keskiviikkona 30. heinäkuuta 2008

Mistä tässä on kysymys?

Bettyn tarinan ensimmäinen osa on nyt julkaistu kokonaan tässä blogissa, eikä tämä enää päivity.
Jos haluat lukea jatkoa, löydät sen uudesta blogista Betty maailmalla.
Kolmas osa, Betty oppii elämää, on luettavissa täällä.

****


Luin Annan nuoruusvuodet joskus 14-vuotiaana. Ensimmäisellä kerralla kirja ei kolahtanut, mutta kun näin myöhemmin Anna ystävämme -tv-sarjan, palasin kirjojen pariin. Ja olin haltioissani. Samaa vauhtia luin myös Runotyttö-sarjan. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen sekä hänen muut teoksensa olin lukenut jo aiemmin.

Kirjoittavana ihmisenä aloin joskus teini-iässä naputella "omaa kopiota" näistä ihanista vanhanaikaisista tarinoista. Sankarittareni ei ollut orpo, päinvastoin, eikä hän myöskään asunut Prinssi Edwardin saarella vaan - missäs muualla kuin Skotlannissa, joka oli tuohon aikaan intohimoni kohde.

Tarinani tapahtumat, luonnonkuvaukset (??) ja henkilöhahmot ovat kovasti paljon velkaa ainakin Montgomerylle ja Alcottille, enkä siksi alunperinkään ajatellut, että tätä tekstiä voitaisiin julkaista kirjana. Mutta juuri siitä johtuen kirjoittamisesta tuli minulle suuri nautinto. Luomani yhteisö - Kuusikukkulan perhe, Glen Longin kylän väki, Edinburghin koululaispiirit - muodostuivat minulle pakopaikaksi arjen kiireistä.

Kun tarina valmistui, tulostin sen silloisella tekstinkäsittelylaitteellani taiteluille A4:lle ja niittasin kirjan muotoon. Tein kansikuvan ja takakansitekstin. "Ilmestymisvuodesta" voin päätellä olleeni tuolloin 18-vuotias. Sitten aloin kirjoittaa jatkoa, jonka myös sain valmiiksi. Kolmattakin osaa aloitin, mutta silloin olin ilmeisesti jo kasvanut tarinasta ulos ja se jäi kesken.

Nämä kaksi "tyttökirjaa" ovat seikkailleet varastoissani siis toistakymmentä vuotta. Olen silloin tällöin lukenut ne läpi enkä aivan kauheasti hävennyt (vähän vain =). Ja kun tekstin synnystä nyt on kyllin paljon aikaa, ajattelin julkaista sen blogimuodossa fan fictionina muiden Montgomeryn ystävien iloksi.

Tämä tarina ei ole tosi, ei miltään osin. Vaikka kuvaan siinä "iloista kuningas Edvardin aikaa" eli 1900-luvun alkua Skotlannissa, ei kyseessä ole historiallinen romaani. En ota vastuuta tapahtumapaikkojen, ihmisten, en edes kasvi- tai eläinkunnan oikeellisuudesta, Skotlannin koululaitoksesta puhumattakaan. Sanokaamme, että kyseessä on pikemminkin 18-vuotiaan Kaisan fantasiamaailma, joka kovasti muistuttaa Ison-Britannian pohjoisosaa. =) Muistan, että osanautinto kirjoittamisessa oli juuri se, ettei minun tarvinnut tehdä mitään taustatutkimusta. Minä vain kirjoitin.

Nyt toivon, että Bettyn viaton maailma voisi ilahduttaa jotakuta arjen keskellä ponnistelevaa, kaikesta naiiviudestaan huolimatta. Kommenteissa pyydän armahtamaan!

****

Lisätietoa julkaistuista kirjoistani löytyy täältä.

Oma blogini Kaisan tuumooksia.

Huom. Vaikka tekstini on saanut kovasti vaikutteita vanhoista tyttökirjoista, se on silti omani ja pidätän sen tekijänoikeudet.

© 1992, 2008 Kaisa Ikola


tiistaina 29. heinäkuuta 2008

53. luku: Viimeinen lapsuuskesä

Elokuun 2. päivänä

”Tänä aamuna Charlie Moore tuli Kuusikukkulalle ja kihlaus julkistettiin. Varjelkoon, äiti itki kuin vesiputous ja lapset tuntuivat menevän aivan sekaisin tästä romantiikan myrskystä ympärillään. Loppujen lopuksi ainoat täysijärkiset tästä perheestä olemme me, Effie, John, Davy ja minä; Effie keitti väkevää teetä, Davy ja John katosivat tenniskentän suuntaan ja minä kirjoitin herttaisen vastauksen Chrissyn kirjeeseen, jossa hän kiittää ’elämänsä ihanimmasta lomasta’.

Huomioitavaa: D. Flemingin tavanomainen kirjelippu puuttuu.

Illalla söimme Mäntykankaalla loput hääruuat. Rose ja Charlie eivät tahdo kihlajaisia, vain suuret häät.

Effie sanoo, että alamme olla ’vaarallisessa iässä’.”


Aberdeen elokuun 5. päivänä

”Tulin eilen Copperfield Houseen – se on Wardlaw’n talon nimi, sillä James Wardlaw’n suuri ihanne on Dickens.

Tapasin nyt ’oikean kirjailijan’, mistä olen aina haaveillut. James Wardlaw kiitteli kertomuksiani, sanoi, että minussa on ’ainesta’ ja että tyylini on ’ällistyttävän kypsää’ ynnä muuta, mikä sai minut punastumaan heleämmin kuin yksikään Jerryn palvova katse.

Rouva Wardlaw on hento olento, joka muistuttaa enemmän keijua kuin ihmistä. Ja koko Copperfield Housessa vallitsee herttaisen kodikas tunnelma.

Tänään Rosie ja minä kiersimme kaupunkia. Yliopiston näkeminen sai veren kiertämään kiivaammin suonissani, mutta olen sentään kiitollinen seminaaristakin. Ja ehkä on vain hyvä, että joudun nyt yksin Ruususen linnaan – ainakin luen enemmän. Äiti aikoo soittaa rouva Cochranelle ja pyytää, ettei Robin entistä makuuhuonetta vuokrattaisi kenellekään ’epämääräiselle henkilölle’.

Voi hyvänen aika.”

Elokuun 7. päivänä

”Tällä päivällä oli varattuna minulle hyvin herttainen yllätys. James Wardlaw vei meidät kaikki kävelylle asemalle, ja junasta astui alas – Isoäiti!

Hän ei ollut tiennyt minun vierailevan Copperfield Housessa, joten olimme kumpikin yhtä ällistyneitä. Kuinka hauskaa oli tavata Isoäiti taas! Hän näytti niin sadunomaiselta vanhanaikaisissa vaatteissaan ja hiuksenhienoja viivoja silmäkulmissaan.

Kodikas rauha oli häiriintyä heti, sillä posti oli tuonut Rosielle kirjeen Ianilta. Tämä tulee vanhempiensa luo Aberdeeniin ensi viikolla, ja koko Copperfield House aina puolikuurosta Joanna-keittäjättärestä alkaen miettii, miten asia salattaisiin Isoäidiltä.

-Hän siis kirjoittaa sinulle? sanoi Isoäiti nähtyään kuoressa lähettäjän nimen – Rosie ei ehtinyt napata kirjettä kyllin ajoissa eteisen pöydältä. –Omituista.

-Miten niin? kysyi Rosie pahastuneena.

-Ei ole Vernonien tapaista muistella yhtä tyttöä liian kauan. Isoäidin myssy keikkui vihaisesti.

Onneksi Fiona Wardlaw keksi samassa kysyä Edinburghin uutisia, ja tuo onneton kirje unohtui. Mutta kun äsken tulin huoneeseen, jonka jaan Rosien kanssa, hän itki. Koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan. Miten herttainen, aina ystävällinen Isoäiti voi vihata Vernoneita noin syvästi?”

Elokuun 11. päivänä

”Tänään täytän 19 vuotta. Se on järkyttävää. Vuosi sitten Rob oli juuri mennyt kihloihin, kaksi vuotta sitten arvailin kirjojen nimiä ja pidin tanssiaiset, kolme vuotta sitten olin lopettanut kouluni Longissa. Voi, minusta tuntuu, että tulen vanhaksi, harmaannun ja kurtistun kuin rusina!

Kerroin näistä tuntemuksista Isoäidille, kun istuimme Copperfield Housen pölyntuoksuisessa kirjastossa. Olin avannut kotoa tulleet paketit ja tullut sitten häädetyksi talon syrjäisimpään huoneeseen, koska syntymäpäiväni viettoa varten tehtiin kuulemma vielä järjestelyitä.

-Minusta tuntui juuri samalta 19-vuotiaana, Isoäiti hymyili ja taputti minua päälaelle, sillä istuin matalalla jalkajakkaralla. –Sitten Donald kosi minua, enkä voinut käsittää, että voisin joskus olla muuta kuin nuori ja kaunis. Odotahan vain, kun sinä tapaat elämäsi miehen!

Hymähdin.

-Avioliitto ei ole minulle tärkeintä, sanoin.

-Ylpeä sinä olet, rakkaani – ylpeä, kuten Ylämaan tyttären tuleekin. Mutta älä anna ylpeyden sokaista silmiäsi, kun onni tulee sinua vastaan.

Ehkä Isoäiti on oikeassa. Minä olen ylpeä. Mutta onneni aion silti löytää!

Sitten meidät kutsuttiin saliin, jossa sain lisää lahjoja ja suuren kakun.

Robilta ja Annalta tuli Gretnasta postikortti, jossa on pieni Amor ampumassa nuolta isoon vaaleanpunaiseen sydämeen. He mahtavat olla onnellisia!”

Elokuun 14. päivänä

”Tänään satoi, emmekä päässeet edes Copperfield Housen suloiseen puutarhaan, joka tuntuu olevan niin kaukana kaupungin melskeestä. Istuimme ruokasalissa, teimme pieniä askareita ja rupattelimme.

Puhe kääntyi lähestyvään koulun alkuun, siihen, miten aion lukea kahden vuoden kurssin vuodessa ja miten Rosie ja minä olemme nyt eri vuosikursseilla.

Huomautin ohimennen, että asun Ruususen linnassa yksin nyt, kun Rob on poissa.

-Ei, sanoi Isoäiti äkkiä ja paukautti sukkapuikolla tuolinsa käsinojaa. –Eihän se käy!

-Miksei? herra Wardlaw naurahti. –Bet on reipas tyttö, ja talo on täynnä ihmisiä.

-Ei käy, että nuori tyttö asuu yksin keskellä kaupunkia, vailla kenenkään miespuolisen sukulaisen suojelusta!

-Ehkä Bet menee naimisiin, ehdotti rouva Wardlaw, jolla on mainio huumorintaju – sitä kuulemma tarvitaan, kun herra Wardlaw’hin iskee pahin luomisvimma.

-Se ei käy, Isoäiti ilmoitti kolmannen kerran kuin huutokaupanpitäjä, enkä oikein päässyt käsitykseen siitä, mikä ei käy – yksinasuminen vai naimisiinmeno. –Ajatuskin on säädytön!

-Täysihoitola on kunniallinen paikka, yritin puolustautua vuorollani huvittuneena Isoäidin viktorianaikaisista ajatuksista.

-Talossani Edinburghissa on tyhjä huone Rosien huoneen vieressä. Sinä tulet sinne.

-Mutta…

-Minun sanakirjassani ei ole sellaista sanaa. Isoäiti hymyili säteilevästi. –Rosie viihtyy kirjojensa äärellä paremmin, kun hänellä on toveri, ja sinulla on säädyllinen asunto. Älä nyt sano mitään! James, minä kai saan tilata puhelun Glen Longiin?

Ei olisi tainnut auttaa, vaikka herra Wardlaw olisi kieltänytkin, siksi nopeasti Isoäiti puhelun tilasi ja asiansa ajoi. Äiti taisi loppujen lopuksi olla helpottunut.

Koko lukuvuosi samassa asunnossa Rosien kanssa! Riemuitsimme ensin ääneen ja sitten itseksemme, ja lopuksi juoksimme keittiöön kiljumaan julki iloamme, sillä Joannaa se ei häirinnyt.

-Ja tuo tyttö pelkää tulevansa vanhaksi, Isoäiti sanoi naurua silmissään, kun tulimme järkiimme ja palasimme ruokasaliin.”

Elokuun 17. päivänä

”Rosie on kävelyllä Ianin kanssa. Varjelkoon, miten hupsun rakastuneelta hän näyttää! Minä valehtelin kohteliaasti potevani päänsärkyä Ianin soittaessa, joten paras ystäväni ei saanut omantunnonpistosta jättäessään minut yksin – kolmanneksi pyöräksi en tahdo. Isoäiti ja rouva Wardlaw ovat myös kaupungilla, ja herra Wardlaw soittaa salissa Kuutamosonaattia. Sävelet leijuvat pehmeinä yläkertaan, jossa tätä kirjoitan. Voi, miten hyvää tämä vierailu on minulle tehnyt! Suorastaan uhkun intoa ja sormeni syyhyvät koulukirjojen kosketusta.

Ianin oleskelu Aberdeenissä on pimitetty Isoäidiltä melkein rikollisin keinoin. Rosien äiti jopa valehteli tänään, että Rosiella on hammaslääkäri.

-Ei ole tarpeen aiheuttaa myrskyä, hän sanoi eilen, kun poimimme kaikki kolme viinimarjoja puutarhassa ja Isoäiti oli torkuilla. –Äiti on ihana ihminen, mutta ei voi sietää Vernoneita. Ja jos tulee helposti merikipeäksi, on vältettävä laivoja.

-Minä en käsitä, miksi hän inhoaa Iania niin, Rosie huokasi.

-Klaanilaitoksen jäänteitä, arvelin minä ja purin halki mehukkaan marjan.

Rouva Wardlaw nauroi.

-Ehkä sitä, kultaseni, hän sanoi.

Ylihuomenna minä lähden taas kotiin. On paljon valmisteltavaa uutta kouluvuotta varten, ja haluan hieman selata kirjojani, sillä puolet entisistä tiedoistani tuntuu kadonneen kesätuulten mukana.

Aamulla pukeutuessamme Rosie kysyi, eikö minua kaduta, kun annoin Duncanille rukkaset.

-Ei yhtään, vastasin. –Tahdon opiskella ja opettaa, en ryhtyä perheenemännäksi.

-Ihmiset sanovat, että sinä olet älykäs, Rosie huokasi, -mutta uskotko, joskus olen sitä mieltä, ettei sinun päässäsi ole yhtään järkeä.”

Kuusikukkulalla elokuun 20. päivänä

”Olen silittänyt kauluksia ja kalvosimia ja alushameita niin, että koko keittiö höyryää. Rose ompelee kapioitaan (eikö se kuulosta järkyttävältä!) ja John lojuu kirjaston sohvalla lukemassa kansantaloustiedettä.

Isä ja äiti ovat tavattoman iloisia siitä, että pääsen Brodielle asumaan. Mikä vaara minua voisi uhata Ruususen linnassa? Kaikesta huolimatta tulen ikävöimään ruusukoristeista lampunvarjostinta.

Kate tuli käymään ja toi postimme. Kirje Duncan Flemingiltä, hmm. Serkku kiehui uteliaisuudesta, mutta minä aloin puhua uudesta hattumallista, jonka näin Aberdeenissä.

Duncanin kirje on toverillinen ja herttainen; ellei hän aloittaisi ’Hyvä Betty’ entisen ’Pikku Sapphon’ sijasta, voisi luulla, ettei koko kohtausta pesutuvassa ollutkaan. Mutta nyt hän kirjoittaa musteella kirjoituspaperille, ei lyijykynällä tilikirjan sivulle, ja se on vakavaa. Silti on hauska taas tavata hänet, ja Jerry ja tytöt – ja Miriam-tyttönen!

Yli puoli vuotta olen ollut kotona, laiskotellut kuten tohtori määräsi, nauttinut elämästäni ja kokenut suuria järkytyksiä. Rob ja Anna tulevat takaisin huomenna. He ovat ostaneet vanhan Sellorin talon asunnokseen, minun pitäisi juosta vielä tänään levittämään mattoja ja liinoja äidin ja rouva Cameronin avuksi. Miltähän Marystä ja Jenniestä mahtaa tuntua, kun Rob opettaa heitä koulussa!

Jamie, Flora ja Meggie lähtevät Glasgow’hun lokakuussa. Äiti on pyytänyt heitä pitämään Johnia silmällä, hän muuttaa heidän luokseen Will-enon luota. Minusta John on kuitenkin liian innostunut kauppiaan uraan sortuakseen minkään luokan paheisiin.

Minun viimeinen lapsuuskesäni on mennyt, tyttövuoteni ovat ohi. Olen 19-vuotias, nuori nainen, ja saan opiskella, tulla opettajattareksi, vaikuttaa uuden sukupolven ihanteisiin, opettaa heitä rakastamaan tätä kaunista maata – eikä Emma Wood ole enää samalla vuosikurssilla kanssani.

Täytyy sanoa, että olen koko lailla onnellinen tyttö.”

****

Tähän päättyy Bettyn tarinan ensimmäinen osa. Toivottavasti olet pitänyt tarinasta. Sen jatko alkaa ilmestyä omassa blogissaan Betty maailmalla huomisesta lähtien.

maanantaina 28. heinäkuuta 2008

52. luku: Robin häät

Mäntykankaan suuri sali oli koristeltu kukin ja köynnöksin, ja rouva Cameronin parhaat kirjaillut tyynyt oli asetettu pöydän eteen morsiusparia varten. Rouva itse juoksi keittiön ja salin väliä vahtien palvelijoita ja toivottaen vieraita tervetulleiksi. Rouva Stewart asetteli lahjoja pöydälle ja kukkia maljakoihin Annie ja Jennie apunaan. John piti Davidin kurissa, sillä puutarhaan katettu herkkupöytä houkutteli tätä hieman liikaa.

Yläkerrassa Rose ja Betty auttoivat Annaa pukeutumaan. Tämän asu oli kaunis, ja kaunis oli hän itsekin, mutta niin hermostunut, että vapisi kuin horkassa.

-Kaikki menee kyllä hyvin, rauhoitti Rose ja otti oman morsiusneidon kimppunsa maljakosta. –Robilla on sormus, olen tarkistanut sen tänä aamuna jo kolmasti.

Anna huokasi, kun Betty kiinnitti hunnun hänen päähänsä.

-Pastori tuli. Mary pisti päänsä ovesta luoden samalla jumaloivan katseen Annaan. –Ja Rob juoksee edestakaisin hallissa, niin että minä luulen, että ne tahtovat kohta aloittaa.

Betty suuteli Annaa ja paimensi sitten Maryn edellään saliin. Annan serkut istuivat rivissä sohvalla ja näyttivät välittävän vain siitä, moniko huomasi heidän muodikkaat tukkalaitteensa, jotka eivät itse asiassa sopineet heille lainkaan.

Kuinka komea Rob oli, ja miten suojelevasti hän otti Annan käden käsivarrelleen! Charlie Moore näytti vallan hullunkurisen rakastuneelta nähdessään Rosen, ja David haukotteli salaa ja näytti toivovan hartaasti, että pastori keksisi edes hieman mielenkiintoisemman puheen kuin tavallisesti.

-Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä…

Betty huokasi onnellisena. Ainakin Rob ja Anna rakastivat toisiaan, se oli varmaa.

Vihkiminen oli hyvin kaunis, ja sekä rouva Stewart että rouva Cameron vuodattivat suoranaisia kyyneltulvia nenäliinojensa takana, kun tuore aviopari nousi tyynyiltä ja pastori MacPherson sulki kirjansa. Bettyäkin itketti, mutta äkkiä hyvin itsekkäästä syystä. Miten yksinäisiä olisivatkaan talvikuukaudet Ruususen linnassa, kun Robin kiharainen pää ei olisi kumartuneena muistilehtiön yli pöydän toisella puolen! Hän tunsi itsensä äkkiä kovin hylätyksi, ja sai vain vaivoin puristettua kasvoilleen hymyn mennessään suutelemaan säteilevää Annaa ja veljeään, joka näytti hieman häkeltyneeltä.

Se oli hyvin aurinkoinen ja iloinen päivä. Betty pakotti itsensä unohtamaan talven ja iloitsemaan Robin onnesta, vaikka oikeaa rannetta hiukan särkikin. Side oli poistettu vasta pari päivää aiemmin.

Hääpäivällisen jälkeen morsiuspari ajoi asemalle matkustaakseen Gretna Greeniin viettämään kuherruskuukauttaan. Vanhempi väki jäi istumaan saliin, kun nuoremmat lähtivät puistoon tanssimaan. Flora soitti urkuharmonia ja Meggie istui isänsä polvella taputtaen käsiään ja hihkuen, kunnes John tanssitti häntä noin kolmekymmentä kertaa suuren koivun ympäri.

Alex oli hakenut Bettyn toiseen tanssiin.

-Entä Una? tyttö kysyi kiusoitellen.

-Meidän välillämme on kaikki hyvin. Nuorukainen katseli hymyillen rintaneulaa serkkunsa kauluksessa. –Onko kätesi jo kunnossa?

-On, vaikka tietysti kovin heikko. Katso Maria-tätiä, hän näyttää melkein siedettävältä näin ikkunan läpi. Betty yritti aina vaihtaa puheenaihetta, kun hänen ranteestaan oli kysymys.

-Miten oikeastaan loukkasit sen?

-Marian-tädinkö?

-Älä ole tyhmä, kätesi tietysti.

-Oh, liukastuin pesutuvassa. Lattia oli märkä.

-Liukastuit? Kuule, korvasi heiluvat kun valehtelet. Kate sanoi…

Samassa Kenneth Knox tuli koputtamaanAlexia olkapäälle, ja Betty pääsi kuulemasta Katen mielipiteitä.

Oli outoa tanssia Kenin kanssa – he olivat olleet tuskin missään tekemisissä kosinnan jälkeen. Ken oli kohtelias mutta viileä, ja siitä tyttö oli kiitollinen. Yksi kiihkeä ihailija kesää kohti riitti hänelle.

Ilta alkoi tummentua, sillä elettiin heinäkuun viimeistä päivää. Betty oli hakenut hartiahuivinsa ja istui takaportailla katselemassa puistoa, joka näytti tavattoman salaperäiseltä puiden oksiin ripustettujen lyhtyjen valossa, kun Rose istui hänen viereensä – hyvin punaposkinen, hyvin kirkassilmäinen Rose.

-Mihin sinä Charlien olet jättänyt? Betty kysyi iloisesti.

Sisar hymyili, sitten hän laski vasemman kätensä Bettyn vielä hiukan turvonneelle ranteelle. Nimettömässä kimalsi jokin.

-Rose Stewart, mitä maailmassa… Betty kohotti kättä ja tuijotti sormusta. –Charlieko?

-Tietysti. Rosen näytti olevan vaikea päättää, itkisikö vai nauraisiko ilosta, ja lopulta hän teki molempia Bettyn kiepsahdettua hänen kaulaansa. –Olen – niin – onnellinen!

-Milloin se tapahtui? Ja miten hän kosi? Voi, kerro heti!

Rose suuteli Bettyä vielä kerran.

-Puoli tuntia sitten, oikein kauniisti. Voi, aloin melkein itkeä jo silloin, hän oli niin vakava ja herttainen, kysyi tahdonko vaihtaa suojatun elämäni epävarmuuteen hänen rinnallaan – ikään kuin olisin voinut kieltäytyä! Minä luulen, että tulen hulluksi juuri nyt. Rose hypisteli sormusta ja hänen huulensa vapisivat. –Et saa puhua vielä kenellekään, julkistamme sen ylihuomenna, kun hääkohu on vähän laimentunut. Laitan sormuksen vielä piiloon, mutta tahdoin vain kertoa sinulle, rakas sisko. Ja nyt minun pitää mennä, Charlie odottaa lammella saattaakseen minut kotiin. Sano äidille, että olen jo mennyt. Ja Rose lennähti tiehensä.

Betty jäi istumaan käsi poskella ja hymyili, kunnes huomasi kyynelten valuvan leualleen. Jamie lähtisi pois, Rob kuului Annalle, nyt hän menettäisi Rosenkin. Oli kauheaa, kauheaa tulla aikuiseksi – se oli luonnotonta!

Tyttö hyppäsi pystyyn ja meni sisään saliin, sillä tätien ja setien ja enojen ja kaikkien uusien tätien ja setien ikävä, turvallinen jutustelu tuntui olevan juuri sitä, mitä hän nyt kaipasi.

-Istua nyt kivirapulla tähän aikaan illasta! kaakotti Marian-täti. –Onko sinulla edes villahousuja, lapsi?

sunnuntaina 27. heinäkuuta 2008

51. luku: Skandaali

-Hänen täytyy olla hirveän vahva, mumisi Rose ihaillen kiertäessään sidettä Bettyn ranteen ympäri. –Siitä on hyötyä sitten, kun hän kantaa sinut kynnyksen yli.

-Lopeta!

-Anna anteeksi. Rose kiinnitti siteen ja sulki kölninvesipullon. –Kuinka aiot selittää tuon kääreen?

-Sano vain, että liukastuit pesutuvassa, neuvoi Rosie. Hän oli käpertynyt suureen nojatuoliin ja näytti yhtä aikaa järkyttyneeltä ja ihastuneelta. Näille kahdelle, sisarelleen ja ystävälleen, Betty oli uskoutunut – osittain siksi, ettei kipu ranteessa ollut antanut hänen edes nukkua.

-Jos tuo pahenee, sitä on näytettävä tohtori Cameronille tai Charlielle. Rose näytti vakavalta. –Charlie on kertonut minulle jotakin venähdyksistä, ja mielestäni tuo näyttää pahemmalta. Duncan Flemingiä sopisi ravistella.

-Ei hän tarkoittanut sitä, itse minä riuhtaisin itseni irti. Kauheaa, jos äiti saisi tietää!

-Jos tohtori täytyy kutsua, äiti saa tietää. Ja tänä iltana on hartauskokous.

Betty huokasi ja vaipui selälleen vuoteelle. Pakotus oli inhottavaa, eikä hän voinut kohottaa edes lusikkaa kädellään – aamupuuron syöminen vasemmalla kädellä oli ollut kovin vaikeaa.

Hän ei ollut vilkaissutkaan Duncaniin koko aamiaisen aikana eikä tiennyt, miltä tämä oli näyttänyt. Miksi, miksi tämän oli pitänyt tuhota heidän ystävyytensä? Ja tuollaiset intohimoiset rakkaudentunnustukset pelottivat Bettyä, vaikka hän kertomuksissaan niitä harrastikin. Tosin tuo ”enkelini” täytyi sovittaa jonkun sankarin suuhun, se oli kuulostanut kauniilta.

-Laita pitkähihainen pitsipuserosi hartauskokoukseen, Rosie ehdotti. –Se peittää kääreen.

-Onneksi tästä päivästä ei tule yhtä kuuma kuin eilisestä. Voitte keksiä jotakin rauhallista tekemistä huvimajassa – voitko ommella? Rose kysyi.

Betty puisti päätään.

-Enhän saanut itse edes tukkaani kammatuksi. Sitä paitsi ajattelimme mennä tänään lammelle.

Se päivä oli eräs Betty Stewartin elämän pisimmistä. Urheasti hän nauroi ja laski leikkiä ja hyppi kiveltä kivelle ja poimi kukkia, vaikka käteen koski kuin se olisi ollut tulessa, eikä Duncan puhunut juuri mitään, loi häneen vain kaipaavia katseita.

Yö oli taas miltei uneton, sillä ranne salli vain pienet torkahdukset. Lisäksi se oli alkanut paisua ja sinistyä; pitsipuseron hiha tuskin saatiin sen päältä pois hartauskokouksen jälkeen. Mutta ainakaan kukaan ei ollut huomannut mitään.

Seuraavana iltana oli Naisyhdistyksen virkistysilta Cameroneilla, ja myös Rob ja Duncan oli kutsuttu. Kolme neljännestuntia ennen kokousta Anna soitti Bettylle ja kertoi, että puutarha-alan esitelmöitsijä Ballachulishista ei päässytkään tulemaan. Eikö Betty voisi kasata kokoon jotakin samasta aiheesta?

-Kaikkihan puutarhasta jotakin tietävät, lohdutti Nanny. –Keksi vaikka kaunis kertomus.

-Ei se korvaa esitelmää.

-Mutta on hauskempi, Daisy sanoi rohkaisten. –Sinulla on puoli tuntia aikaa, ehdit kyllä.

Ehdit kyllä! Niin oli helppo sanoa. Betty saneli kokoon jonkinlaisen kyhäelmän, Rosie kirjoitti sen, ja sitten hän vain toivoi että jaksaisi lukea tarinansa, sillä häntä heikotti hirvittävästi. Ja miten hän voisi yleensä kätellä ketään?

Tervehdysten jälkeen Betty olikin onnellinen päästessään vihdoin istumaan. Hän ehti levätä sen ajan, minkä muu ohjelma kesti, ja nousi sitten kasvot lumivalkoisina ja otsa tuskanhiessä. Kipu jyski ranteessa, jokainen sydämenlyönti tuntui vavahduttavan sitä.

-Jännittääkö hän noin kauheasti? kuiskasi Jessie Rosielle. Tämä vain puisti päätään.

Tarinansa Betty luki, vaikka hänestä välillä tuntui, että loppu ei milloinkaan tulisi. Vihdoin hän kuitenkin saavutti sen, sai kohteliaat mutta jokseenkin vaimeat suosionosoitukset ja aikoi palata paikalleen kiittäen Jumalaa siitä, että oli selvinnyt hengissä koettelemuksestaan.

Eturivissä istuva Duncan ehti sieppaamaan tytön juuri, kun tämä lysähti maahan. Tuolien kolina ja pelästyneet huudahdukset toinnuttivat Bettyä, sillä hän parahti Duncanin koskiessa hänen oikeaan käteensä.

Tohtori Cameron ei ollut kotona, mutta Charles Moore oli, ja hän työntyi nyt hälisevän tyttöjoukon läpi Bettyn luo.

-Tuokaa hänet toimenpidehuoneeseen, nuori tohtori sanoi Duncanille, ja tämä totteli kauhuissaan. Hän oli nähnyt siteen ja arvasi miksi se oli siinä. Hän oli tehnyt Sappholle pahaa – vaikkakin tahtomattaan.

Kun tyttö oli laskettu toimenpidepöydälle, Charles Moore tunnusteli turvonnutta rannetta otsa rypyssä. Betty nyyhkytti epätoivoisesti osaksi kivusta, osaksi häpeästä. Millainen meteli Kuusikukkulalla nousisikaan tästä kaikesta, mitä äiti sanoisi – ja mitä Chrissy!

-Sijoiltaan, tohtori Moore lausahti. –Lapsi parka, hänellä on täytynyt olla hirveät kivut. Mikset ole tullut vastaanotolle, tyhmä tyttö?

Betty vinkaisi ja hieroi vasemmalla kädellä kasvojaan. Duncan avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin mutta puri sitten huulensa yhteen. Kaiken tämän jälkeen Betty oli halunnut suojella häntä!

-Ranne on vedettävä paikalleen. Tahdotko äitisi tai jonkun ystävättäristäsi tänne, Betty? Tämä sattuu.

Betty muisti Davidin vuosia sitten sijoiltaan menneen jalan ja niiskaisi.

-Jos… Duncan… Betty änkytti. –Voi, älä nyt… Näytät siltä kuin olisit murhannut minut!

-Enkö minä ole! kuiskasi Duncan tukahtuneesti. –Olen roisto, niin kurja etten voi edes halveksia itseäni…

-Ethän sinä tahallasi…

-Yritin vangita perhosen käteeni, mutta murskasinkin sen siivet, mumisi Duncan ja otti Bettyn terveen käden omaansa. –Potkaise minua, jos se vain auttaa!

Ei Betty potkaissut, mutta puristi Duncanin kättä niin, että hänen kyntensä painuivat tämän ihoon. Duncan melkein nautti kivusta – hän häpesi niin suunnattomasti käytöstään pesutuvassa, ettei luullut voivansa koskaan enää katsoa ketään Kuusikukkulan perheestä silmiin.

Hän kuitenkin katsoi, vieläpä samana iltana. Kun Betty oli noudettu rattailla kotiin huolesta hälisevän ystävätärjoukon saattamana, Duncan puhui pitkään tuomarin ja Cathy-rouvan kanssa. Koska vain äiti tiesi, että Bettyä oli kosittu jo kahdesti aiemmin, tuli nuoren miehen kiinnostus tyttöön tuomarille täytenä yllätyksenä. Lisäksi Duncanin vanhanaikainen pyyntö saada koettaa voittaa Bettyn kiintymys teki vanhempiin vaikutuksen ja lupa annettiin, vaikka tuomari tokaisikin:

-Se tyttö on kuin muuli, kävelee tiiliseinän läpi, ellei seinä ymmärrä väistää. Mikäli hän on jo kieltänyt, hän tuskin enää myöntyy.

Tällä välin Betty kertoi yläkerrassa tytöille ranteensa salaisuuden ja vannotti näitä vaikenemaan asiasta. Hetken hän oli harkinnut valehtelevansa, mutta totesi sitten, ettei kukaan uskoisi tarinaa pesutuvassa kaatumisesta – silloinhan hän olisi hakeutunut lääkäriin heti aamulla.

-Minä nyljen Duncanin! pauhasi järkyttynyt Chrissy.

-Mutta se oli niin romanttista, Daisy huoahti.

-Tiesinhän minä, että hän rakastuu sinuun, ilmoitti Nanny.

-Olisit läimäyttänyt häntä! kiljui Jessie.

-Duncan tulee, sanoi Rosie, joka oli vartioinut ovella. –Häivytään nyt, lapset.

Duncan astui hämillään huoneeseen. Betty, joka istui nojatuolissa ja tunsi olonsa hieman raukeaksi Charlien antaman morfiinipiikin ja hyvin anteeksiantavaksi tukevan siteen ansiosta, ojensi vasemman kätensä ja sanoi nauraen:

-Tule sisään, senkin Casanova, ja pyydä polvillasi anteeksi kuin mies!

Polvillaan Duncan ripittäytyikin, ja anteeksiannon saatuaan suuteli Bettyn kättä.

-Älä hölmöile, tämä mumisi. –Ollaan niin kuin ennenkin.

-Ei mikään voi olla niin kuin ennen, sanoi Duncan hiljaa ja istuutui jakkaralle nojatuolin viereen. –Minun olisi pitänyt hillitä itseni, mutta en voinut. Luulin, että sinäkin tunnet samoin… Ja, Jumalan tähden, minä olen hillinnyt itseni puolitoista vuotta! Eikö se riitä?

Betty nyökkäsi onnettomana.

-Tahdotko tämän takaisin? Duncan sitten kysyi ja kaivoi valokuvan taskustaan.

-Ei, pidä sinä se. Tyttö hymyili. –Jos haluat.

-Luulen, että tämä valokuva piti minut hengissä nämä kevätkuukaudet, kun olit poissa Edinburghista. Muistatko, kun kävin täällä viime kesänä? Kun näin sinut leikkimässä Meggien kanssa, tajusin, että olin rakastanut sinua jo kuukausikaupalla, ensi tapaamisestamme lähtien. En vain ollut tajunnut sitä – en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan niin.

-Silloinkin, kun annoit minulle Kreikkalaisia runoilijoita?

-Silloinkin. Tietäisitpä, Sappho, miten hupsuja olen unelmoinut.

-Mitä sitten? Betty oli utelias kuulemaan, millaisia haaveita hänestä saisi aikaan.

-Taitaa olla paras, etten kerro.

-Voi ei, kerro toki. Mehän olemme ystäviä, en minä käytä kertomaasi hyväkseni tarinoissani!

Duncan hymyili vähän ja katseli kuvaa kädessään.

-On pieni kylä, hän aloitti hiljaa. –Sellainen kuin tämä Glen Long, kaukana suurista kaupungeista… Ja kylässä on pieni kauppa. Se on meidän kauppamme, Sappho – kauppiasverestäni minä en pääse eroon edes unelmissani. Liikkeen yläkerrassa on soma kotimme, jonka sinä olet järjestänyt yhtä sieväksi kuin tämän huoneen. Ja meillä on lapsia, monta lasta – tytöt ovat yhtä kauniita kuin sinä, ja ehkä pojilla on punainen tukka. Äläkä nyt naura!

-Enhän minä naura, kuiskasi Betty, sillä hänen silmissään oli kyyneleitä.

-Se on vain kaunis, typerä haave… Tämän kevään ajan olen joka ilta suudellut kuvaasi ja ajatellut, miten annan sinulle hyvänyönsuudelman omassa kodissamme.

-En – en arvannut, että osaat olla noin romanttinen.

-En ole juuri välittänyt esitellä sitä puolta itsessäni. Se pikkukaveri lienee pitänyt romantiikasta huolen.

-Älä viitsi sanoa Jerryä ”pikkukaveriksi”.

-Anna minun nyt kokea edes hienoista ylemmyydentunnetta, Sappho. Ja nyt sinä olet lopen uupunut, häivyn täältä. Hyvää yötä. Duncan nousi jakkaraltaan.

-Odota! Betty nousi myös. –Hyvää yötä. Hän kurottui ja suuteli Duncania poskelle.

Vierailun loppu sujui huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä, sillä Betty oli kieltänyt tyttöjä osoittamasta yleistä ja yhtäläistä halveksuntaa Duncania kohtaan. Kun Bettyn side poistettiin ja kynä pysyi taas sormissa, tyttö kirjoitti päiväkirjaansa:

”Minulla olisi mitä mainioin kertomuksen aihe. Pelkään vain, ettei sijoiltaan mennyt ranne ole riittävän romanttista herra Gregorylle.”


lauantaina 26. heinäkuuta 2008

50. luku: Kesävieraita

-Tervetuloa, tervetuloa!

Fort Williamin asemalaituri tulvahti iltapäiväjunan myötä täyteen väkeä. Asemapäällikkö näki punatukkaisen nuoren naisen rutistavan yhtä ”tuomarin neideistä”, erään pullean neitokaisen pistävän kätensä tämän kainaloon, vilkkaan pienen olennon hyppivän kuin vietereillä, sievän pyöreäposkisen tytön ottavan toisen kainalon haltuunsa, ruskeatukkaisen kaunottaren suutelevan vastanottajaa kevyesti ja punatukkaisen nuoren miehen taputtavan ”tuomarin neitiä” päälaelle, ja arvasi heti, että Kuusikukkulan kesävieraat olivat tulleet.

-Oli niin ihanaa, kun kutsuit meidät! Nanny huokasi ja rutisti Bettyn käsivartta. –Voi, katsokaa noita vuoria, tytöt!

-Odottakaas kun päästään kaupungista ulos, Betty sanoi ylpeänä. –John, ole kiltti ja tule kantamaan laukut!

John-parka, joka heti kotiuduttuaan oli joutunut ajuriksi, murjotti. Hiukan hänen harmiaan sentään hälvensi se, että Duncan heilautti itsensä hänen viereensä kuskipukille ja sanoi virnistäen:

-Meidän miesten ei sovi työntää nenäämme naisten asioihin, muuten he alkavat nokkia.

Koko matkan Glen Longiin tytöt huudahtelivat, ihastelivat, huokailivat ja taputtivat käsiään.

-En lainkaan ihmettele, että olet kirjailijatar, Daisy huokasi. –Kai minäkin olisin, jos asuisin tällaisessa paikassa.

-Ei paikka siihen vaikuta, päässä se on. Betty puristi Daisyn pyöreää kättä. –Kuulkaa, minä en oikein jaksa uskoa, että te kaikki istutte siinä!

-Luultavasti ei äitisikään, Chrissy sanoi hiukan huolissaan. –Oletko nyt aivan varma, että hän pystyy majoittamaan meidät kaikki?

-Voi, minä nukun vaikka sillitynnyrissä, kunhan pääsen tänne! Jessie syöksähti suutelemaan Bettyä ja oli lentää vaunuista, kun käännyttiin jyrkästi Kuusikukkulan tielle.

Betty nauroi, mutta samalla hän vilkaisi Rosieta, joka katseli sivulle eikä näyttänyt välittävän osallistua keskusteluun. Tämän tervehdyskin oli ollut suorastaan viileä – mitä ihmettä oli tapahtunut?

Samassa oltiin jo kuitenkin Kuusikukkulalla ja äiti ja isä tulivat vastaanottamaan vieraita. Seurasi esittelemisiä, tervehdyksiä ja jälleennäkemisiä; Eliza muisti vielä oikein hyvin Duncanilta edelliskesänä saamansa herkullisen makeisen ja pujahti hakemaan lisää. Ja kuinka ollakaan, Duncanilla oli taskussaan paperipussi, joka katosi kokonaisuudessaan pienen tytön esiliinantaskuun.

Rob oli nyt vuorostaan matkustanut tentteihinsä, mutta Rose loisti saadessaan talon täyteen hauskoja tyttöjä. Duncanista hän ei sanonut mitään, vaikka pikkusiskoon luotu katse olikin hyvin ilkikurinen. Annie ja David auttoivat kuuliaisesti laukkujen ja hattujen kanssa, sillä he olivat pari päivää aiemmin päättäneet koulunkäyntinsä ja pitivät maailmaa tällä hetkellä tavattoman mukavana paikkana.

Kaikki vieraat saatiin majoitetuiksi, ja iltapäivä kului laukkujen purkamisessa ja tuliaisten jakamisessa. Duncanilta ilmestyi Bettyn pöydälle tyhjä kirja, jonka etulehdellä oli hauska, runomuotoinen omistuskirjoitus. Rosie luki sen ja näytti kummalliselta. Betty huolestui uudelleen. Oliko hän loukannut ystäväänsä? Ja miten kummassa?

Seurasi hauska aika täynnä huviretkiä, kävelyitä ja kodikasta tarinointia. Duncan Fleming valloitti kaikki: milloin hän lähti ongelle Davidin kanssa, milloin nikkaroi kehdon Maryn nukeille; välillä Jennie esitteli ihastuneena somaa korurasiaa, jonka kansi oli tehty yhteenliimatuista, erikoisista kivistä, Eliza hienosteli sormessaan tuoksuvista heinistä palmikoitu sormus, tai Rose huomautti kuin ohimennen, että Duncan oli yhdessä Johnin kanssa korjannut vajan katon. Duncan oli mukana kaikkialla, heinäpellolta hartauskokoukseen, ja yksinpä vanha Effiekin ihaili ”kaunista nuorta herraa”, joka ei väsynyt ylistämään hänen keitoksiaan.

Betty ei tiennyt, miksi tämä kaikki ärsytti häntä. Tietysti oli hauskaa, että hänen ystävistään pidettiin, mutta oliko Duncanista pakko tehdä yleistä omaisuutta? Ääneen hän ei ajatustaan lausunut, sillä ainakin haaveellinen Daisy olisi varmasti tulkinnut sen mustasukkaisuudeksi, ja sitähän se ei tietysti ollut.

Rob palasi Edinburghista opettajana, ja Annan kotona Mäntykankaalla alettiin valmistella häitä.

-Kuinka romanttista! Nanny huokasi eräänä tulikuumana heinäkuun iltapäivänä, kun lähes koko Kuusikukkulan väki oli paennut Keijulehdon vilvoittavaan suojaan lukuun ottamatta tuomaria, joka oli käräjillä, Cathy-rouvaa, Rosea, Effietä ja Jennyä, jotka pesivät mattoja, sekä Robia, joka oli mennyt morsiamensa luo. –Häät ovat niin jännittävät!

-Häät kyllä, mutta siihen romantiikka elämästä sitten loppuukin, Jessie sanoi ja nojasi leukaa kämmeneensä. –Sitten ollaan vain naimisissa ja huolehditaan salin verhoista ja muusta. Jospa pääsisi kihloihin, mutta ei tarvitsisi mennä vihille lainkaan!

-Äiti pyörtyisi kauhusta jos kuulisi, haukotteli Chrissy ja puri langan poikki käsityöstään. –Kas niin, Mary, nukenpeitteesi on valmis.

Mary silitti ihastuneena peittoa, jonka Chrissy oli tikannut aivan kuin oikean.

-Mitä mieltä kirjailijattaremme on tästä päivänpolttavasta kysymyksestä? Duncan kysäisi virnistäen. Hän loikoi Ikivihreän kuusen juurella vatsansa päällä Eliza, jolle taskukello oli tuottanut huvia jo runsaan tunnin ajan. –Sinähän järjestät kertomustesi henkilöiden rakkausasiat niin tavattoman näppärästi.

Duncanin ääni oli tavallisen kiusoitteleva, mutta nyt se suututti Bettyä. Ja tarvitsiko Elizan aina roikkua tämän mukana?

-Keksityt ihmiset ovat helppoja käsitellä, heillä ei ole mitään typeriä päähänpistoja, tyttö mutisi.

-Tillyllä ja Edwardilla ainakin oli, Daisy kihersi. –Varjelkoon, melkein myöhästyin koulusta, kun minun piti saada tarinan loppu selville. Miten sinä keksit sellaista – rakastua nyt parhaan ystävänsä sulhaseen!

-Ehkä hän on kokeillut sitä itse, sinkautti Rosie.

Kaikki kääntyivät katsomaan tyttöä, ja Betty nieli kyyneleitä. Mitä hän oli tehnyt?

-Täytyyhän kirjailijattarella olla hyvä mielikuvitus. Duncan nosti Elizan sammalikkoon. –Minun kylkiluuni alkavat painua lommolle, etsipä uusi istuin itsellesi.

-Ainakin Betty osaa kuvitella tarpeeksi, huomautti John, joka muistutti hyvin vähän nuorta lupaavaa kauppa-apulaista pureskellessaan pihkaa selällään loikoen, jalat nostettuina nuoren koivun runkoa vasten. –Hän keksii aivan hulluja juttuja.

-Ei nyt puhuta minusta, Betty sanoi nopeasti. –Mutta entä sinä itse, Duncan? Koska sinä menet naimisiin?

-Heti kun saan tarpeeksi rohkeutta kosia unelmieni naista. Duncan risti käsivarret niskan taakse ja tönäisi hatun otsalleen. –Siihen asti opiskelen rakkauden teoriaan niistä värssyistä, joita se Smolletin kaveri Chrissylle sepittää.

-Roisto! Chrissy kävi veljensä kimppuun ja seurasi lempeä tappelu. –Tätä mörköä ei kukaan saa kiikkiin – ellet sitten sinä, Bet. Tarvitaan kirjailijan mielikuvitus Duncanin kihlaamiseen.

Betty punastui ja avasi suunsa, mutta Rosie ehti ensin.

-Kihlaamiseen se taitaisi jäädäkin, sillä ethän sinä vain yhteen mieheen tyydy! Hän hypähti pystyyn ja kiiruhti puolijuoksua portista puutarhaan.

Tyrmistynyt hiljaisuus laskeutui Keijulehtoon. Hauska jutustelu oli aiheuttanut jotakin hyvin ikävää – Rosie oli ollut ilkeä Bettylle! Kuinka se oli mahdollista?

-Minä – menen hänen peräänsä. Betty nousi, ja hänen äänensä kavalsi kyyneleitä.

Rosie makasi vuoteellaan Bettyn ja Rosen huoneessa ja itki tukehtuakseen. Kun Betty kosketti tytön olkapäätä, tämä ponnahti taaksepäin kuin lyötynä.

-Mitä minä olen tehnyt? Betty kysyi kauhistuen toisen silmistä säkenöivää inhoa.

-Mitäkö? Ja sitä sinä vielä kysyt, sinä kaksinaamainen, petollinen, itserakas rehentelijä!

-Rosie! Betty tunsi, kuin jokainen solvaava sana olisi lyönyt tikarin hänen sydämeensä. –Minä en tiedä, miksi olet vihoissasi. Etkö voi kertoa, miten olen suututtanut sinut?

-Vai et tiedä. Rosien kaunis suu vääntyi ivalliseen hymyyn. –Jerryn sinä haluat ja Duncanin, sallit näiden liehitellä itseäsi, mutta et päätä mitään – tahdot vain palvovia kasvoja ympärillesi! Luulin, että kaksi ihailijaa riittäisi, mutta ei – haluat vielä Ianinkin!

Bettyn aivot tuntuivat menneen oikosulkuun.

-Ianin? hän toisti.

Rosie hymähti.

-Ianin, niinpä niin. Rakastuihan Tillykin tarinassasi parhaan ystävänsä sulhaseen – ero on vain siinä, ettet sinä rakastu, sinä vain leikit.

-Rosie Wardlaw, olen kuullut, että mielisairaudet voivat alkaa juuri tällaisilla kohtauksilla. Betty kaatoi lasiin vettä ja ojensi sen Rosielle. –Juo tuo ja selitä sitten, miten olen ”leikkinyt” Ianilla, sillä minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä.

Rosie työnsi lasin pois.

-Väitätkö sinä, ettet ole syleillyt Iania Edinburghin rautatieasemalla?

-Syleillyt Iania? Ei kuule, nyt minä menen ja soitan tohtori Cameronille, sinä olet saanut auringonpistoksen.

-En ole. Emma Wood sanoi…

-Emma Wood? Emma Woodiltako tästä lemmenkohtauksesta kuulit?

-Niin. Rosie näytti häpeävän hiukan.

Betty mietti hetken, sitten hän äkkiä käsitti.

-Kuuntele nyt rauhassa kaikki mitä sanon, hän komensi ja istui Rosien vereen. –Jos keskeytät kerrankin, läimäytän sinua.

Sitten hän kertoi, miten oli tavannut Ianin ja pyytänyt tätä istumaan viereensä, ja miten ahdasta odotussalin penkillä oli ollut.

-Emma Woodilla on outo käsitys syleilemisestä, hän hymähti. –No, kumpaa uskot, Emmaa vai parasta ystävääsi?

Rosie kiersi kätensä Bettyn kaulaan ja alkoi uudelleen itkeä.

-Voitko koskaan antaa minulle anteeksi? hän sopersi.

-Toivottavasti. Tosin on aika loukkaavaa, jos todella pidät minua niin tyhmänä, että sovin salaisia tapaamisia rautatieasemalle.

Rosien nyyhkytys muuttui hysteeriseksi kikatukseksi.

-Voisin antaa itselleni selkään, hän mumisi. –Mutta Ian ja minä emme ole tavanneet kovin usein, hänellä on ollut tenttejä… Ja sitten Emma kertoi sinusta ja… Voi rakkaani, sano minulle nyt oikein ilkeästi!

-Eiköhän tässä huoneessa ole sanottu jo tarpeeksi ilkeitä sanoja. Betty suuteli Rosieta hymyillen, sitten hän vakavoitui. –Kuule, olenko minä sellainen – joka vain leikkii?

Rosie huokasi ja niistä nenänsä.

-Kyllä – vähän. Tai tytöt puhuvat. Kun sekä Jerry että Duncan juoksevat perässäsi etkä sinä valitse jompaakumpaa.

-Enhän minä voi valita! huusi Betty itku kurkussa. –Eihän minun sovi kosia!

-Eikö heistä kumpikaan…?

-Ei!

Rosie syleili Bettyä taas.

-Minä olen kuullut kaikkea… Kauheaa, millaisia juoruja uskon parhaasta ystävästäni!

-Tiedäthän, että olisin kertonut sinulle. Mutta nyt Rose huutaa meitä teelle. Pese kasvosi, ja ollaan sitten kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hetken kuluttua tytöt laskeutuivat alakertaan kädet toistensa ympärillä. Mutta koko iltapäivän Betty tunsi olonsa onnettomaksi. Hän oli antanut Rosielle anteeksi täydestä sydämestään, tämän puheet ”valitsemisesta” vain häiritsivät. Oliko hän tosiaan antanut ymmärtää, että tahtoisi valita?

Illalla koko perhe istui myöhään huvimajassa puhelemassa ja juomassa Effien marjamehua, joka virkisti suloisesti polttavan päivän jälkeen. Kesti monta kuukautta, ennen kuin Betty saattoi seuraavan kerran juoda marjamehua.

Hän kaatoi juuri punaista juomaa Duncanin lasiin, kun Eliza ja Mary töytäsivät sisään ja törmäsivät häneen, niin että mehu lensikin Duncanin vaalealle kesätakille.

-Hirveää! tyttö huudahti. –Kuinka kömpelö minä olen – eivätkö lapset ymmärrä ettei sisään saa juosta noin … Anna takkisi, yritän tehdä sille jotakin.

-Kyllä tämä tästä, Duncan vastusteli ja yritti pyyhkiä tahraa nenäliinallaan, mutta se oli jo ehtinyt imeytyä liian syvälle.

-Vie takki pesutupaan ja hiero siihen suopaa, padassa on vielä lämmintä vettä, äiti neuvoi, ja lopulta Duncan suostui riisumaan takkinsa.

Aurinko oli jo laskenut ja pesutupa koivujen katveessa melkein pimeä. Ovesta tulvahti vastaan pestyjen mattojen kostea tuoksu ja lattia oli vielä märkä. Betty sytytti ikkunalaudalla olevan kynttilän ja kauhoi vettä padasta pesuvatiin. Hän oli jo ottanut suopapalan käteensä, kun huomasi tarkistaa takin taskut. Duncanin lompakkohan saattaisi olla siellä.

Sivutaskut olivat tyhjät, mutta povitaskussa tuntui jotakin kovaa. Betty otti sen esiin – se oli valokuva – hän tajusi tuijottavansa omaa kuvaansa, sitä, jonka Jim-eno oli ottanut Robin ja Annan kihlajaisissa. Tätäkö kuvaa Duncan oli katsellut keväällä? Betty oli kyllä huomannut sen puuttuvan albumista, mutta oli luullut pudottaneensa sen Ruususen linnaan. Milloin Duncan oli ottanut sen? Varmasti silloin, kun he olivat olleet lähdössä teatteriin viime lokakuussa – hän oli tullut juuri Miriam-tyttösen luota ja työntänyt albumin Duncanin ajankuluksi vaihtaessaan vaatteita.

Betty tunsi vapisevansa. Hänen pitäisi sujauttaa kuva takaisin taskuun sitten, kun takki olisi kuiva – muitta missä hän säilyttäisi sitä?

Samassa pesutuvan ovi narahti. Tyttö tunsi heti Duncanin hahmon vaaleaa taivasta vasten. Tämän täytyi räpytellä hetkisen silmiään kynttilänvalossa, mutta sitten hän näki kuvan Bettyn kädessä.

-Vai niin. En ehtinyt, löysit sen jo.

Betty nyökkäsi.

-Miksi? hän kuiskasi.

Duncan veti oven kiinni perässään, tuli Bettyn luo ja kohotti tämän leukaa toisella kädellään toisen kiertyessä tytön olkapäiden ympäri.

-Minä rakastan sinua. Olen rakastanut siitä hetkestä, jolloin näin hymysi ensi kerran – Chrissyn kutsuilla, jäätelökulhojen yli, noiden lapsukaisten kikatus ympärillämme. Lapsi sinäkin olit silloin, Bet, mutta tiesin, että sinusta tulee lumoava nainen – enkä ollut väärässä.

-Ei ei! Betty parahti ja riistäytyi irti. –Et saa!

-Bet, enkelini, kuuntele minua – kuuntele! Duncan harppasi ovelle, eikä Betty päässyt ulos. ”Enkelini” – voi, miksi Duncan puhui niin!

-Etkö usko, että rakastan sinua? Että aikeeni ovat täysin kunnialliset? Tule vaimokseni, Bet, jätä koulunkäynti. Luoja on tarkoittanut sinut vaimoksi ja äidiksi, ei miksikään vanhapiikaopettajattareksi kuin nuo Tiedon Kunnaiden harput.

-Neiti Loban on kihloissa, nyyhkytti Betty.

-Ja niin olet kohta sinäkin, rakkaani.

-En minä ole rakkaasi! En miä tahdo, minä haluan opettaa, minä en halua mennä naimisin! Tyttö syöksyi ovelle ja yritti päästä pois, mutta Duncan tarttui hänen ranteisiinsa.

-Et tarkoita sitä. Täytyyhän sinun välittää minusta kaiken tämän jälkeen!

-Tietysti minä välitän – olet ystäväni…

-En tahdo olla ystäväsi. Tahdon olla sinulle rakkain maan päällä.

-Älä ole typerä, Duncan.

-Ainakin toiseksi rakkain, äitisi saa olla edelläni. Nauru tuikahti harmaissa silmissä. –Ja jos olenkin sinulle ystävä, niin joku viisas on sanonut, että ihmisen pitäisi aina naida paras ystävänsä.

-Rosie on paras ystäväni.

-Älä ole nenäkäs. Tämänpäiväisen jälkeen?

-Tämänpäiväinen ei kuulu sinulle.

-Kuka se on? Duncanin ote koveni. –Se pikkukaveri?

-Ei ole ketään – ei ketään – voi, päästä minut!

Betty riuhtoi itseään irti ja Duncan aikoi hellittää otteensa, mutta ei ehtinyt – tyttö riuhtaisi kätensä hänen lujasta otteestaan silmänräpäystä liian aikaisin. Betty tunsi tuskan aallon lyövän oikean ranteensa läpi, mutta ei ehtinyt ajatella sitä. Piti päästä pois, jonnekin – hän juoksi sisään ja kätkeytyi yläkerran komeroon itkemään.

perjantaina 25. heinäkuuta 2008

49. luku: Nottinghamiin

Isoäidin järjestämät kutsut olivat hyvin kodikkaat ja hauskat. Tuttuja poikia oli mukana paljon, joten tanssittiin — Jerry Oagin siniset silmät olivat kovin iloiset, kun hän huomasi, ettei Fleming ollut paikalla.

-Betty, ihan totta, välittähän sinä minusta? hän kysyi saattaessaan tyttöä Ruususen linnaan.

-Välitän, ihan totta. Betty hymyili pehmeässä kesäyössä.

Jerry ei sanonut muuta, mutta arvata voi, ettei hän nukkunut montakaan tuntia Bettyn viattoman lausahduksen takia. Tyttö puolestaan uinui makeasti ja nousi aamulla virkeänä pakkaamaan laukkujaan ja hoitamaan Meggietä, kun Jamie ja Flora pakkasivat omiaan.

-Aiotko sinä nyt tosissasi hakea työpaikkaa muualta? Betty kysyi surullisesti veljeltään, kun he kävelivät kohti asemaa.

-Tietysti, sen tähdenhän olen opiskellut. Eräs asianajotoimisto Glasgow’ssa hakee kuulemma nuorta juristia.

-Glasgow’ssa! Emmehän me sitten näe enää koskaan!

-Tietysti näemme, monta kertaa vuodessa. Flora sitoi kolmannen kerran Meggien myssyn nauhat, jotka jatkuvasti luistivat auki.

-Mutta on se silti kaukana, Betty huokasi.

Pohjoisen juna oli juuri lähdössä, ja tyttö joutui odottamaan hetkisen yksin vilkutettuaan kotiin palaaville. Hän istui asemahallissa kaksi matkalaukkua ja käsilaukku jalkojensa juuressa ja luki seinille liimattuja ilmoituksia, kun äkkiä kuuli jonkun sanovan hyvää päivää.

-Ian! hän huudahti. –Mitä sinä täällä teet?

Ian vernon ojensi nauraen kätensä.

-Odotan junaa, kuten ilmeisesti sinäkin. Minne olet menossa, kotiinko?

Betty kertoi matkasuunnitelmastaan ja teki samalla tilaa viereensä. Sitä ei ollut kovin paljon, sillä toisella puolen istui lihava herra lehteä lukien ja toisella puolen äiti kuuden lapsensa kanssa, joten Ianin täytyi nostaa käsivartensa penkin selkänojalle. Käsi ei edes hipaissut Bettyä, mutta uutta aikataulua hakemassa ollut Emma Wood tuijotti heihin pistävästi kulkiessaan hallin läpi.

Ian oli menossa serkkujensa luo Mansfieldiin viikonlopuksi, joten hän tuli samaan junaan, ja hauskassa seurassa matka sujui mukavasti. Nottinghamin asemalla odottivat sekä Sarah että Neil, jolla oli vapaapäivä, ja Betty vietiin riemusaatossa kaupungin laidalle pieneen keltaiseen puutaloon, jonka oven messinkilaatassa luki Eldar.

-Meillä ei ole paljon tilaa, Sarah sanoi anteeksipyytävästi avatessaan oven pikkuriikkiseen vierashuoneeseen, johon vuode, kaappi, pesupöytä ja tuoli tuskin mahtuivat.

-Voi, eihän se haittaa! Betty laski laukkunsa vuoteelle ja kurkisti ulos. –Niin kaunis näköala — voi Sarah, ettehän te voi olla muuta kuin onnellisia täällä!

-Me olemme onnellisia. Sarah pisti päänsä kapeiden portaiden varrella olevaan komeroon ja tuli taas esiin mukanaan pitsiliina ja kirjailtu tyyny. –Huonetta ei yleensä käytetä, joten säilytän näitä täällä, mutta täytyyhän sinun tuntea olosi kodikkaaksi.

Betty riisui hattunsa ja nauroi. Koko talo oli vaalea ja iloinen, kaukana vihersi Sherwood, jonka hän oli nähnyt vain mielikuvituksessaan, ja Neil kysyi alakerrasta, keittäisikö hän sitruuna- vai mustaherukkateetä.

-Mustaherukkaa, siitä Bet pitää, Sarah vastasi. –Neil meillä melkein keittää, vaikka minä olen edistynyt kyllä melkoisesti. Olisin tahtonut valmistaa paistin sinun tulosi kunniaksi, mutta Neil kielsi, vaikka eilinen perunapaistokseni onnistuikin.

Betty virnisti, avasi toisen matkalaukkunsa ja veti esiin paksun keittokirjan.

-Ostin tämän Flemingiltä ihan sinua varten, hän sanoi. –Duncan kertoi, että siinä neuvotaan kaikki perusasiat.

Sarah syleili ystävätärtään.

-Olet kultainen! hän sanoi. –Me tulemme, Neil!

Tee keittiön pienen pöydän ympärillä maistui ihanalta junamatkan jälkeen, ja Sarahin leipomat omenasarvet hupenivat kuin kuumille kiville.

-Rouva Stone on opettanut minua, hän asuu naapurissa ja on aivan ihana ihminen. Kun kerroin saavani vieraaksi tytön, jonka ansiosta olen onnellinen, hän antoi reseptin omenasarviinsa, Sarah kertoi.

-Lakkaa väittämästä, että olet onnellinen vain minun ansiostani, Betty nuhteli.

-Mutta sehän on totta. Neil hymyili. –Ellen silloin lainakirjastossa olisi kuullut sinun kertovan Rosielle siitä lontoolaisesta kuvatuksesta, en kai koskaan olisi uskaltanut kosia.

-Enkä minä olisi puhunut niin kovaa, ellen olisi tahtonut sinun kosivan! Mutta tulen pian itserakkaaksi ja alan kuvitella olevani jokin siivetön Amor.

-Etkö sitten ole? Odotamme vain, koska itse kihlaudut.

Teen jälkeen Betty tahtoi auttaa astioiden pesussa ja lähti sen jälkeen Sarahin kanssa tutkimaan pientä puutarhaa, jota reunustavien tammien keskellä kasvoi ihastuttavia kukkaistutuksia. Sarah ei ehkä osannut laittaa ruokaa, mutta puutarhan hän osasi hoitaa.

-Päivää, rouva Eldar! joku huusi viereisen talon aidan yli. –Tämäkö on neiti Stewart? Minun täytyy heti hakea Jokamiehen Lukemisto ja pyytää häneltä nimikirjoitus.

-Hän on rouva Stone, Sarah selitti, kun tavattoman pyylevä naisihminen katosi takaovesta palatakseen kohta mukanaan lehti ja kynä. Imarreltuna Betty kirjoitti nimensä lehteen.

-Saanko minä tästä hyvästä omenasarvienne reseptin? hän sitten kysyi. –Ne olivat aivan ihastuttavia.

Rouva Stone hymyili koko leveällä naamallaan.

-Ilman muuta. Jos tulette kaikki meille päivälliselle, kirjoitan sen teille.

-Kiitos, kyllä me tulemme. Neil pelkää, että räjäytän lieden vielä ilmaan, tirskui Sarah.

Rouva Stone oli kattanut päivällisen ilmavaan ruokasaliin. Hänen miehensä oli toimittaja, ja nyt Betty ymmärsi ne pitkät rivit kirjoja ja aikakauslehtiä heidän läpikulkemansa salin hyllyssä.

-Milloin aiotte kirjoittaa romaanin? kysyi herra Stone, kun syötiin herkullista lihalientä. –Hoidan lehtemme kirja-arvostelut, ja olisi mukavaa saada luettavaksi kirja, jonka tekijän kanssa on istunut päivällispöydässä.

-Minä luulen, että hänen tarvitsisi vain julkaista päiväkirjansa, Sarah huomautti. –Hänelle tapahtuu koko ajan.

-Höpsis, ei minusta ole romaanikirjailijaksi. Olen liian malttamaton, tahdon nähdä tarinan valmiina heti, Betty sanoi.

-Kootkaa sitten kertomuksenne kirjaksi! herra Stone huudahti. –Novellikokoelmat voivat olla hyvinkin viehättäviä.

-Minä en pidä niistä. Jos tarina on hyvä, tahdon lukea sitä pitkälti, todella upota siihen, Neil pisti väliin.

-Älkää nyt kiusatko neiti Stewart –parkaa, rouva Stone nuhteli lempeästi ja kokosi liemilautaset pois tarjotakseen pihvin ja kasvikset. –Kyllä hän vielä kirjoittaa, olen varma siitä.

Kun ilta alkoi hämärtyä, kaikki istuivat Stonejen kuistilla puhelemassa. Betty tunsi olonsa suloisen raukeaksi; kohta hän sukeltaisi pienen vierashuoneen untuvapeitteen alle ja heräisi aamulla auringonpaisteeseen. Hän hymyili itsekseen, eikä huomannut Sarahin miettiväistä ilmettä.

-Kuule, etkö sinä tosiaan voi kertoa minulle, onko välillänne jotakin? Sarah kysyi myöhemmin illalla tuodessaan vesikarahvia vierashuoneeseen.

-Keiden välillä? Betty kysyi kummissaan ja sujahti yöpaitaansa.

-Duncanin ja sinun, tietysti.

Betty huokasi raskaasti.

-Minä en käsitä, miksi meidän pitäisi kaikkien mielestä kuherrella kuin kyyhkyset vain siksi, että satumme olemaan ystäviä! hän huudahti.

-Te sopisitte niin hyvin toisillenne. Enhän minä tunne Duncania käytännössä ollenkaan, mutta luulen että hän on tavattoman huumorintajuinen ja iloinen — juuri kuin sinä. Sarah istuutui vuoteelle ja ihaili Bettyn sievää lukunuttua. –Menkää naimisiin, niin saamme aivan ihastuttavat häät!

-Minä voin järjestää ihastuttavat kutsut ilman miestäkin, Betty tuhahti. –Aion opiskella ja tehdä työtä, en jättää kaikkea kesken naimisiinmenon vuoksi!

-Niin kuin minä olen tehnyt?

-Sinulle se sopii, Betty sanoi sovitellen. –Minulle ei. Kuten äsken Stoneilla sanoin, olen malttamaton — haluan nähdä, mitä seikkailuja elämällä on minulle tarjottavana!

-Avioliitto ihanan miehen kanssa on sekin seikkailu, Sarah huomautti. –Ja nyt minä haihdun, täytyyhän sinun päästä nukkumaan. Huomenna teemme retken Sherwoodiin, kunhan Neil on tullut töistä, aamupäivällä esittelen sinulle kaupunkia. Hyvää yötä ja kauniita unia! Sarah suuteli Bettyä ja katosi.

Mutta Betty heittelehti puoleen yöhön sängyssään ja mietti, saattoiko avioliittoa kutsua seikkailuksi.

torstaina 24. heinäkuuta 2008

48. luku: Kesän alku

Toukokuun 15. päivänä

”Somervillet ovat menneet — se on kauheaa, mutta totta. Meillä oli niin hauska viikko: kapteeni sai Davidistä ikuisen ihailijan, rouva ystävystyi sydämellisesti äidin kanssa ja Miriam aivan loisti. Tänään koko perhe ulvoi asemalla ja Somervillet ulvoivat junanvaunussa.

Traagista!”

Toukokuun 20. päivänä

”Kesä on täällä. Kaikki kukkii ja tuoksuu, ja linnut sirkuttavat niin — tein pitkän, suloisen retken aina Kaukaiseen Metsään asti. Palasin kaksi koria ja syli sekä hattuni täynnä kukkia, joilla olen täyttänyt koko talon.

Iltapäivä oli kuuma, joten Rose, äiti ja minä otimme ompelukset kuistille.

-Kesästä tulee varmasti kaunis, sanoi Rose. –Ja hauska. Hän hymyili itsekseen. Aavistan syyn tuohon hauskuuteen, mutta koska en voi olla varma, en paljasta aavistustani.

-Toivottavasti, äiti vastasi. –Millaisen kesän te haluaisitte?

-Vierailukesän! huudahdin. –Sellaisen kuin ennen, kun matkustimme tai meillä oli aina vieraita.

-Se oli ennen nuorempia kaksosia, jolloin meille riitti junassa vielä kaksi penkkiä. Äiti nauroi. –Mutta voithan toki saada vierailukesän. Rosiehan on pyytänyt sinua Aberdeeniin, eikö totta?

-Kyllä, hänen isänsä kuulemma vaatii saada tavata minut. Voisin mennä elokuussa, Rosien mukaan James Wardlaw varaa elokuun aina perheelleen, ennen kuin aloittaa syyskuussa uuden romaanin kirjoittamisen. Minä en vain voisi työskennellä niin! lopetin vuodatukseni.

-Hyvä, kirjoita Rosielle.

-Ja sitten tahtoisin kutsua Chrissyn ja toiset Tiedon kunnaiden tytöt, jatkoin vielä. –Vai tuleeko siitä hirveästi vaivaa?

Äiti hymyili.

-Ei tule, vain muutama lisälautanen pöytään.

-Entä Duncan Fleming? Rose tahtoi tietää.

-Duncan on ollut niin kiltti minulle, että olisi hirveän kiittämätöntä unohtaa hänet, sanoin.

-Tietysti hänetkin kutsutaan, ja on hyvin typerää tehdä asiasta pilaa. Äiti loi Roseen moittivan katseen.

Vierailukesä. Voi, miten hauskaa siitä tulee!”

Toukokuun 27. päivänä

”Sain Duncanilta kirjeen. Tai oikeastaan Chrissyltä, mutta Duncan oli työntänyt samaan kuoreen kuormakirjasta repäisemänsä, lyijykynällä täyteen kirjoitetun sivun. Minusta hän olisi sentään voinut istua pöydän ääreen ja käyttää kirjepaperia ja mustetta, kun hän nyt kerran kirjoittaa ikävöivänsä minun härnäämistäni.

Kun Sandy Thomson ennen muinoin kiusasi minua koulussa, äiti sanoi hänen vain pitävän minusta.”

Kesäkuun 2. päivänä

”Olen kanniskellut koko päivän vettä kasvimaalle, sillä kuumuus on kauhea. Mieleen tulee kertomukseni Hellepäivä — se julkaistaan Jokamiehen Lukemiston ensi numerossa.

Olen ansainnut suhteellisen mukavasti kertomuksillani jo tämänkin puolen vuoden aikana, syksyllä voin maksaa koulukuluni itse. Isä estelee, mutta tiedän, että hänellä on meissä lapsissa kulunkeja tarpeeksi ilmankin. On hauskaa tuntea tekevänsä hyödyllistä työtä. Tosin Mary ja Eliza eivät enää huoli minua leikkeihinsä, kun löysivät itsensä eräästä tarinastani.

Sunnuntai-iltana olin isän ja äidin kanssa pappilassa. Pastori kutsuu aina kesällä seurakunnan perheitä iltateelle. En olisi tahtonut lähteä, mutta äidin mielestä olisi poisjäämiseni voitu tulkita ’mielenosoitukseksi’, joten yritin edes laittautua sieväksi. Minulla on suuria epäluuloja ulkonäköäni kohtaan — oikeastaan vain tukka on hyvä, vaikka sekin saisi olla musta tai edes kastanjanruskea.

No, joka tapauksessa pastori otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on taloudenhoitajana vanha neiti Martland, joka osaa leipoa suussa sulavia piirakoita huolimatta siitä, että on puolikuuro ja kaiken huipuksi ripusti eräällä viikolla kaikki pesemänsä pastorin alushousut lepattamaan iloisesti etupihan pyykkinarulle ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Minäkin onnistuin käyttämään itseni oikein siivosti, ja onneksi paikalla olivat myös Brownit ja kauppias Baird perheineen. Mutta kun olimme matkalla kotiin, huomasin unohtaneeni pehmoisen hartiahuivini, jonka sain lahjaksi Isoäidiltä. Ilta oli niin lämmin, etten olisi huivia edes tarvinnut, mutta äiti pelkää yhä, että sairastun.

Tietysti huivin olisi voinut noutaa maanantainakin, tai Davy ja Annie olisivat tuoneet sen koulumatkallaan, mutta pelkäsin neiti Martlandin laittavan hajamielisyyksissään vehnästaikinan sen alle nousemaan, ja niin käännyin takaisin.

Pastori istui kuistilla puutarhaan katsellen. Kuullessaan askeleeni hiekkakäytävällä hän kääntyi ja hymyili, mutta ei ehtinyt kokonaan kätkeä ilmettään. Hän otti huivin kuistin penkiltä, jolle se oli jäänyt, ja astui polulle.

Hetkisen katsoimme toisiamme silmiin. ’Älä jätä minua’, rukoili hänen katseensa, ’anna minun kerrankin tuntea olevani rakastettu!’ Mutta enhän minä voinut, se olisi ollut väärin, ja myötätunnon kyyneleet tulvivat omiin silmiini. Hän painoi päänsä. Koko aikana ei vaihdettu sanaakaan.

Kotiin tullessani Rose nukkui jo. Luin kappaleeni Raamatusta, ja sitten laskeuduin polvilleni ikkunan ääreen. Hiljainen utu hiipi Keijulehdosta, uninen lintu äännähti jossakin koivujen oksistossa. Glasgow’n juna vihelsi vuorten takana, juna täynnä ihmisiä, iloisia ihmisiä matkalla jonnekin, täynnä toivoa paremmasta. Olin yöpaitasillani, minua paleli ja ikkuna olisi pitänyt jo sulkea, mutta en tahtonut vielä. Ristin käteni lujasti, painoin kasvoni niihin ja annoin kyynelten valua. Se ei ollut ’hysteerinen kohtaus’, joilla tohtori Cameron on pelotellut äitiä; se oli tuollainen sielullisen puhdistautumisen hetki, jolloin kaikki kova ja paha valuu kyynelinä pois.

-Rakas Jumala, kuiskasin sitten ulos tyyneen yöhön. –Anna hänelle, joku, jota rakastaa — ja joka rakastaa. Ja anna minulle anteeksi, etten itse voi sitä olla!

Minä aivan tunsin, kuinka se rukous kuultiin. Onnellisena pujahdin peitteeni alle, ja maanantaina olin hyvin, hyvin iloinen.”

Kesäkuun 7. päivänä

”En ole tainnut kertoa, että toukokuun puolessavälissä Jamie jäi pois kaupasta voidakseen lukea oikein kunnolla. Ylihuomenna hän matkustaa Edinburghiin tenttimään ja ottaa Floran ja Meggien mukaansa. Ja minut! Flora sanoi tahtovansa seuraa pitkiksi päiviksi, jolloin Jamie on yliopistolla ja oikeudenistunnoissa. Aiomme tehdä ostoskierroksia, ja tietysti tapaan Tiedon kunnaiden tytöt ja Rosien ja Miriam-tyttösen — ja tietysti Ruususen linnan väen, siellä asumme. Sekä Duncanin. Mutta Emma Woodin aion kiertää kaukaa.”

Ruususen linnassa kesäkuun 10. päivänä

”On ilta, istun oman huoneeni ikkunan ääressä. Huone on kolkko ilman taulujani, kirjojani ja valokuviani, mutta hieman kodikasta tunnelmaa olen saanut aikaan heittämällä kolem alushametta, kengät (!) ja kaksi hattua vuoteelleni.

Flora tuudittaa Meggietä, joka on lopen uupunut päivän kokemusten jälkeen. Aamulla menimme kaikki kolme Lime Houseen saatettuamme Jamien yliopistolle, ja Meggien ja Miriam-tyttösen jälleennäkeminen oli sydämellinen. Edellinen heitti kolme kuperkeikkaa, ja jälkimmäinen syötti hänet niin täyteen makeisia, ettei hänelle kelvannut lounaalla mikään.

Mainitun lounaan söimme hotellissa — isä oli antanut rahat tähän ylellisyyteen — ja sitten lähdimme Brodielle. Isoäiti halasi minut melkein tukehduksiin, ystävystyi Floran kanssa ja rakastui Meggieen, joka kuulemma muistuttaa Rosien äitiä tuossa iässä. Sitten Rosie tuli seminaarista, ja me itkimme ja suutelimme ja nauroimme ja halasimme. Olenko tosiaan ollut puoli vuotta erossa parhaasta ystävästäni ja yhä hengissä?

Huomenna menemme Flemingeille, jonne Tiedon kunnaiden tytöt on kutsuttu, ja siitä eteenpäin koko viikko on varattu. Jerry soitti ja menemme huomenaamulla kävelemään, hänellä on ’vapaata’ — toisin sanoen hän yksinkertaisesti jää pois luennoiltaan.

Sitten Flora kertoi minulle ihastuttavan salaisuuden. Ensi helmikuussa Jamie saa tulla hakemaan takaisin kehdon, joka vuosi sitten palautettiin Kuusikukkulan ullakolle. Se on niin suloista — edes rouva Davidson ja äiti eivät tiedä vielä, mutta sain luvan kertoa jälkimmäiselle.

Jos Jamie nyt läpäisee tenttinsä ja istuntonsa, he kaikki lähtevät Longista. Olenko aivan kauhea, jos toivon, ettei hän onnistu?”

Kesäkuun 11. päivänä

”Jerry oli aivan hassu, hän yritti hakkailla minua koko kävelymme ajan, ja kun se ei tepsinyt, muuttui kauhean haikeaksi.

Kun palasimme Ruususen linnaan, hän piteli portailla kättäni.

-Lupaathan, ettei se Fleming merkitse sinulle mitään? hän pyysi siniset silmät hyvin vakavina. –Lupaatko?

-Tietysti, hölmö, sanoin nauraen, ja tarkoitin sitä.

Mutta miksi minun täytyi vaihtaa parempi puku ylleni, ennen kuin lähdimme Flemingille? Miksi kampasin tukkani uudestaan, vaikka tuulen irrottamat kiharat olisi voinut korjata kolmella hiusneulalla? Miksi otin kaulukseeni Alexin rintaneulan, jota käytän vain juhlatilaisuuksissa?

Toiset tytöt eivät vielä olleet tulleet, joten Chrissylle ja rouva Flemingille jäi yllin kyllin aikaa tutustua Floraan ja Meggieen.

-Duncan on kaupassa, rouva Fleming sanoi. –Hän tulee myöhemmin ylös, mutta hän varmaan ilahtuisi jos kävisit tapaamassa häntä.

Minä laskeuduin kapeita takaportaita kaupan varastohuoneeseen. Ovi myymälähuoneeseen oli auki, ja Duncan oli yksin. Hän istui kirjahyllyihin nojaavilla tikapuilla ja katseli jotakin kaipaava ilme kasvoillaan. Se näytti valokuvalta, mutta tietystikään en voinut nähdä, ketä se esitti.

-Päivää, sanoin iloisesti. Duncan miltei putosi tikkailta, työnsi sitten kuvan povitaskuunsa ja tuli tervehtimään. Kädenpuristus oli hyvin toverillinen.

-Vai alentuu Sapphokin taas onnelliselta saareltaan tavallisten kuolevaisten joukkoon, hän virnisti. –Chrissy kertoi kyllä sinun tulevan, mutta en arvannut, että vielä muistaisit minutkin.

Nauroin. Tämä oli vanha tuttu Duncan, hänessä ei ollut jälkeäkään kosteista silmistä ja huokauksista. Kiipesin istumaan myymäläpöydälle ja rupattelimme kauan, kunnes sisään tuli asiakas ja minä palasin yläkertaan.

Duncan tuli myöhemmin, samoin tytöt, ja sitten en ehtinyt ajatella muuta kuin kuulumisa. Voi, Daisy oli laihtunut ja Nanny tuijotti haaveellisena eteensä ja Jessie pompahteli ylös ja alas sohvalla istuessaan, kunnes eräs jousista sydämistyi näin epäkunnioittavasta käytöksestä ja ampaisi pehmusteen läpi. Me emme olleet enää nuoria naisia, vaan lauma kikattavia koulutyttöjä — en voi käsittää sitä, että neiti Loban on kihloissa!”

Kesäkuun 14. päivänä

”Käväisin Jokamiehen Lukemiston toimituksessa viemässä sinne kolme runoani. Herra Gregory tuli luokseni ja imarteli kertomuksiani niin, etten viitsi toistaa sitä tässä. Mutta sitten hän sanoi:

-On eräs pikku juttu, neiti Stewart — aivan pieni asia, joka kuitenkin tuntuu häiritsevän joitakin lukijoitamme.

-Mikä sitten? kysyin hyväntuulisesti.

-Teidän tarinoittenne sankareilla on aina harmaat silmät.

Voi varjele. Päätin heti muuttaa keskeneräisen kertomukseni sankarille yhtä siniset silmät kuin Jerryllä on — jotenkin se vain ei tunnu oikealta.”

Kesäkuun 15. päivänä

”Kirjoitin Sarahille Edinburghin-matkasta, ja nyt hän kutsuu minua Nottinghamiin. ’Olethan jo puolitiessä, kultaseni’, hän kirjoittaa, ’ja tahtoisin sinun näkevän suloisen kotimme ja Sherwoodin — voisit kirjoittaa runoelman Robin Hoodista!’

Mieleni tekee kovasti mennä, ja neuvoteltuani Floran kanssa soitin kotiin. Äiti lupasi, että saan aloittaa ’vierailukesäni’ jo nyt, ja niin sähkötin Sarahille. Heillä ei ole puhelinta, koska Neil tahtoo elää ’rauhassa ja vanhanaikaisesti’, kuten Sarah sanoo.

Jamiella on tänään viimeinen tentti. Olen rukoillut että hän onnistuisi, vaikka se merkitsisikin eroa.”

Kesäkuun 17. päivänä

”Jamie onnistui — hän on nyt lakimies! Juhlimme eilispäivän, rouva Cochrane teki ison kakun ja George ja Charles tuijottivat Jamieta kunnioittavasti. Ja tänään Sarah soitti heidän lähikaupastaan ja vaati minua pakkaamaan itseni välittömästi etelän junaan. Pakkaus tosin tapahtuu vasta huomenna, sillä tämän päivän olen pessyt ja silittänyt vaatteitani tätä uutta ja odottamatonta vierailua varten. Lisäksi Brodielle on kutsuttu iso joukko tuttuja seminaarista ja Tiedon kunnailta sekä yliopistolta, vaikka tenttien ja kokeiden pitäisi olla pahimmillaan. Hui, ensi vuonna tähän aikaan istun kai nenä kiinni geometriassa!

Dncan ei tule illalla, hänellä on työvuoro. Chrissyn ilme oli turhankin tutkiva, kun hän ilmoitti asiasta.

-Kai sinä pidät Duncanista? hän kysyi.

-Tietysti, vastasin. –Pidän uusista kengistänikin.”