perjantai 20. kesäkuuta 2008

14. luku: Niitä näitä

Lokakuun 15. päivänä
”Eikö ole noloa, että Rob oli oikeassa? Kirjoitan taas. Ja kun George ja Charles kerjäsivät eilen illalla tarinaa, sepitin niin verisen, että se tyydytti heitäkin. Mutta tämä riipustelu on kai ’mennyt veriini’.

Koulu on menettänyt makunsa. Emme syö karamelleja, siinä isä oli oikeassa, sillä kuri on kova, mutta opiskelu ei vaadi työtä. Meistä yritetään vain kasvattaa kuuliaisia aviovaimoja. Eilen neiti Jameson piti Rosielle puhuttelun tämän iloisenväristen pukujen vuoksi, ja tänään menimme kaikki kouluun ruskeassa tai harmaassa. Neiti Jameson torui meitä ja sanoi, ettei hieno nainen koskaan osoita mieltään.

En ole hieno nainen.”

Lokakuun 18. päivänä
”Maantieteen vihkoni loppui osaksi siksi, että Rosien ja minun välillä vallitsee tunneilla tiheä kirjeenvaihto opettajaneitien ankarasta valvonnasta huolimatta — ja saatoin Chrissyn kotiin ostaakseni uuden vihon Flemingiltä, sillä heillä on muodikkaita, joissa on viininpunaiset vahakannet.
Chrissy olisi tullut kanssani kauppaan, mutta hänen äitinsä huusi häntä, ja jouduin menemään yksin.

Duncan oli myymässä.

En punastunut, pudotellut kirjojani tai pyörtynyt, kuten arvelen Nannyn tekevän (päätellen siitä ihastuksesta, jolla hän Duncanista puhuu!). Sanoin vain päivää ja pyysin saada nähdä vahakantisia vihkoja.

-Oletko sinä aina noin vakava? kysyi Duncan levittäessään valikoimaa nähtäviini.

-Vakava! huusin kauhuissani. -Minäkö?

-Niin. Kutsuillakin sain melkein repiä sinusta hymyn irti.

-Monista asioista minua voidaan syyttää, mutta ei vakavuudesta, sanoin nolona ja koetin päättää, ottaisinko vihoista viininpunaisen vai sittenkin vihreän.

-Chrissy on puhunut sinusta paljon, Duncan sanoi puolihuolimattomasti, kun lopulta päädyin sittenkin punaiseen — täytyyhän seurata aikaansa — ja hän löi rahojani kassakoneeseen. -Hän taitaa olla oikeassa — olet jännittävä tyttö.

-Minä en ole mikään romaani, sanoin kiusaantuneena odottaessani, että Duncan kääräisi vihon paperiin.

-Eikö jokainen ihminen ole, hän hymyili tuikkivin silmin ojentaessaan pakettia minulle.

Olen miettinyt tätä pikku keskustelua koko iltapäivän. Duncan on niin paljon minua vanhempi, etten voi kuvitella hänen olevan ystäväni, mutta huomaan että toivoisin sitä. Hän on ainakin jännittävä!

Taidan kirjoittaa asiasta Roselle, hän on kiinnostunut ihmisluonteesta ainakin romaaneissa, ja jokainen ihminenhän on romaani…”

Lokakuun 25. päivänä
”On kurjaa ja pimeää. Yli vuosi sitten istuskelimme kodikkaasti kirjastossa, Jamie oli kotona enkä minä ollut täti.

Lähetin Annien ja Davyn syntymäpäiväpaketin matkaan ja kuljeskelin mietteissäni pitkin katuja. Ensin ajattelin mennä kirjastoon neiti Cairin luon, mutta sitten tuntui kuitenkin parhaalta olla yksin. Kävelin Princes Streetin puistossa ja ihailin Linnaa, kun Joan Urie ja Mary MacIan tulivat minua vastaan. Mary tervehti, Joan ei. Rob kysyi minulta eilen, tunnenko Janet Urien, ja kutsui tätä sitten takiaisten takiaiseksi. Minä en koskaan voisi juosta miehen perässä!

Isä lupaili viime kirjeessään, että voisin olla koulussa kaksi vuotta. Mutta toinen vuosi ei hyödytä mitään Flora Gordon sanoo, että se on yhden ja saman kertaamista. Siksi olemme Rosien kanssa suunnitelleet suuria.

Tahtoisimme molemmat mennä seminaariin.

Isä ei suostu, tiedän sen, mutta aion silti yrittää. Jos vain saisin Robin puolelleni!”

Marraskuun 3. päivänä
”Olimme kävelyllä Robin kanssa. Duncan Fleming tuli vastaan ja nosti hattua. Nyökkäsin ja hymyilin, en totisesti tahdo hänen enää koskaan kutsuvan minua ’vakavaksi’! — ja Rob kysyi heti, kuka hän oli. Kerroin.

-Mistä lähtien hän on tervehtinyt sisarensa koulutovereita? Rob tahtoi tietää. -Aikuinen mies!

-Sinä voisit ottaa hänestä oppia, sanoin kipakasti, sillä Rob ei ole vielä oppinut tuntemaan minun tovereitani edes kasvoilta, nimistä puhumattakaan. -Duncan on herrasmies!

-Ahaa, Rob sanoi, ja hänen silmissään oli naurua.”

Marraskuun 10. päivänä
”Meillä oli oikeinkirjoituskokeet, ja koska en ole varma siitä, tietääkö neiti Marshall oikeinkirjoitukseni olevan esimerkillistä (ajatella, voin melkein nauraa asialle!), kiersin lounastunnilla puutarhan kahta käytävää ja luin. Pionit ovat kuivuneet, orvokit kätkeytyneet odottamaan kevättä ja suuri vaahtera pudottanut lehtensä. Ympäristö oli siis hyvin synkkä, mutta sitä tahdoinkin; sisällä lämpimässä ja mukavassa seurassa ei lukeminen onnistu. Niinpä luulenkin, että pärjäsin kokeessa melkoisen mukavasti.

Kotiin tultuani siivosin lipastoni ja löysin Hellepäivän. Luin sen kahdesti, ja sitten uskoin, että se on juuri niin kurja kuin D. Duff ja Rob antoivat ymmärtää. Mutta säästän sen silti, ehkäpä se virkistää mummovuosina!

Kotoa tuli pino kirjeitä: perheeltä, Koivutuvasta, Bessiltä — ja Annalta Robille. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen!”

Marraskuun 15. päivänä
”Sarahissa on jotakin mielenkiintoista. Hän ei juuri ole meidän seurassamme, vaan kulkee ulkona tai istuu yksin lukemassa. Olen muutaman kerran yrittänyt puhella hänen kanssaan, mutta niin moukka en ole, ettenkö ymmärtäisi, kun seuraani ei kaivata.

Hän on ylpeä; hän ei juuri koskaan kysele asioistamme, istuu vain pulpetissaan kuin mikäkin vahanukke. Hänen silmänsä vaivaavat minua ne ovat niin kauhean pilkalliset. Epäilen, ettei hän voi nauttia mistään, koska hänen on samalla ivattava sitä. Sarah on tuominnut kaikki puuhamme lapsellisiksi, ja äänettömästä sopimuksesta annamme hänen olla rauhassa. En tiedä, tahtoisinko Sarahin ystäväkseni, mutta haluaisin vähän penkoa hänen ajatuksiaan. Hänenkin kohtalossaan voi olla jotakin romanttista!”

Marraskuun 22. päivänä
”Mary kirjoitti minulle ensimmäisen kirjeensä. Se on niin kömpelö ja suloinen, että ensin nauroin ja sitten vetistelin.

Olen istunut ikkunan ääressä latinan kielioppi avoinna polvillani ja katsellut ulos kadulle. Melkein näen Kuusikukkulan piirtyneenä katukiviin: Rose kai suunnittelee äidin kanssa uutta talvipukuaan, isä lukee ääneen parhaimmat palat lehdestä, David on lukaissut läksynsä ja teuhaa Pennyn kanssa, Annie kertaa murtolukuja, Jennie kokeilee uusinta reseptiään Effien valtakunnassa ja Mary ja Eliza töhertelevät yhdessä edellisen kivitaululle. Minun on niin, niin ikävä. Rob tankkaa geometriaa sormet korvissa. Minulla ei ole paljonkaan läksyjä; asiat oppii tarpeeksi hyvin, jos vain tunnilla kuuntelee, ja me hypimme asiasta toiseen ja jätämme jotakin väliin ja saamme kotiin niin vähän lukemista, että herra Macmillan repisi hiuksiaan.

Johnilta tuli lyhyt kirje Robille. Hän menestyy hyvin, kuulemma. Serkut eivät ole muistaneet meitä vähään aikaan.”

Marraskuun 25 päivänä
”Pilvet itkevät, ja melkein itkin minäkin kulkiessani latinantunnin jälkeen kohti Ruususen linnaa. Olen riidellyt Rosien kanssa, ja se on melkein pahinta mitä voi tapahtua. En enää edes muista syytä; olimme vain molemmat ärtyisiä ja tahdoimme räjähtää.

Kun käännyin kulmasta puskien miltei kaksinkerroin tuulta ja sadetta vastaan, törmäsin johonkuhun.

-Päivää, Sappho!

Se oli Duncan Fleming. Sanoin tylysti päivää ja yritin livahtaa tieheni, sillä en ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut keskustella kohteliaan tyhjänpäiväisesti, mutta hän piteli kiinni käsivarrestani.

-Onko jokin hullusti? Tule, mennään puhelemaan, tarjoan sinulle kahvia. Duncan viittasi kahvilaan, jonka ikkunasta loisti kodikas valo.

-Minulla ei ole aikaa, ilmoitin ja jatkoin matkaani.

Duncan ei juossut perääni. Olin melkein pettynyt. Kun kerran kutsuu kahvilaan, sopisi sentään tehdä jotakin asian eteen.”

Marraskuun 29. päivänä
”Kuvitella, ylihuomenna on joulukuu! Suloinen, salaperäinen kuukausi! Ja Rosie ja minä olemme sopineet, se on ihanaa.

Eilen vietimme joululahjavalvojaisia Jessien luona. Rouva Dalrymple on yhtä pieni ja hento ja vilkas kuin tämäkin, ja herra Dalrymple on iso ja lihava ja iloinen.

Meillä oli oikein mukavaa. Olen kutonut ahkerasti viime viikot, ommellut neula viuhuen ja heiluttanut virkkuukoukkua minkä sormet ehtivät ja minun sormeni eivät ehdi paljon, sillä aikaa kuluu purkamiseen ainakin yhtä paljon kuin itse työhön. Mutta nyt vain Meggien myssy on kesken.

Enää pari viikkoa, ja Rob ja minä lähdemme kotiin! Sitten suloinen, suloinen kuukausi täynnä rakasta perhettä ja sukulaisia ja lumisotaa ja Keijulehtoa ja joulua — suurta valon ja riemun juhlaa. Rob nauraa ja sanoo, että olen piristynyt huomattavasti lokakuusta.

Läksyt, ne vähätkin, ovat jääneet syrjään. Oikeastaan koko luokka on kuin lössähtänyt; neiti Loban melkein hajotti nutturansa tässä eräänä päivänä, kun Chrissy kysyttäessä tunnusti, ettei ollut vilkaissutkaan uskonnonläksyään.

Sarah on oppitunneilla kuin kala vedessä. Tahtoisin tosiaan tutustua häneen!”

2 kommenttia:

  1. Hei ja terveiset paahteisesta Roomasta - loysin blogikirjasi eilen ja luin sen silta istumalta ja ihastuin! Olen toissa paivat joten taman lukeminen todella auttaa jaksamaa, kiitos!
    Mukavaa juhannusta!

    VastaaPoista
  2. Lämpöinen kiitos kiittämästä! Mukavaa, jos kirjasta on iloa. Jossakin vaiheessa tässä taitaa vilahtaa italialainenkin tyyppi... :)

    VastaaPoista