torstai 19. kesäkuuta 2008

13. luku: Katkera malja

Ruskeatakkinen hahmo nousi hitaasti ylös Kaledonian Äänen portaita. Betty oli menossa ”tuomiolle”, kuten hän juhlallisesti ajatteli. Tähän saakka hän oli ollut varma kertomuksensa julkaisemisesta, mutta nyt ei asia tuntunutkaan enää niin itsestäänselvältä.

-He julkaisevat sen, tyttö mutisi. -Heidän täytyy julkaista se, varmasti!

Hän tempasi ulko-oven auki ja syöksähti sisään. Avustukset-luukun takana istuva hintelä mies kurkisti häntä silmälasiensa yli.

-Toin — toin tänne kaksi viikkoa sitten kertomuksen, Betty mutisi ja riisui ja puki hansikkaitaan. -Tahtoisin vain tietää, julkaistaanko se.

-Ja nimi oli?

-Hellepäivä.

-Ei ei, teidän nimenne.

-Beatrice Stewart. Betty olisi tahtonut paeta suuren turvallisen nahkasohvan taakse.

-Hetkinen, käyn kysymässä.

Virkailija viipyi tytön mielestä ikuisuuden. Vihdoin hän saapui ruskea kirjekuori kädessään.

-Avustuksenne on tällä kertaa hylätty. Löydätte kriitikkomme arvostelun kuoren sisältä. Pahoittelen.

Betty nappasi kuoren, niiasi vähän ja pujahti ulos hyvästelemättä. Hän istuutui jääkylmille portaille ja veti vapisevin käsin esiin paperin, jossa oli Kaledonian Äänen leima.

Parahin neiti Stewart,
olen lukenut kertomuksenne, ja valitettavasti minun on ilmoitettava, ettei se ole julkaisukelpoinen. Oikeinkirjoituksenne on esimerkillistä, mutta tarinanne juoni liian vähäpätöinen. Lukija huomaa selvästi, että pientä hauskaa sattumusta on väkisin yritetty laajentaa jaarittelevin lausein ja tekopirtein sutkauksin, jotka eivät huvita ketään. Neuvoisin Teitä luopumaan mahdollisista haaveistanne antautua kirjalliselle uralle ja harkitsemaan jotakin muuta.
D. Duff, kriitikko
Betty antoi kirjeen pudota syliinsä. Vähäpätöinen juoni, jaarittelevat lauseet, tekopirteät sutkaukset — ja entä tuo kauhea lopputoteamus: ”Neuvoisin Teitä luopumaan…” Ei, hän ei voinut edes ajatella sitä. Kyynelkarpalo toisensa jälkeen pulpahti esiin, vieri posken yli ja putosi takinkaulukselle, kunnes tyttö peitti kasvot käsiinsä. Kaikki oli lopussa, kaikki!

-Betty Stewart, miksi maailmassa sinä istut siinä?

Tyttö nosti pelästyneenä päänsä ja näki katukäytävällä neiti Cairin.

-Oletko kipeä?

-En, en ollenkaan. Betty sulloi kirjeen takaisin kuoreen, nousi pystyyn ja kiiruhti alas kadulle.

-Mikä tuo on? neiti Cair kysyi.

-Ei mikään, ei yhtään mikään. Tyttö pyrähti juoksuun.

Neiti Cair tuijotti hänen peräänsä, vilkaisi sitten Kaledonian Äänen nimikilpeä ja jatkoi huoahtaen matkaansa.

Kun Rob tuli Ruususen linnaan myöhemmin iltapäivällä, ei Bettyä näkynyt missään. Kirjat olivat pinossa oleskeluhuoneen pöydällä ja niiden vieressä lojui kotoa tullut kirje avaamattomana. Yleensä Betty oli ensimmäisenä lukemassa näitä viestejä — mitä ihmettä oli tapahtunut?

Rob koputti sisarensa makuuhuoneen oveen.

-Betty, oletko sinä siellä?

Ensin oli hiljaista, sitten kuului nyyhkäys, jonka saattoi ehkä käsittää myöntäväksi vastaukseksi.

Rob astui huoneeseen. Betty makasi vuoteessa vatsallaan yhä takki yllä ja niiskutti surkeasti.

-Pikku sisko kulta, mikä on? Rob istuutui vuoteen laidalle ja silitti sisaren palmikosta irronneita sotkuisia kiharoita. -Kerro minulle. Eihän kukaan ole sairastunut kotona? Hän oli kyllä nähnyt, ettei kirjettä ollut avattu, mutta ajatteli, ettei mikään muu järkyttäisi Bettyä tällä tavoin.

Betty puisti päätään ja alkoi taas nyyhkyttää. Vihdoin Rob näki vuoteella rutistuneen kirjekuoren ja avasi sen.

-Älä! parahti Betty, mutta veli luki jo arvostelua. Sitten hän hymyili.

-Lapsi parka, haaveiletko sinä oikeasti kirjailijan urasta?

-En! Anna se tänne!

Rob ei antanut.

-Et sinä tähän kuole, hän sanoi rauhallisesti. -Se tuntuu pahalta ja sinä häpeätkin, tulet onnettomaksi aina kun näet kirjakaupassa tätä lehteä — mutta se menee ohi, usko tai älä.

Betty tuijotti veljeään ällistyneenä. Mistä Rob tiesi, miltä hänestä tuntui!

-Aika parantaa kaikki haavat, Rob jatkoi. -Mutta enkö minä saisi lukea kertomustasi? Kriitikkojen mielipiteet poikkeavat joskus kovastikin tavallisen lukijan ajatuksista.

Huomatessaan Robin tarkoittavan hyvää Betty ojensi raskaasti huokaisten onnettoman tekeleensä.

Neljännestunnin kuluttua epävirallinen kriitikko lasti paperinipun naurahtaen yöpöydälle.

-Sinä suutut nyt, pikku sisko, hän sanoi, -mutta olen samaa mieltä kuin tuo D. Duff. Olet yrittänyt tehdä jutustasi väkisin hauskan — ei huumori saa olla sellaista. Sen tulee pulputa luonnollisesti, ilman että lukija huomaa: ”Ahaa, tässä hän on yrittänyt olla hauska.” Kun luet tämän kuukauden kuluttua, olet samaa mieltä.

-Enkä ole! Betty tiuskaisi.

-Aivan varmasti. Tule nyt, on päivällisaika. Sitten luet läksysi ja kaikki on kuin ennenkin, niinhän?

-Ei ole. Betty pyyhki silmiään. -Minä en kirjoita enää koskaan!

-Kyllä sinä kirjoitat. Olethan sanonut itse, että runot annetaan sinulle. Koeta kehittyä kaikin tavoin ja näytä D. Duffille, että loppulauseessaan hän ainakin oli väärässä! Rob pyyhkäisi hellästi sisarensa kuumaa poskea. -Pese kasvosi niin mennään syömään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti