keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

12. luku: Chrissyn kutsut

Kutsuiltana Betty istui pienen peilinsä ääressä ja harjasi hiuksiaan. Hän ei yleensä ollut tyytyväinen ulkonäköönsä — kukapa seitsentoistias olisi! — mutta tiesi ihonsa olevan niin kuultava, että kykeni käyttämään valkoista pukua. Kullanväriset kiharat (Bettyn mielestä eivät kylliksi kullanväriset) levisivät musliinipuvun olkapäille kuin viitta. Rob, joka nojaili ovipieleen, tuumi että pikkusiskosta kehittyisi suloinen pikku nainen. Hän aikoi saattaa Bettyn Flemingeille ja odotti siksi tämän naisellisten hienostelutoimien päättymistä.

Jo nämä muutamat viikot opiskellen ja yksinkertaista elämää viettäen olivat vaikuttaneet Robiin. Enää hän ei kuluttanut tunteja peilin edessä hiuksiaan silitellen; jakaus kyllä teki herttaisen mutkan, mutta samalla nuorukaisen itsetiedoton tapa heilauttaa häiritsevä hiustupsu pois otsalta — ennen se olisi kiinnitetty huolellisesti hiusöljyllä paikalleen — oli kääntänyt monen opiskelijaneitosen pään.

-Kas niin, nyt olen valmis. Betty sitoi kiharansa valkoisella silkkinauhalla kimpuksi niskaan.

-Olet oikein soma, pikku sisko. Rob auttoi takin tämän ylle — hän oli oppinut tekemään sen niin, ettei daamin puku rypistynyt.

-Ja sinä olet kiltti kun saatat minut.

Rob hymähti. Betty ei tiennyt, että Edinburghiin lähtöä edeltävänä iltana oli tuomari pyytänyt hänet huoneeseensa.

-Sinä olet vastuussa sisarestasi, hän oli sanonut. -Betty on nuori ja kokematon, sinun tulee suojella ja auttaa häntä kaikin tavoin, hän on nyt vastuullasi.

Tuomari tiesi, että tämä velvollisuus estäisi Robia hurjastelemasta sittenkin, kun hyvät päätökset alkaisivat horjua ja työntäyteinen arki menettää marttyyrinhohdettaan. Nytkin Rob olisi ehkä lähtenyt parin tuttavansa kanssa ”iltaa istumaan”, ellei olisi muistanut, että Bettyä ei voinut lähettää yksin kulkemaan kaduilla. Ja odottaessaan kutsujen päättymistä hän ehtisi kerrata vähän historiaa.

He kulkivat puhumatta katua pitkin. Muutama valjakko ja yksi auto menivät ohi; vasta tunnin kuluttua lähtisivät ihmiset teattereihin ja konsertteihin.

-Haen sinut puoli kymmeneltä, Rob sanoi Flemingin Kirjakaupan edessä. -Hei sitten ja pidä hauskaa!

Betty nousi hitaasti toiseen kerrokseen. Häntä ujostutti äkkiä kolkuttaa. Entä jos rouva Fleming avaisi — tai tuo ihmeellinen Duncan? Voi, jos olisi joku toveri jonka kanssa mennä sisään! Hän veti henkeä ja tarttui kolkuttimeen.

-Hei! Christina huudahti avatessaan. -Tervetuloa!

-Hyvää syntymäpäivää. Betty ojensi lahjapakettinsa, johon oli käärinyt soman posliinikoiran. Chrissy kiitti, otti hänen takkinsa ja hattunsa ja vei hänet pieneen olohuoneeseen, joka oli täynnä häliseviä tyttöjä.

Betty istuutui tuolille erääseen nurkkaan. Rosieta ei näkynyt, Jessie kertoi muutamille toisluokkalaisille hauskaa juttua neiti Marshallista, joka muuttui pioninpunaiseksi suuttuessaan, Nanny pyrähteli keittiön ja ruokapöydän väliä auttaen rouva Flemingiä kuin kotonaan, ja Daisy kurkki keittiön ovella nuuhkien ihania tuoksuja.

Äkkiä kaksi toisen luokan tyttöä, Joan Urie ja Mary MacIan, lähestyivät kuiskutellen Bettyä. Hän ei pitänyt Joanista, jolla oli tapana suhtautua halveksivasti maalta tulleisiin.

-Hei, Betty, sanoi Mary ja hymyili.

-Hei. Betty tuijotti molempia melkein uhmakkaasti.

-Minun sisareni on seminaarissa, Joan töksäytti, ja Betty arvasi heti mitä oli tulossa. Hänen puoleensa ei ensimmäistä kertaa käännytty näissä asioissa. -Tuota… eikös sinun veljesikin… Janet vain sanoi, että… Hän tutustuisi veljeesi mielellään.

-Vai niin. Betty näki Rosien ovensuussa ja hypähti pystyyn. -Voihan hän koettaa!

Rosiella oli yllään punainen puku, jonka ainoa koriste oli solakalle uumalle sitaistu valkea vyö. Kun Betty tuli tervehtimään, hän hymyili helpottuneena ja mutisi:

-Minä tunnen itseni aina niin typeräksi vieraassa seurassa.

-Tule, mennään tuonne sohvaan. Tahdon pysyä mahdollisimman kaukana noista kahdesta. Betty nyökkäsi kohti Joania ja Maryä, jotka vilkuilivat heitä ja puhuivat ilmeisesti ylämaalaisten sivistymättömyydestä.

Tytöt olivat tuskin ehtineet istua, kun ovi jälleen avautui. Sisään astui Duncan Fleming, sen Betty ymmärsi heti. Punainen tukka oli leikattu amerikkalaiseen tyyliin ohimoilta lyhyeksi ja jätetty päältä pidemmäksi, ja tummanharmaat silmät tuikkivat niin iloisesti, ettei niihin voinut katsoa tulematta itsekin hyvälle tuulelle. Piirteet eivät ehkä olleet komeat sanan varsinaisessa merkityksessä, varsinkaan kun voimakkaassa leuassa oli vino vako, ehkä muisto jostakin lapsuuden onnettomuudesta, mutta leveä iloinen hymy ja koko olemuksen kursailematon, hilpeä hyväntuulisuus olivat varmasti se, mitä Nanny oli nasevasti kutsunut ”äärettömäksi”.

Betty tiesi, että Duncan oli jo aikuinen mies, 22-vuotias, ja siksi tuntui oudolta mutta hauskalta, kun hän huudahti:

-Varjelkoon, mikä lauma pikkutyttöjä! Chrissy, minne olet kätkenyt nukkekaappisi?

-Ole vaiti, roisto! Chrissy työnsi veljensä suuhun kanelileivoksen vaientaakseen tämän. Sitten hän jatkoi hivenen epäjohdonmukaisesti: -Keksi jotakin hauskaa, etteivät vieraani pitkästy!

-Sinä olet huono emäntä, Duncan ilmoitti mutustellen leivosta, kun Chrissy asettui sohvaan Bettyn ja Rosien viereen. -No, tahdotteko te leikkiä kotia? Minä olen hyvä näyttelemään keittiön liettä.

-Ole kunnolla, Duncan, kuului rouva Flemingin naurava ääni keittiöstä.

Duncan nielaisi leivoksen, istui tuolille, risti käsivarret rinnalleen ja ojensi säärensä eteenpäin.

-Minä en tunne teitä kaikkia, hän sanoi. -Kertokaa jotakin itsestänne. Sinun ei tarvitse, Jessie, ehdin kuulla koko elämäntarinasi sinä aikana, jonka kulutit täytekynän valitsemiseen kaupassa viikko sitten.

Jessie punastui ja nauroi ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

-Nannynkin minä tunnen, mutta kuka on tämä nuori nainen? Duncan hymyili Daisylle, joka lopotti henkilötietonsa nopeasti kuin neiti Jameson olisi ollut kysymässä.

-Vai Daisy Towre. Tuottaako Towre & Co. pyyhekumeja? Ajattelinkin, että nimi on tuttu. Entä tämä lady? Duncanin hyväksyvä katse vaelsi pitkin Rosien yksinkertaisen tyylikästä pukua.

-Olen Rosemary Wardlaw Aberdeenistä. Rosie hymyili enää ollenkaan ujostelematta — Duncanilla oli ihmeellinen taito saada ihmiset rentoutumaan seurassaan.

-Onko James Wardlaw isäsi? Hänellä on päässään muutakin kuin sahanpuruja.

Rosie naurahti mielissään tästä ehkä hiukan brutaalista kohteliaisuudesta. Sitten nuorukaisen härnäävä silmäpari siirtyi Bettyyn, joka juuri koetti kadota näkymättömiin suuren fiikuksen taakse.

-Pelkäätkö sinä minua, lapsukainen? Duncan kysäisi. -Chrissy, kerro sinä, kuka tämä ujo olento on?

-Betty Stewart, Chrissy valisti. -Olenhan minä kertonut hänestä!

-Tietysti, kuinka en Sapphoanne tuntenut. Katse muuttui oudon lempeäksi, ja Betty arveli muistuttavansa Rosien puvun väriä enemmän kuin jotakin tuntematonta Sapphoa. Samassa Duncan kuitenkin jo uteli toisluokkalaisen Flora Gordonin nimeä, ja tyttö sai aikaa rauhoittua, ennen kuin rouva Fleming tuli ovelle ja sanoi:

-Tee on pöydässä.

Duncan kuiskasi jotakin Chrissyn korvaan, ja tämä tarttui Bettyä käsipuolesta.

-Tule istumaan minun viereeni, tulethan? hän kysyi herttaisesti. Betty myöntyi, mutta katui sitä hetken kuluttua, sillä istuessaan Chrissyn vieressä oli Duncan häntä vastapäätä. Betty nakersi hajamielisenä kermakakkua ja lusikoi jäätelöä miettien, miksi oli niin oudon hämillään. Eihän hän yleensä ujostellut ketään Longin pojista eikä nuorista miehistäkään — mutta nämä eivät olleetkaan yhtä iloisia ja katsoneet yhtä suoraan silmiin kuin Duncan.

-Olenko minä tosiaan toinen pelottava? Duncan samassa kysyi kauhistuneena. -Kumma, etteivät asiakkaat pötki pakoon seistessäni tiskin takana!

Betty nosti päänsä. Ei, hän ei saanut nyt olla kuin mikäkin kana, tytöt luulisivat vielä, että hän oli ihastunut ensimmäiseen tapaamaansa kaupunkilaispoikaan! Hän loi Duncaniin yhtä ylpeän katseen kuin aikoinaan rouva Browniin tämän pyytäessä runoa Gwenille.

Duncan hymyili. Hän ei tiennyt miksi, mutta tahtoi välttämättä nähdä, oliko Bettyllä hymykuopat. Tytössä oli jotakin kiehtovaa — jo se, että hän oli tästä puhelevasta ja kikattavasta parvesta ainoa maalta tullut, teki hänestä mielenkiintoisen. Hän näytti lapselliselta, mutta sinisessä silmäparissa oli samalla outoa kypsyyttä ja vakavuutta — sellaista Duncan oli ennenkin nähnyt niiden ihmisten silmissä, joita ei ollut liian aikaisin pakotettu aikuisen muottiin, vaan jotka olivat ensin saaneet elää lapsuutensa loppuun tai ehkä yhä elivät sen viime vaiheita ja vasta sitten astuivat aikuisuuteen vahvempina kuin ikätoverinsa.

Samassa Bettyn suupielet, jotka olivat nykineet jo jonkin aikaa, taipuivat hymyyn. Duncan näki hymykuopat ja oli tyytyväinen.

-Enhän minä purrut, hän sanoi nauraen.

-Ei, mutta vieraista ei voi koskaan tietää, tyttö tokaisi.

Samassa teenjuonti oli lopussa.

-Keksikää nyt jotakin mukavaa, hedelmäsalaatin saatte tunnin kuluttua, rouva Fleming sanoi.

Se oli tavattoman hauska tunti. Duncanilla tuntui olevan loppumaton varasto sutkauksia, hauskoja juttuja ja leikkejä; jopa toisluokkalaiset, jotka olivat kahdeksantoistavuotiaita ja kävivät tanssiaisissa, innostuivat leikkimään, vaikka vannottivatkin myöhemmin toisiaan vaikenemaan visusti asiasta.

Betty huomasi, että välillä Duncanin katse pysähtyi häneen kuin miettien, mutta päätti olla sitten välittämättä tästä. Kuka tietää, mitä Chrissy oli hänestä puhunut kotonaan! Kun kaikki lopulta kuumissaan levittäytyivät olohuoneen istuimille virkistäytymään raikkaalla hedelmäsalaatilla, hän istui selin Duncaniin ja rupatteli iloisesti Chrissyn ja Nannyn kanssa.

Puoli kymmenen aikaan vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Kaikki kiittivät Chrissyä, Duncania, rouva Flemingiä ja kaupasta tullutta herra Flemingiä tavattoman hauskasta illasta. Rob värjötteli jo uskollisesti kadulla ja vain naurahti Bettyn huudahtaessa kauhistuneena:

-Sinähän palellut tänne! Mennään nopeasti Ruususen linnaan.

He kulkivat taas puhumatta katua pitkin — oli ollut yllättävää huomata, miten hyvin he viihtyivät yhdessä puhumattakin. Yö oli pimeä ja kylmä syystuuli kahisutti kuivia lehtiä sisarusten oikaistessa pitkin Princes Streetin puiston polkuja.

-No, oliko sinulla hauskaa? Rob lopulta kysyi, kun sisar ei näyttänyt aikovankaan kertoa illastaan.

-Oli, oikein mukavaa. Betty mietti hetken ja kysäisi: -Kuka on Sappho?

-Ettekö ole vielä lukeneet hänestä? Hän oli muinainen kreikkalainen naisrunoilija. Miksi kysyt?

-Muuten vain. Betty vaikeni taas, ja Rob kohautti olkapäitään tuumien, että tyttö oli vain väsynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti