tiistai 17. kesäkuuta 2008

11. luku: Unelmia ja todellisuutta

Päivät kuluivat. Paasattuaan ensimmäisen koulupäivän iltana kaikki tapahtumat Rob-raukan niskaan kuin vesiputous Betty rauhoittui. Tyttöjen Tiedon kunnaiksi kutsumasta koulusta tuli tuttu ja luokasta rakas.

Eräänä iltana syyskuun puolivälissä Betty ja Rob istuivat jälleen oleskeluhuoneessa. Rob opiskeli, mutta Betty oli jo lukenut läksynsä ja kirjoitti kotiin. Lamppu paloi, ja pehmeä valo leikki hänen hiuksillaan ja joululahjakynän helmiäisvarrella. Sade ropisi ikkunaruutuun.

Rob läimäytti kirjansa kiinni.

-…suhteessa kolmion vastakkaiseen sivuun, hän mutisi. -Nyt tehdään jotakin hauskaa, Bet!

-Mitä? Sisar taitteli kirjeen kuoreen, kirjoitti osoitteen ja liimasi läpän kiinni.

-Mitä vain. Keksi jotakin! Rob nousi seisomaan ja käveli rauhattomana ympäri huonetta. -Mitähän Anna mahtaa puuhata tällä hetkellä, hän mutisi puoleksi itsekseen.

-Ikävöi sinua, Betty arveli ja penkoi hurjasti kirjesalkkuaan löytääkseen postimerkin.

Rob oli selin, mutta hänen niskansa punastui.

-Luuletko?

-Olen varma. Hän katseli sinua syntymäpäivilläni tavalla, jota ei voi käsittää väärin. Postimerkki löysi paikkansa, ja Betty asetti kuoren koulukirjojensa päälle muistaakseen postittaa sen aamulla.

Rob hypisteli ikkunalaudalla maljakossa olevia silkkiruusuja. Sitten hän äkkiä kääntyi.

-Luuletko — luuletko, että voisin kirjoittaa Annalle?

-Tietysti, Betty nauroi. -Kirjoita, hyvä mies!

Veljen istuutuessa pöydän ääreen Betty nousi ja meni alakertaan pitkin ruusukuvioisen maton peittämiä portaita. Salissa herra Cochrane ja herra Ruddiman pelasivat shakkia, rouva Cochrane kutoi sukkaa Georgelle ja neiti Cair opetti rouva Ruddimanille mutkikasta pitsimallia.

Betty istui nojatuoliin ja alkoi selailla erästä kirjallista aikakauslehteä. Hän ei välittänyt liittyä rupattelevien naisten seuraan; Ruddimanit palaisivat uuteen kotiinsa seuraavana päivänä, ja viimeksi tänä aamuna rouva Ruddiman oli suuttunut miehelleen ja huutanut, ettei voinut käsittää, mikä tässä oli häntä viehättänyt. Bettystä ei ollut luonnollista, että rouva nyt jutteli ja nauroi.

Lehden kertomukset olivat kuitenkin ikäviä. Betty oli joskus aikonut tarjota runojaan julkaistaviksi, mutta ei ollut saanut sitä aikaiseksi. Haluttomana hän käänteli sivuja. Ellei olisi satanut, olisi voinut mennä käymään vaikka Jessien tai Nannyn luona, mutta nyt piti ikävystyä sisällä.

Äkkiä Bettyn silmiin osui kahden palstan levyinen ilmoitus:

Otamme mielihyvällä vastaan nuorten kynäilijöiden sepitelmiä. 
Arvosteluapua annetaan, parhaat julkaistaan.
Toimitus
 
Tyttö luki rivit neljästi, sitten hän nosti katseensa sohvan yläpuolella riippuvaan ruusutauluun, hymyili riemastuneena ja ponnahti pystyyn.

-Mikä tuota lasta vaivaa? huudahti rouva Cochrane, kun Betty ryntäsi takaisin yläkertaan.

Samaa ajatteli Robkin sisaren vetäistessä viisi arkkia kirjoituspaperia miltei hänen käsistään. Betty läimäytti makuuhuoneensa oven kiinni perässään, kaivoi yöpöytänsä alalaatikosta nipun vanhoja kertomuksiaan ja istuutui ikkunan vieressä olevan pienen pöydän ääreen. Selattuaan kertomusnippua jonkin aikaa hän löysi etsimänsä ja alkoi kirjoittaa sitä puhtaaksi.

Puolentoista tunnin kuluttua kertomus oli valmis. Onnellisena Betty kätki paperit takaisin yöpöydänlaatikkoon ja riisuutui kylmästä väristen. Oleskeluhuoneesta ei enää kajastanut valoa, Rob oli mennyt nukkumaan.

Kun veli seuraavana iltana oli käymässä erään kurssitoverinsa luona, Betty luki kertomuksensa vielä kerran ja korjaili hiukan käsialaansa. Sitten hän kyhäsi kokoon saatekirjeen, allekirjoitti sen Beatrice Stewartina tähän tilanteeseen Betty ei sopinut — ja työnsi kuoreen yhdessä kertomuksen kanssa. Luottavaisesti hän uskoi näkevänsä sen kohta Kaledonian Äänessä. Beatrice Stewart — kenties kursiivilla — ja sitten hänen kertomuksensa. Ehkä siinä olisi kuvituskin! Betty unohtui suunnittelemaan kuvia. Kenties Kaledonian Ääni lainaisi tarinan muihinkin lehtiin, The Scotsmaniin, ehkä jopa The Timesiin… Hän mietti juuri elämäkertatietoja, jotka antaisi Timesin toimittajalle, kun kuuli Robin tulevan portaissa.

-Iltapostissa oli tullut tämä sinulle, Rob sanoi ja pudotti Bettyn eteen pöydälle pienen valkoisen kuoren. -Mitä olet puuhannut täällä?

-Oh, kaikenlaista. Betty sujautti tarinansa kirjesalkun alle ja avasi kuoren. Se sisälsi valkoisen kortin, johon oli kultakirjaimin painettu teksti:

Kutsun ystävällisimmin Teidät syntymäpäiväkutsuilleni t.k. 24. päivänä kello 7 i.p. alkaen.
R.S.V.P
Christina Fleming

-Mitä se on? kysäisi Rob. -Jotakin hauskaako?

-Jo vain! Chrissy kutsuu minut syntymäpäivilleen.

-Kuka on Chrissy? Se punatukkainenko, jota tervehdit sunnuntaina kadulla?

-Hän juuri. Mutta voi, on hankittava lahja, ja mitä ihmettä panen päälleni? Mitä muuten tarkoittaa R.S.V.P.?

-Répondez, s’il vous plaît, vastausta pyydetään. Rob hymyili pikkusiskon innolle. -Kerrot tulevasi ja kysyt, kelpaako villapukusi ja pumpuliesiliina!

-Mokomakin, puuskahti Betty nauraen ja heitti kiusoittelevaa veljeään ristipistoruusuin koristellulla pölyliinalla, joka sattui olemaan lähettyvillä. -Täytyy kai ottaa musliinipuku. Ja huomenna on ostettava lahja, ja minulla on vielä latinaa ja kirjallisuudenhistoriaa viiteen. Ja voi, melkein unohdin… Betty napsautti suunsa kiinni. Hän oli ollut vähällä paljastaa suuren salaisuutensa.

Seuraavana aamuna tyttö juoksi minkä jaloistaan pääsi kohti Kaledonian Äänen toimitusta, joka sijaitsi aivan Vanhan kaupungin toisella laidalla Grassmarketin takana. Hän jätti arvokkaan kuorensa eräälle virkailijalle, joka istui Avustukset-nimisen luukun takana.

-Voitte tulla kahden viikon kuluttua kuulemaan, julkaistaanko kertomuksenne, virkailija sanoi. -Joka tapauksessa saatte arvostelun.

