhyiltä.

-Tietysti riittää! Betty lakkasi lörpöttelemästä ja keskittyi vain ihailemaan kuutamon hohdetta hangella ja kylän valoja, jotka alkoivat pilkahdella tien päässä.

Nyt Robkin sai suunvuoron. Tuomari ja Cathy Stewart huomasivat hänen muuttuneen; käytöksestä oli kadonnut kaikki huoleton ylimielisyys, ja poika tuntui aikuistuneen kovasti. Rose katseli hellän ylpeänä kaksoisveljeään ja ajatteli, ettei yksikään Longin tyttö ollut tälle kyllin hyvä.

Vihdoin reki ajoi Glen Longin läpi ja kääntyi Kuusikukkulan tielle. Kohta talo putkahtikin näkyviin. Ovi lensi auki, viisi hahmoa ilmestyi kuistille ja kuului iloisia tervetuliaishuutoja.

-Toitko sinä mitään hyvää? kysyi Eliza roikkuen Robin kainalossa.

-Sinun pitää auttaa minua laskuissa, Mary vaati Bettyä.

-Tulkaa pian sisään, minä olen leiponut teeleivät, kehotti Jennie.

-Siunatkoon noita lapsia, ihanhan ne näyttävät täysikasvuisilta, huokasi Effie.

-Onpa hauskaa että pääsitte kotiin näin aikaisin, Jenny sanoi ottaessaan eteisessä vastaan takkeja ja hattuja. David käytti yleistä hälinää hyväkseen, pujahti ruokasaliin ja palasi kohta posket teeleivästä pullottaen.

Kun tee vihdoin oli juotu ja tärkeimmät kuulumiset kerrottu, oli Betty äärettömän onnellinen vetäessään yöpaidan matkakirstustaan ja kömpiessään vuoteeseen. Uni ei kuitenkaan heti tullut, ja niin hän alkoi Rosen kanssa puhella kaikesta, mistä ei voinut keskustella aikuisten kuullen.

-Kerro minulle tuosta Duncan Flemingistä! Rose kehotti. Hän oli asettanut tyynyn selkänsä tueksi ja ottanut esiin tätä tilaisuutta varten säästämänsä karamellipussin, jonka sisällöstä täsmälleen puolet heitti huoneen yli Bettyn peitteelle.

Betty kertoi Duncanin kahvilakutsusta.

-Hän on kauhean jännittävä, mutta paljon muuta en hänestä tiedä, tyttö lopetti.

-Onko sinulla hänen valokuvaansa? Rose tiedusteli ja nakersi kolakaramellia.

-Ei tietenkään! Betty puuskahti. -Mitä minä sillä tekisin! Mutta eikö sinulla ole ihailijaa?

-Hm, sanoi Rose.

-Siis on! Kuka?

-Älä nyt höpise. Tohtori Cameron on vain saanut uuden apulaisen, hänen nimensä on Charles Moore.

-No minkä näköinen hän sitten on? Betty tiedusteli kiusoitellen.

Rose kohotti tyynyään ja veti sen alta valokuvan.

-Yritän muistaa kätkeä tämän aina kun Jenny alkaa tuulettaa vuodevaatteita, hän sanoi hiukan punastuen. -Tule katsomaan.

Betty kipitti kylmän lattian poikki ja käpertyi Rosen peiton alle. Valokuvassa hän näki nauravan nuoren miehen, jolla oli lainehtiva vaalea tukka.

-Hänhän on suloinen! Mistä sait tämän?

-Cameronit olivat täällä Davyn ja Annien syntymäpäivillä — he käyvät nykyään usein, ehkä Annasta ja Robista tulee jotakin — ja herra Moore oli mukana. Seuraavana päivänä lahjoin Annan hankkiman minulle kuvan, annoin hänelle vastalahjaksi sen kuvan joka otettiin Robista viime kesänä. Äläkä nyt naura!

-Enhän minä naura, Betty tirskui. -Onko hän jo valmis lääkäri vai vasta harjoittelee?

-Valmis. Rose katseli kuvaa ylpeänä. -Ja hän on saattanut minut kahdesti kotiin hartauskokouksesta!

-Eikö hän aio rakastua Annaan?

-Ole vaiti! Nyt kun Rob on lomalla, ei Walesin prinssikään saisi Annaa välittämään kenestäkään muusta. Ja tiedätkö, uutenavuotena on suuri Punaisen Ristin juhla Fort Williamin sairaalan hyväksi, ja herra Moore on jo pyytänyt minut daamikseen! Rosen kirkkaat siniset silmät säteilivät. -Siitä tulee muuten suurtapaus, neiti Beaton laulaa ja on kuvaelma ja kaikkea — ja tanssia, tietysti. Minun täytyy vähän kerrata askeleita sinun kanssasi, en ole tanssinut kesän jälkeen.

Rupateltuaan vielä vähän aikaa sisarukset nukahtivat Rosen vuoteeseen karamellipaperien ympäröiminä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti