-Tervetuloa, tervetuloa!
Fort Williamin asemalaituri tulvahti iltapäiväjunan myötä täyteen väkeä. Asemapäällikkö näki punatukkaisen nuoren naisen rutistavan yhtä ”tuomarin neideistä”, erään pullean neitokaisen pistävän kätensä tämän kainaloon, vilkkaan pienen olennon hyppivän kuin vietereillä, sievän pyöreäposkisen tytön ottavan toisen kainalon haltuunsa, ruskeatukkaisen kaunottaren suutelevan vastanottajaa kevyesti ja punatukkaisen nuoren miehen taputtavan ”tuomarin neitiä” päälaelle, ja arvasi heti, että Kuusikukkulan kesävieraat olivat tulleet.
-Oli niin ihanaa, kun kutsuit meidät! Nanny huokasi ja rutisti Bettyn käsivartta. –Voi, katsokaa noita vuoria, tytöt!
-Odottakaas kun päästään kaupungista ulos, Betty sanoi ylpeänä. –John, ole kiltti ja tule kantamaan laukut!
John-parka, joka heti kotiuduttuaan oli joutunut ajuriksi, murjotti. Hiukan hänen harmiaan sentään hälvensi se, että Duncan heilautti itsensä hänen viereensä kuskipukille ja sanoi virnistäen:
-Meidän miesten ei sovi työntää nenäämme naisten asioihin, muuten he alkavat nokkia.
Koko matkan Glen Longiin tytöt huudahtelivat, ihastelivat, huokailivat ja taputtivat käsiään.
-En lainkaan ihmettele, että olet kirjailijatar, Daisy huokasi. –Kai minäkin olisin, jos asuisin tällaisessa paikassa.
-Ei paikka siihen vaikuta, päässä se on. Betty puristi Daisyn pyöreää kättä. –Kuulkaa, minä en oikein jaksa uskoa, että te kaikki istutte siinä!
-Luultavasti ei äitisikään, Chrissy sanoi hiukan huolissaan. –Oletko nyt aivan varma, että hän pystyy majoittamaan meidät kaikki?
-Voi, minä nukun vaikka sillitynnyrissä, kunhan pääsen tänne! Jessie syöksähti suutelemaan Bettyä ja oli lentää vaunuista, kun käännyttiin jyrkästi Kuusikukkulan tielle.
Betty nauroi, mutta samalla hän vilkaisi Rosieta, joka katseli sivulle eikä näyttänyt välittävän osallistua keskusteluun. Tämän tervehdyskin oli ollut suorastaan viileä – mitä ihmettä oli tapahtunut?
Samassa oltiin jo kuitenkin Kuusikukkulalla ja äiti ja isä tulivat vastaanottamaan vieraita. Seurasi esittelemisiä, tervehdyksiä ja jälleennäkemisiä; Eliza muisti vielä oikein hyvin Duncanilta edelliskesänä saamansa herkullisen makeisen ja pujahti hakemaan lisää. Ja kuinka ollakaan, Duncanilla oli taskussaan paperipussi, joka katosi kokonaisuudessaan pienen tytön esiliinantaskuun.
Rob oli nyt vuorostaan matkustanut tentteihinsä, mutta Rose loisti saadessaan talon täyteen hauskoja tyttöjä. Duncanista hän ei sanonut mitään, vaikka pikkusiskoon luotu katse olikin hyvin ilkikurinen. Annie ja David auttoivat kuuliaisesti laukkujen ja hattujen kanssa, sillä he olivat pari päivää aiemmin päättäneet koulunkäyntinsä ja pitivät maailmaa tällä hetkellä tavattoman mukavana paikkana.
Kaikki vieraat saatiin majoitetuiksi, ja iltapäivä kului laukkujen purkamisessa ja tuliaisten jakamisessa. Duncanilta ilmestyi Bettyn pöydälle tyhjä kirja, jonka etulehdellä oli hauska, runomuotoinen omistuskirjoitus. Rosie luki sen ja näytti kummalliselta. Betty huolestui uudelleen. Oliko hän loukannut ystäväänsä? Ja miten kummassa?
Seurasi hauska aika täynnä huviretkiä, kävelyitä ja kodikasta tarinointia. Duncan Fleming valloitti kaikki: milloin hän lähti ongelle Davidin kanssa, milloin nikkaroi kehdon Maryn nukeille; välillä Jennie esitteli ihastuneena somaa korurasiaa, jonka kansi oli tehty yhteenliimatuista, erikoisista kivistä, Eliza hienosteli sormessaan tuoksuvista heinistä palmikoitu sormus, tai Rose huomautti kuin ohimennen, että Duncan oli yhdessä Johnin kanssa korjannut vajan katon. Duncan oli mukana kaikkialla, heinäpellolta hartauskokoukseen, ja yksinpä vanha Effiekin ihaili ”kaunista nuorta herraa”, joka ei väsynyt ylistämään hänen keitoksiaan.
Betty ei tiennyt, miksi tämä kaikki ärsytti häntä. Tietysti oli hauskaa, että hänen ystävistään pidettiin, mutta oliko Duncanista pakko tehdä yleistä omaisuutta? Ääneen hän ei ajatustaan lausunut, sillä ainakin haaveellinen Daisy olisi varmasti tulkinnut sen mustasukkaisuudeksi, ja sitähän se ei tietysti ollut.
Rob palasi Edinburghista opettajana, ja Annan kotona Mäntykankaalla alettiin valmistella häitä.
-Kuinka romanttista! Nanny huokasi eräänä tulikuumana heinäkuun iltapäivänä, kun lähes koko Kuusikukkulan väki oli paennut Keijulehdon vilvoittavaan suojaan lukuun ottamatta tuomaria, joka oli käräjillä, Cathy-rouvaa, Rosea, Effietä ja Jennyä, jotka pesivät mattoja, sekä Robia, joka oli mennyt morsiamensa luo. –Häät ovat niin jännittävät!
-Häät kyllä, mutta siihen romantiikka elämästä sitten loppuukin, Jessie sanoi ja nojasi leukaa kämmeneensä. –Sitten ollaan vain naimisissa ja huolehditaan salin verhoista ja muusta. Jospa pääsisi kihloihin, mutta ei tarvitsisi mennä vihille lainkaan!
-Äiti pyörtyisi kauhusta jos kuulisi, haukotteli Chrissy ja puri langan poikki käsityöstään. –Kas niin, Mary, nukenpeitteesi on valmis.
Mary silitti ihastuneena peittoa, jonka Chrissy oli tikannut aivan kuin oikean.
-Mitä mieltä kirjailijattaremme on tästä päivänpolttavasta kysymyksestä? Duncan kysäisi virnistäen. Hän loikoi Ikivihreän kuusen juurella vatsansa päällä Eliza, jolle taskukello oli tuottanut huvia jo runsaan tunnin ajan. –Sinähän järjestät kertomustesi henkilöiden rakkausasiat niin tavattoman näppärästi.
Duncanin ääni oli tavallisen kiusoitteleva, mutta nyt se suututti Bettyä. Ja tarvitsiko Elizan aina roikkua tämän mukana?
-Keksityt ihmiset ovat helppoja käsitellä, heillä ei ole mitään typeriä päähänpistoja, tyttö mutisi.
-Tillyllä ja Edwardilla ainakin oli, Daisy kihersi. –Varjelkoon, melkein myöhästyin koulusta, kun minun piti saada tarinan loppu selville. Miten sinä keksit sellaista – rakastua nyt parhaan ystävänsä sulhaseen!
-Ehkä hän on kokeillut sitä itse, sinkautti Rosie.
Kaikki kääntyivät katsomaan tyttöä, ja Betty nieli kyyneleitä. Mitä hän oli tehnyt?
-Täytyyhän kirjailijattarella olla hyvä mielikuvitus. Duncan nosti Elizan sammalikkoon. –Minun kylkiluuni alkavat painua lommolle, etsipä uusi istuin itsellesi.
-Ainakin Betty osaa kuvitella tarpeeksi, huomautti John, joka muistutti hyvin vähän nuorta lupaavaa kauppa-apulaista pureskellessaan pihkaa selällään loikoen, jalat nostettuina nuoren koivun runkoa vasten. –Hän keksii aivan hulluja juttuja.
-Ei nyt puhuta minusta, Betty sanoi nopeasti. –Mutta entä sinä itse, Duncan? Koska sinä menet naimisiin?
-Heti kun saan tarpeeksi rohkeutta kosia unelmieni naista. Duncan risti käsivarret niskan taakse ja tönäisi hatun otsalleen. –Siihen asti opiskelen rakkauden teoriaan niistä värssyistä, joita se Smolletin kaveri Chrissylle sepittää.
-Roisto! Chrissy kävi veljensä kimppuun ja seurasi lempeä tappelu. –Tätä mörköä ei kukaan saa kiikkiin – ellet sitten sinä, Bet. Tarvitaan kirjailijan mielikuvitus Duncanin kihlaamiseen.
Betty punastui ja avasi suunsa, mutta Rosie ehti ensin.
-Kihlaamiseen se taitaisi jäädäkin, sillä ethän sinä vain yhteen mieheen tyydy! Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti puolijuoksua portista puutarhaan.
Tyrmistynyt hiljaisuus laskeutui Keijulehtoon. Hauska jutustelu oli aiheuttanut jotakin hyvin ikävää – Rosie oli ollut ilkeä Bettylle! Kuinka se oli mahdollista?
-Minä – menen hänen peräänsä. Betty nousi, ja hänen äänensä kavalsi kyyneleitä.
Rosie makasi vuoteellaan Bettyn ja Rosen huoneessa ja itki tukehtuakseen. Kun Betty kosketti tytön olkapäätä, tämä ponnahti taaksepäin kuin lyötynä.
-Mitä minä olen tehnyt? Betty kysyi kauhistuen toisen silmistä säkenöivää inhoa.
-Mitäkö? Ja sitä sinä vielä kysyt, sinä kaksinaamainen, petollinen, itserakas rehentelijä!
-Rosie! Betty tunsi, kuin jokainen solvaava sana olisi lyönyt tikarin hänen sydämeensä. –Minä en tiedä, miksi olet vihoissasi. Etkö voi kertoa, miten olen suututtanut sinut?
-Vai et tiedä. Rosien kaunis suu vääntyi ivalliseen hymyyn. –Jerryn sinä haluat ja Duncanin, sallit näiden liehitellä itseäsi, mutta et päätä mitään – tahdot vain palvovia kasvoja ympärillesi! Luulin, että kaksi ihailijaa riittäisi, mutta ei – haluat vielä Ianinkin!
Bettyn aivot tuntuivat menneen oikosulkuun.
-Ianin? hän toisti.
Rosie hymähti.
-Ianin, niinpä niin. Rakastuihan Tillykin tarinassasi parhaan ystävänsä sulhaseen – ero on vain siinä, ettet sinä rakastu, sinä vain leikit.
-Rosie Wardlaw, olen kuullut, että mielisairaudet voivat alkaa juuri tällaisilla kohtauksilla. Betty kaatoi lasiin vettä ja ojensi sen Rosielle. –Juo tuo ja selitä sitten, miten olen ”leikkinyt” Ianilla, sillä minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä.
Rosie työnsi lasin pois.
-Väitätkö sinä, ettet ole syleillyt Iania Edinburghin rautatieasemalla?
-Syleillyt Iania? Ei kuule, nyt minä menen ja soitan tohtori Cameronille, sinä olet saanut auringonpistoksen.
-En ole. Emma Wood sanoi…
-Emma Wood? Emma Woodiltako tästä lemmenkohtauksesta kuulit?
-Niin. Rosie näytti häpeävän hiukan.
Betty mietti hetken, sitten hän äkkiä käsitti.
-Kuuntele nyt rauhassa kaikki mitä sanon, hän komensi ja istui Rosien vereen. –Jos keskeytät kerrankin, läimäytän sinua.
Sitten hän kertoi, miten oli tavannut Ianin ja pyytänyt tätä istumaan viereensä, ja miten ahdasta odotussalin penkillä oli ollut.
-Emma Woodilla on outo käsitys syleilemisestä, hän hymähti. –No, kumpaa uskot, Emmaa vai parasta ystävääsi?
Rosie kiersi kätensä Bettyn kaulaan ja alkoi uudelleen itkeä.
-Voitko koskaan antaa minulle anteeksi? hän sopersi.
-Toivottavasti. Tosin on aika loukkaavaa, jos todella pidät minua niin tyhmänä, että sovin salaisia tapaamisia rautatieasemalle.
Rosien nyyhkytys muuttui hysteeriseksi kikatukseksi.
-Voisin antaa itselleni selkään, hän mumisi. –Mutta Ian ja minä emme ole tavanneet kovin usein, hänellä on ollut tenttejä… Ja sitten Emma kertoi sinusta ja… Voi rakkaani, sano minulle nyt oikein ilkeästi!
-Eiköhän tässä huoneessa ole sanottu jo tarpeeksi ilkeitä sanoja. Betty suuteli Rosieta hymyillen, sitten hän vakavoitui. –Kuule, olenko minä sellainen – joka vain leikkii?
Rosie huokasi ja niistä nenänsä.
-Kyllä – vähän. Tai tytöt puhuvat. Kun sekä Jerry että Duncan juoksevat perässäsi etkä sinä valitse jompaakumpaa.
-Enhän minä voi valita! huusi Betty itku kurkussa. –Eihän minun sovi kosia!
-Eikö heistä kumpikaan…?
-Ei!
Rosie syleili Bettyä taas.
-Minä olen kuullut kaikkea… Kauheaa, millaisia juoruja uskon parhaasta ystävästäni!
-Tiedäthän, että olisin kertonut sinulle. Mutta nyt Rose huutaa meitä teelle. Pese kasvosi, ja ollaan sitten kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hetken kuluttua tytöt laskeutuivat alakertaan kädet toistensa ympärillä. Mutta koko iltapäivän Betty tunsi olonsa onnettomaksi. Hän oli antanut Rosielle anteeksi täydestä sydämestään, tämän puheet ”valitsemisesta” vain häiritsivät. Oliko hän tosiaan antanut ymmärtää, että tahtoisi valita?
Illalla koko perhe istui myöhään huvimajassa puhelemassa ja juomassa Effien marjamehua, joka virkisti suloisesti polttavan päivän jälkeen. Kesti monta kuukautta, ennen kuin Betty saattoi seuraavan kerran juoda marjamehua.
Hän kaatoi juuri punaista juomaa Duncanin lasiin, kun Eliza ja Mary töytäsivät sisään ja törmäsivät häneen, niin että mehu lensikin Duncanin vaalealle kesätakille.
-Hirveää! tyttö huudahti. –Kuinka kömpelö minä olen – eivätkö lapset ymmärrä ettei sisään saa juosta noin … Anna takkisi, yritän tehdä sille jotakin.
-Kyllä tämä tästä, Duncan vastusteli ja yritti pyyhkiä tahraa nenäliinallaan, mutta se oli jo ehtinyt imeytyä liian syvälle.
-Vie takki pesutupaan ja hiero siihen suopaa, padassa on vielä lämmintä vettä, äiti neuvoi, ja lopulta Duncan suostui riisumaan takkinsa.
Aurinko oli jo laskenut ja pesutupa koivujen katveessa melkein pimeä. Ovesta tulvahti vastaan pestyjen mattojen kostea tuoksu ja lattia oli vielä märkä. Betty sytytti ikkunalaudalla olevan kynttilän ja kauhoi vettä padasta pesuvatiin. Hän oli jo ottanut suopapalan käteensä, kun huomasi tarkistaa takin taskut. Duncanin lompakkohan saattaisi olla siellä.
Sivutaskut olivat tyhjät, mutta povitaskussa tuntui jotakin kovaa. Betty otti sen esiin – se oli valokuva – hän tajusi tuijottavansa omaa kuvaansa, sitä, jonka Jim-eno oli ottanut Robin ja Annan kihlajaisissa. Tätäkö kuvaa Duncan oli katsellut keväällä? Betty oli kyllä huomannut sen puuttuvan albumista, mutta oli luullut pudottaneensa sen Ruususen linnaan. Milloin Duncan oli ottanut sen? Varmasti silloin, kun he olivat olleet lähdössä teatteriin viime lokakuussa – hän oli tullut juuri Miriam-tyttösen luota ja työntänyt albumin Duncanin ajankuluksi vaihtaessaan vaatteita.
Betty tunsi vapisevansa. Hänen pitäisi sujauttaa kuva takaisin taskuun sitten, kun takki olisi kuiva – muitta missä hän säilyttäisi sitä?
Samassa pesutuvan ovi narahti. Tyttö tunsi heti Duncanin hahmon vaaleaa taivasta vasten. Tämän täytyi räpytellä hetkisen silmiään kynttilänvalossa, mutta sitten hän näki kuvan Bettyn kädessä.
-Vai niin. En ehtinyt, löysit sen jo.
Betty nyökkäsi.
-Miksi? hän kuiskasi.
Duncan veti oven kiinni perässään, tuli Bettyn luo ja kohotti tämän leukaa toisella kädellään toisen kiertyessä tytön olkapäiden ympäri.
-Minä rakastan sinua. Olen rakastanut siitä hetkestä, jolloin näin hymysi ensi kerran – Chrissyn kutsuilla, jäätelökulhojen yli, noiden lapsukaisten kikatus ympärillämme. Lapsi sinäkin olit silloin, Bet, mutta tiesin, että sinusta tulee lumoava nainen – enkä ollut väärässä.
-Ei ei! Betty parahti ja riistäytyi irti. –Et saa!
-Bet, enkelini, kuuntele minua – kuuntele! Duncan harppasi ovelle, eikä Betty päässyt ulos. ”Enkelini” – voi, miksi Duncan puhui niin!
-Etkö usko, että rakastan sinua? Että aikeeni ovat täysin kunnialliset? Tule vaimokseni, Bet, jätä koulunkäynti. Luoja on tarkoittanut sinut vaimoksi ja äidiksi, ei miksikään vanhapiikaopettajattareksi kuin nuo Tiedon Kunnaiden harput.
-Neiti Loban on kihloissa, nyyhkytti Betty.
-Ja niin olet kohta sinäkin, rakkaani.
-En minä ole rakkaasi! En miä tahdo, minä haluan opettaa, minä en halua mennä naimisin! Tyttö syöksyi ovelle ja yritti päästä pois, mutta Duncan tarttui hänen ranteisiinsa.
-Et tarkoita sitä. Täytyyhän sinun välittää minusta kaiken tämän jälkeen!
-Tietysti minä välitän – olet ystäväni…
-En tahdo olla ystäväsi. Tahdon olla sinulle rakkain maan päällä.
-Älä ole typerä, Duncan.
-Ainakin toiseksi rakkain, äitisi saa olla edelläni. Nauru tuikahti harmaissa silmissä. –Ja jos olenkin sinulle ystävä, niin joku viisas on sanonut, että ihmisen pitäisi aina naida paras ystävänsä.
-Rosie on paras ystäväni.
-Älä ole nenäkäs. Tämänpäiväisen jälkeen?
-Tämänpäiväinen ei kuulu sinulle.
-Kuka se on? Duncanin ote koveni. –Se pikkukaveri?
-Ei ole ketään – ei ketään – voi, päästä minut!
Betty riuhtoi itseään irti ja Duncan aikoi hellittää otteensa, mutta ei ehtinyt – tyttö riuhtaisi kätensä hänen lujasta otteestaan silmänräpäystä liian aikaisin. Betty tunsi tuskan aallon lyövän oikean ranteensa läpi, mutta ei ehtinyt ajatella sitä. Piti päästä pois, jonnekin – hän juoksi sisään ja kätkeytyi yläkerran komeroon itkemään.