Betty nyökkäsi hiukan pettyneenä. Kaksi viikkoa — pitäisikö hänen elää jännityksessä kokonaista kaksi viikkoa? Hitaasti hän palasi kadulle, kunnes äkkiä tajusi, että kellon täytyi olla kohta yhdeksän.

Välittämättä ihmisten paheksuvista katseista Betty laukkasi taas halki kaupungin. Nyt ei tosiaankaan ollut aikaa pysähtyä valitsemaan leluja sisaruksille näyteikkunoista tai jäädä ihailemaan Linnan siluettia — huvituksia, joita tyttö yleensä koulumatkoillaan harrasti. Kun hän vihdoin näki Tiedon kunnaat edessään, ei kukaan enää noussut rappusia. Betty hyökkäsi hakkaamaan kolkutinta peläten, että vaakuna oven yläpuolella romahtaisi alas tärinän voimasta.

Vihdoin Fiona-sisäkkö avasi oven.

-Varjelkoon, onko se Beatrice-neiti? hän huudahti. -Neitihän on neljännestunnin myöhässä!

-Neljännestunnin? Betty tuijotti eteisen kelloa uskomatta silmiään.

-Menkää nyt nopeasti luokkaan, kehotti Fiona ja otti tytön takin ja hatun.

Betty kiipesi portaat koettaen samalla saada hengityksensä tasaantumaan. Arasti hän koputti luokan ovelle.

Neiti Loban avasi. Hän oli pieni paksu nainen, jonka kireä sipulinuttura sai pään näyttämään suhteettoman pieneltä muuhun ruumiiseen verrattuna.

-No mutta Beatrice! neiti huudahti. -Nytkö hän vasta tulee? Neiti Loban puhutteli oppilaitaan aina kolmannessa persoonassa — ”nöyrryttääkseen”, kuten Jessie sanoi.

-Anteeksi, neiti, Betty läähätti, sillä nyt hänen sydämensä vasta hakkasikin. -Olin asioilla enkä huomannut ajan kulumista.

-Asiat tulee toimittaa koulun jälkeen. Mikä oli niin tärkeää?

Betty nieleksi onnettomana. Hän ei tahtonut sanoa — hän tahtoi yllättää toiset. Silloin Jessie, joka näki ystävänsä hämmennyksen, teki jalon teon: hän oli vahingossa tönäisevinään mustepullonsa kumoon, ja Bettyn myöhästymisen syy unohtui neiti Lobanin ja tyttöjen rynnätessä ottamaan kiinni yllättävästä vapaudesta riemastunutta mustevirtaa, joka valui kohti Jessien uutta merimiesleninkiä.

Betty pelkäsi hiukan lounastuntia, mutta onneksi Chrissyn kutsut peittivät alleen kaiken muun. Paitsi omaa luokkaansa oli tämä kutsunut muutamia ”isoja” tyttöjä, joista suurin osa oli tosin vain noin vuotta vanhempia kuin ensiluokkalaiset. Kaikki kutsutut Sarahia lukuun ottamatta lupasivat tulla ilman muuta.

-Onko sinulla jokin este? kysyi Chrissy Sarahilta. Ei hän suinkaan ollut pettynyt tämän kiellosta, mutta äiti tahtoisi kuitenkin tietää syyn.

-Oh, ei minua kiinnosta. Eihän siellä edes tanssita! Sarah uppoutui taas romaaniin, jota luki istuen sirossa asennossa kivipenkillä.

-Vahinko. Äiti sanoi, ettei kannata järjestää tanssiaisia, kun meillä on niin pienet tilat ja tahdon kuitenkin kutsua aika paljon ihmisiä. Onko sinulla ollut koskaan tansseja, Betty? Kuusikukkulasta oli tullut kaupunkilaistyttöjen mielessä jonkinlainen avara linna, jonne mahtui mitä vain.

-Kyllä, juuri elokuussa syntymäpäivänäni. Ja sitten Betty sai kertoa kuvaelmista ja kavaljeerin arvonnasta ja itse tanssiaisista.

-Etkö sinä ole yhtään ihastunut kehenkään kotikyläsi poikaan? Jessie uteli kiinnostuneena.

Betty nauroi.

-En tipan tippaa! Enkä kehenkään muuhunkaan, sillä sitä sinä kysyt kuitenkin seuraavaksi.

-Mutta odotahan kun näet Duncan Flemingin! huudahti Nanny. -Sillä kai hän tulee edes näyttäytymään?

Chrissy hymyili ystävälleen, jonka mielestä ei mikään ollut mitään, ellei Duncan ollut siinä mukana.

-Kyllä hän tulee. Isä on luvannut olla illalla kaupassa, vaikka olisikin Duncanin vuoro, joten tämä pääsee hauskuttamaan meitä. Hän osaa vaikka millä mitalla hauskoja juttuja ja leikkejäkin, jos vain viitsimme ruveta lapsiksi jälleen.

-Mitä sinä tarjoat? tahtoi Daisy tietää pyyhkiessään nekusta tahmeita sormiaan nenäliinaan. -Kai jotakin hyvää?

-Kakkua ja jäätelöä ja hedelmäsalaattia, Chrissy luetteli. -Kelpaako?

-Varmasti! Daisyn kasvot kirkastuivat.

-Kuinka lapsellista! Sarah läimäytti kirjansa kiinni ja nousi, sillä neiti Loban oli jo ilmestynyt portaille soittokellon kanssa.

-Minkätähden Sarah on tuollainen? Rosie kysyi kuiskaten, kun he asettuivat jonoon.

-Hän leikkii hienoa, Betty suhahti. -Mutta minun äitini sanoo, että hänen mielestään…

-Onko Beatrice Stewartilla hyvinkin tärkeää asiaa Rosemary Wardlaw’lle? neiti Loban samassa kysyi.

-Voi ei, neiti! Betty huudahti lehahtaen hehkuvan punaiseksi.

-Beatrice on sitten vaiti. Tulkaa sisään, tytöt.

Viideltä Betty, Rosie ja Nanny, luokan ainoat latinaa ja kirjallisuudenhistoriaa lukevat, menivät yhdessä Jennersin tavarataloon. He olivat päättäneet etsiä kukin lahjan Chrissylle.

-Minulla ei ole kylläkään ole paljon rahaa, Rosie sanoi nolona. -Isä ei ansaitse kovin hyvin tätä nykyä.

-Minä luin isäsi kirjan Iltasoitto, Nanny sanoi. -Ja nauroin ja itkin koko ajan niin, että äiti aikoi jo soittaa hermolääkärille.

-Aion pyytää, että neiti Cair etsisi minulle isäsi kirjoja, Betty kertoi. -Hän tietää, mistä on paras aloittaa. Mutta näin The Scotsmanissa arvostelun kirjasta Kylä vuorten sylissä. Sitähän kehuttiin kovasti.

Rosie hymähti.

-Hyvä arvostelu ei välttämättä tarkoita sitä, että ihmiset ostaisivat kirjaa. Ne ovat niin paksuja, ei isä osaa kertoa lyhyesti, eikä juuri kukaan jaksa nykyään kahlata sellaista tiilikiveä läpi.

-Minä rakastan paksuja kirjoja, kun ne ovat hyviä! huudahti Betty. -Sain kerran Geordie-sedältä ja Annie-tädiltä joululahjaksi ohuen kirjasen. Se oli aivan mainio, tapahtumat olivat hauskoja ja henkilöt eläviä, mutta juuri kun aloin oikein tuntea heidät ja ymmärtää heidän vaikuttimiaan, kirja loppui, enkä ole löytänyt mitään muuta samalta tekijältä.

-Te olette kultaisia, Rosie sanoi ja puristi kummankin käsivartta. -Mutta sinähän kirjoittelet myös, Betty? Sanoit niin, kun neiti Marshall kysyi harrastuksiamme.

Betty nyökkäsi ja hymyili ja tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin ajatellessaan, että kahden viikon kuluttua varmasti näkisi nimensä ja kertomuksensa Kaledonian Äänen arvostetuilla sivuilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti