maanantai 16. kesäkuuta 2008

10. luku: Ensimmäinen päivä

Elokuun viimeisenä päivänä Betty ja Rob saattoivat rouva Stewartin junalle. Tuntui oudolta palata kahdestaan Ruususen linnaan; se oli luonnotonta.

Betty ja Rob eivät olleet koskaan olleet kovin läheisiä toisilleen. Rob oli harrastanut tyttöjä ja hienostelua, Betty kirjoittamista ja romanttisia vaelluksia Keijulehdossa. Mutta nyt, kun oma perhe oli kaukana pohjoisessa, he turvautuivat toisiinsa.

Betty oli ottanut esille taftileninkinsä, jonka aikoi pukea päälleen ensimmäisenä päivänä; siten hän oli pinonnut kirjansa pöydälle, siivonnut kynäkotelonsa ja poistanut irtohiukset harjastaan. Nyt hän astui pikkuiseen oleskeluhuoneeseen, joka oli kahden makuuhuoneen välissä. Rob istui siellä lukemassa saksaa.

-Minä pelkään, sanoi Betty äkkiä, ja hänen äänensä oli pieni ja surkea. -Minä pelkään hirveästi.

Rob sulki kirjansa ja näytti tytöstä yhtä turvalliselta kuin Jamie konsanaan.

-Kouluako? Niin minäkin.

 -Mutta sinä pelkäät vain sitä, ettet pärjää, mutisi Betty. -Entä jos en saa ystäviä?

Bettyllä ei ollut koskaan ollut ”parasta ystävää”. Kouluaikana hän oli ollut usein yhdessä Bess Grahamin kanssa — heitä oli jopa kutsuttu yhteisnimellä ”tuplabetty” — mutta se oli ollut pelkkää toveruutta. Bess oli reilu ja hauska, mutta liian arkipäiväinen pysyäkseen mukana Bettyn tuulentuvissa. Rouva Stewart, joka ei voinut muistaa tyttövuosiaan ajattelematta samalla ystäviään, oli usein murehtinut asiaa. Betty itse ei ollut välittänyt siitä aiemmin; olihan hänellä ollut perhe ja serkut. Mutta nyt, kun vieras koulu pelotti, olisi hän tahtonut jonkun — vaikka sitten Bessin, joka nauroi runoille.

-Mikset saisi ystäviä? Rob kysyi. -Kun koulu on täynnä tyttöjä, eivät he kaikki voi sinua vihata.

Betty huoahti, nousi ylös ja veti verhot ikkunan eteen. Hän näytti niin kauhean pieneltä ja hätäiseltä, että Rob lisäsi:

-Vien sinut aamulla kouluun, jos tahdot. Sopiiko?

-Jos viitsit. Voi, kuinka olet kiltti! Betty säteili.

Seuraavana aamuna hän istui vaitonaisena ruokapöydässä. Neiti Cair, kirjastonhoitajatar, hymyili tytölle rohkaisevasti. Hän oli vaistonnut tämän rakkauden kirjoihin ja tahtoi kaikin mokomin auttaa ”pientä neiti Brontëa”, kuten vastavihitty herra Ruddiman häntä kutsui.

Puoli yhdeksältä Betty ja Rob lähtivät matkaan, niin ettei heidän tarvitsisi hätäillä ja tulla hengästyneinä perille. Betty tunsi vapisevansa, mitä lähemmäksi koulua he tulivat, ja kun Rob sitten saattoi hänet portaita ylös ja soitti kelloa hänen puolestaan, olisi tyttö tahtonut lähteä pakoon. Mutta koneellisesti hän tervehti oven avannutta palvelijatarta ja astui eteiseen, jossa seisoskelevat tytöt tuijottivat tulokasta.

Samassa soitettiin kelloa, ja jo edellisen vuoden koulussa opiskelleet tytöt asettuivat jonoon ja marssivat sisään luokkaansa kelloa soittaneen opettajan avattua oven. Uudet tytöt jäivät seisomaan onnettomina paikoilleen, kunnes neiti Jameson saapui yhtä harmaana kuin ennenkin, mutta ystävällisesti hymyillen.

-Tervetuloa, tytöt, hän sanoi. -Seuratkaa minua.

He nousivat toiseen kerrokseen, kulkivat itämaisen maton peittämää käytävää pitkin ja pysähtyivät pienen huoneen ovelle.

-Tämä on luokkanne, sanoi neiti Jameson. -Asettukaa pulpetteihin istumaan ja sanokaa vuorollanne nimenne, isänne nimi ja ammatti sekä kotipaikkanne.

Betty istui ikkunan viereen — siinä hän näki puutarhan yli seuraavaan harmaaseen kiviseinään. Etummainen tyttö, jolla oli paksu punainen tukka, nousi seisomaan.

-Minä olen Christina Fleming. Isäni John Fleming on kirjakauppias ja asumme Edinburghissa.

-Hyvä on. Neiti Jameson nyökkäsi. -Entä sinä.

Tukeva ruskeatukkainen tyttö sanoi hieman tahmeasti, mikä johtui hänen suussaan olevista mantelikaramelleista:

-Olen Daisy Towre. Isäni on tehtailija Ewan Towre, ja tulen Glasgow’sta.

-Missä asut nyt?

-Tätini Jean Towren luona. Daisy istuutui kuin helpottuneena siitä, että velvollisuus oli täytetty.

Nyt oli Bettyn vuoro.

-Nimeni on Beatrice Stewart. Isäni Thomas Stewart on lakimies ja kotini on Glen Longin kylässä Ylämaalla. Asun rouva Cochranen täysihoitolassa.

Istuutuessaan Betty ehti nähdä pilkalliset siniharmaat silmät, jotka tuntuivat ilkkuvan häntä. Tyttö ei kuitenkaan ehtinyt ajatella asiaa sen enempää, sillä hänen takaansa kuului jo:

-Anne Welsh Edinburghista. Joseph Welsh on isäni nimi, ja hän on opettajana poikakoulussa.

Seuraavana oli tuo tyttö, jolla oli pilkalliset silmät. Hän nousi venytellen seisomaan ja sanoi:

-Sarah Mailford Lontoosta. Isäni Sir Edward Mailford on Ylähuoneen jäsen.

-Niin, Sarah onkin teidän luokastanne ainoa, joka asuu koululla. Ja sinä?

Pikkuinen hento olento pompahti pystyyn.

-Jamesina Dalrymple Edinburghista. Isä on teurastaja ja tuntee nimen Jim Dalrymple!

-Hyvä on. Neiti Jamesonin suupieli nyki. -Ja sinä? Hän osoitti viimeistä tyttöä.

Tämä oli suloinen kuin enkeli: kastanjanruskea tukka oli kammattu pehmeästi taakse ja koottu verkkoon, ja puku oli iltaruskon värinen uhmaten koulun ”säädyllisyyttä”.

-Nimeni on Rosemary Wardlaw. Isäni James Wardlaw on kirjailija. Asumme Aberdeenissä, mutta isoäitini Margaret Brodie otti minut huostaansa kouluajaksi.

-Kas niin, nyt tiedätte toistenne nimet, sanoi neiti Jameson ja sulki vihreäkantisen kirjan. -Minä opetan teille englantia ja historiaa, muut opettajattaret tulevat esittelemään itsensä aikanaan. Kouluaikanne on päivittäin yhdeksästä kolmeen, kahdentoista ja yhden välillä voitte mennä koteihinne lounaalle — koululla asuvat saavat lounaan tietysti ruokasalissa. Jos tahdotte lukea joitakin lisäaineita, on aika kolmesta viiteen varattu sille. Mutta tärkeintä ei ole se, että oppisitte joitakin teoreettisia asioita. Teidän tulee näiden kahden vuoden aikana kasvaa viehättäviksi nuoriksi naisiksi, joita aviomiehenne voivat ylpeinä esitellä seurapiireissä.

Betty jäykistyi. Taasko tuo sama vanha virsi! Taivas varjelkoon, täytyikö naisen vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadallakin olla kuin jokin orja? Hän kohtasi äkkiä Jamesina Dalrymplen katseen ja käsitti, että tämä ajatteli samoin. Silloin Rosemary Wardlaw nosti kätensä.

-Onko Rosemaryllä asiaa?

-On, neiti. Tahtoisin vain sanoa, että aion pyrkiä seminaariin vuoden kuluttua ja hyödyntää juuri teoreettisia asioita.

Neiti Jameson rykäisi.

-Vai niin. Joko olette hankkineet koulukirjanne?

Rosemary istuutui näyttämättä vähääkään loukkaantuneelta, vaikka tämä nopea puheenaiheen vaihdos olikin selvästi tarkoitettu vaientamaan hänet.

Aamupäivä kului kuin siivillä. Vasta palattuaan lounastunnilta ”lapset”, kuten seniorit heitä halveksivasti nimittivät, kokoontuivat puutarhan suuren vaahteran alle.

-Aiotteko te ruveta ylpeilyn arvoisiksi vaimoiksi? kysyi Jamesina Dalrymple. Hän istui puun juurella ja tirkisteli toisia luomiensa raosta, sillä syysaurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti. -Minä en ainakaan.

-Minä tahdon perheenemännäksi, Daisy Towre ilmoitti. -Jean-täti aikoo opettaa minut keittämään.

-Minun täytyy kai mennä naimisiin, huoahti Anne Welsh. -Äidin mielestä se on säädyllisintä.

-Isäni on samaa mieltä. Oli jo kyllin suuri uhraus häneltä, että pääsin tänne! Betty naurahti.

-Minun ei tosiaankaan tarvitse tehdä työtä, Sarah Mailford puuskahti.

-Minun täytyy, Christina Fleming sanoi pehmeästi. -En ole syntynyt hopealusikka suussani.

Sarah aikoi sanoa jotakin, mutta Rosemary huudahti nopeasti:

-On hullua, jos puhuttelemme toisiamme oikeilla etunimillä. Täytyyhän meillä olla lempinimet! Minua sanotaan kotona Rosieksi. Miksi sinua kutsutaan, Christina?

-Chrissyksi tietenkin, ja tässä on Nanny, Christina naurahti ja kietoi kätensä Annen ympäri, joka oli ollut hänen ystävänsä ”aina, tai ainakin niin kauan kuin jaksan muistaa”.

-Minä olen Jessie, Jamesina ilmoitti.

-Ja minua sanotaan Bettyksi, ei Beaksi, nimen omistaja naurahti. -Rob sanoi minua kerran lapsena Peaksi, herneeksi, ja siitä pitäen olen inhonnut sitä nimilyhennettä! Kirjoitin Betty Stewart jopa kouluaineisiini, ja Jamie sanoi, että minut vihitäänkin sillä nimellä.

-Keitä ovat Rob ja Jamie? kysyi Rosie. Hän piti tästä kirkassilmäisestä tytöstä, joka tuntui olevan täynnä sellaista hauskuutta, jollaista luulisi löytyvän vain tyttökirjoissa.

-Vanhimmat veljeni.

-Onko sinulla paljon sisaruksia? kysäisi Chrissy.

-Yhdeksän, Betty hymyili.

-Varjelkoon! puuskahti Sarah. -Miten sivistymätöntä!

-Älä nyt, yhdeksän sisarusta kuulostaa tavattoman hauskalta. Nanny työnsi kätensä Bettyn kainaloon. -Kerro heistä!

Ja Betty kertoi: suloisesta pikku Elizasta, juuri tänään koulunsa alkaneesta Marystä, käytännöllisestä Jenniestä, vilkkaista Davidista ja Anniesta, Johnista, joka laski paremmin kuin herra Macmillan — täytyy myöntää, että tässä Betty hieman liioitteli — sievästä Rosesta, keikarimaisesta Robista, ahkerasta Jamiesta, jopa Florasta ja pikku Meggiestä. Kun hän mainitsi asuvansa täysihoitolassa Robin kanssa, Jessie huudahti:

-Toiko hän sinut kouluun? Sellainen pitkä, komea poika?

-Toi, Betty myönsi ylpeänä kehuista.

Nanny purskahti nauruun.

-Katsokaa Jessietä! Hän luuli, että saattaja oli vähintään sulhasesi!

Bettykin nauroi, ja pian he kikattivat kaikki Sarahia lukuun ottamatta. Lopulta Betty läähätti:

-Kertokaa nyt muutkin kotiväestänne.

-Minulla on veli, Daisy sanoi. –Hän on merillä, viimeksi saimme kirjeen Kiinasta.

-Minulla myös. Duncan on apulaisena isän kaupassa, Chrissy selitti kuivatessaan silmiään.

-Ja hän on niin suloinen, että te kaadutte kaikki istumaan, vakuutti Nanny. –Ei voisi kuvitella, että joku punatukkainen voisi olla niin äärettömän… äärettömän…

-Ole vaiti, ääretön, ja kerro Bertha-siskostasi, joka tyhjensi mustepullon hattuuni, tuhahti Chrissy. -En huomannut mitään ja painoin hatun päähäni!

Kun vaahtera oli lakannut tärisemästä hilpeiden neitosten nojauduttua siihen naurunpuuskiensa ajaksi, Jessie sanoi:

-Minulla on pienet sisko ja veli, ja he ovat niin kilttejä, että epäilen heitä vaihdokkaiksi.

-Minä olen ainoa lapsi, huoahti Rosie. -On kauheata, kun ei voi syyttää ketään toista hiekasta matolla tai isän sekoittuneista käsikirjoituksista!

Rosie ei tosiaankaan näyttänyt siltä, kuin olisi sekoittanut käsikirjoituksia seistessään siinä pehmeän vaaleanpunervassa puvussaan vaalea huivi hartioillaan, ja Betty päätti ottaa selvää, huvittiko tämä vain heitä, vai juoksenteliko hän kotona paljain jaloin ja tukka takussa.

-Entä sinä, Sarah? Chrissy kysyi kohteliaasti.

-Ei minulla ole sisaruksia, lausui tämä tylysti. -Äiti sanoo, ettei aio pilata vartaloaan lasten tähden.

Betty vilkaisi Sarahia kummissaan. Hänen äitinsä oli aina sanonut, että lapset ovat Jumalan lahja — saiko silloin ajatella vartaloa? Voi äiti, isä, pikku Mary… Ikävä riipaisi Bettyä niin, että hän puri huultaan.

-Mikä sinun on? kysyi Daisy. Hän näytti niin turvalliselta pyöreine poskineen, että Betty tunnusti:

-Ikävöin kotiin.

Samassa neiti Loban soitti kelloa, mutta matkalla luokkaan Betty ehti kertoa Glen Longista, Kuusikukkulasta, Keijulehdosta ja vanhasta huvimajasta. Hän näki kaiken edessään kuin kultaisessa valossa: se pehmensi särmät ja toi kaiken hyvän selvästi esiin.

-Voi, sinä olet onnellinen tyttö kun sinulla on tuollainen koti ja sellainen perhe, huoahti Jessie. Ja Betty oli samaa mieltä.

Olikohan sittenkään hauskaa tulla aikuiseksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti